sunnuntai 31. toukokuuta 2009

Kesä!

Kesä on täällä! Siitä ei voi olla nauttimatta, kun katsoo erästä 7-vuotiasta, jonka eskari on juuri päättynyt ja jolla on edessään huolettomia kesäpäiviä enemmän kuin hän osaa laskea. Tai no okei, hän laskee sataan, mutta kesäpäivien määrä on hänestä loppumaton.
Hän herää sitten kun unta ei enää riitä ja ponkaisee pystyyn. Hän vilpeltää koko päivän ympäriinsä niissä pikkukalsareissa, jotka jalassa sattui heräämään.
Hän hyppii aamukasteisessa trampoliinissa tukka hulmuten. Hän käy herättämässä naapurin pojan ja he löytävät ojasta ötököitä, joita väittävät ennen tuntemattoksi lajiksi. He rakentavat onget ja onkivat ojasta, jossa tuskin on vettä.
He nostattavat ilmaan valtavia vesipatsaita hyppien käsikädessa uima-altaaseen. YY-KAA-KOO. Ja taas vesi pärskyy, seitsemännenkymmenenkolmannen kerran tänään. Heidän selkänsä ovat paahtuneet pavunruskeiksi jo ennen kuin muistan, että on olemassa tuote nimeltä aurinkovoide.
Hän haluaa lounaaksi pallogrillissa hiillostettua campingia ja syö sen aivan liian kuumana, koska on kiire polkupyöräilemään. Hän ajelee ympäriinsä kypärä vinossa ja kuvioi pihan hiekoituksen jarrutusjäljillään. Päivä on tuskin puolessa, mutta hän on ehtinyt tehdä kaiken edellä mainitun jo kolmasti. Iltapäivällä hän innostuu raahaamaan kavereineen puuvajan vintiltä alas kaikenlaista tavaraa, kuten vanhan lastenteltan ja viimekesäisen nurmikkosadettajan. He virittävän vesisuihkun paikalleen ennen kuin edes ehdin kieltää ja juoksevat sen alla kirkuen ja hyppien.
Hänen naamansa on tahmainen ketsupista ja vaniljajäätelöstä. Hänen polvensa ovat alati rupiset ja varpaita ei taatusti saa puhtaaksi ennen syyskuuta.
Hänellä on kesä. Tässä ja nyt.

tiistai 26. toukokuuta 2009

Kokoomuslainen koira ja muita politiikan kummallisuuksia

Viime eduskuntavaalien aikaan huomasin, että koirani on poliittinen eläin. Ja vielä vannoutunut kokoomuslainen. Valotolpissa nököttävät Kanervan Ilkan naamavärkit saivat koiran ihastuksiinsa ja hän käväisi heti merkkaamassa tolpat itselleen. Sen sijaan Kauniston Timon, keskustalaisen ehdokkaan ja sittemmin kansanedustajan, kasvokuvat saivat koiraparan pois tolaltaan. Timon leveä hymy irrotti syvän kurkkumurinan ja sai piskin painautumaan jalkoihini. Mielellään hän kiersi Timon niin kaukaa kuin naru salli.
Koiraihmisille vinkiksi, että Timon pahvipäätä voisi käyttää vaikka luonnetesteissä.
Vaalivimmassa yritimme ystäväni kanssa bongata pahvi-Saulit, jotta olisimme päässeet kunnolla testailemaan koirani kokoomuslaisuutta. Käytin jopa kaikki toimittajana luomani verkostot hyväksi, mutta Sauli ei lähtenyt mukaan. Luonnetestien lisäksi pahvi-Saulia olisi voinut hyödyntää puutarhassa linnunpelättimenä. Tai ottaa mukaan laivaristeilylle vara-tanssittajaksi, jos käy huono flaksi.
Nykyisten eurovaalien aikaan koirani poliittinen kanta näyttäisi pysyneen ennallaan. Eli ainakaan loikkariksi koiraa ei voi luonnehtia.
Perheeseemme näyttää mahtuvan myös toisenlaista poliittista väriä tunnustava jäsen, nimittäin Pikkusisko on myös yhteiskunnallisesti valveutunut. Voimakastahtoisena xhosa-naisena, Nelson Mandelan heimotoverina, hän otti Suomen Keskustan heti omakseen. Postissa tupsahtanut Pekka Myllymäen vaalipostikortti on Pikkusiskon suurin aarre. Hän kanniskele kuvaa ympäriinsä ja esittelee sitä kaikille. Kuvassa on kuulemma Pekka, jonka sukunimi on Pikkusiskon suussa vääntäynyt sopivasti P-alkuiseksi.
Kauppareissullekin tyttö lupasi ottaa Pekka-korttinsa mukaan, jotta voi aina tilaisuuden tullen vilautella sitä tädeille. Että vinkiksi vaan sinne Mietoisten nurkille: kannattaisi käyttää täällä muhiva poliittinen potentiaali hyväksi ja palkata Pikkusisko vaikkapa vaalipäälliköksi.

lauantai 23. toukokuuta 2009

Olet taitava!

Isoveli kehui osaavansa piirtää maailman komeimman lepakon. Hän tuhersi keskittyneenä paperille koukeroita, ylipitkä tukka hapsottaen, kieli ulos suusta pyrkien. Ylpeänä hän näytti aikaansaannostaan, joka olikin kieltämättä taidokas. Otin paperin ja puolihuolimattomasti raapustin tikkukirjaimilla alareunaan kaksi sanaa.
Isoveli tempaisi paperin takaisin itselleen ja jatkoi lepakoiden piirtämistä. Yhtäkkiä hän alkoi tuijottaa sanoja keskittyneesti. OOO-LET TAI-TA-VA, hän sopersi. Sitten, sanaakaan sanomatta, ilmekään värähtämättä, hän jatkoi piirtelyään.
Minä seisoin ällistyneenä ja katsoin poikaa. En ollut koskaan opettanut häntä lukemaan, eikä ollut kukaan muukaan. Suolsin paperille yhä uusia sanoja ja poika luki ne, jokaista vokaalia autuaasti venyttäen. En meinannut pysyä nahoissani: minun poikani lukee!
Hän lukee, ja nyt hänelle aukeaa uusi maailma. Hän voi koska tahansa sukeltaa Ankkalinnaan tai Afrikan savanneille; hän voi matkata avaruuteen tai Tylypahkaan. Yksikään sadepäivä ei ole pitkästyttävä eikä mikään junamatka kestä liian kauan. Todellisuus on aina pakenemisen arvoinen, sillä kirjainten jonossa on jotain maagista. Koko maailma on nyt hänen.
Pyyhin silmänurkkiani kuin mummot lastenlastensa rippijuhlissa ja pakenin toiseen huoneeseen nieleskelemään liikutuksen kyyneleitä. Kuulin, kuinka Isoveli sanoi Pikkusiskolle: "Mää piirsin niin hienon lepakon, että äiti ihan liikuttui."

tiistai 19. toukokuuta 2009

Valovuosia

Minä, Pikkulilli, olen jossain valovuosien päässä miehestäni, jota tässä blogissa Peukuksi pitää kutsuttaman. Tämä tuli taas juuri äsken todistettua. Peukku yritti lukea päivän sanomalehdestä sarjakuvaa, jossa ihmismäinen sika haluaa sata kiloa naista päälleen. Minä sanoin hänelle, etten usko Jumalan olevan kaikkivaltias. Jos Jumala olisi kaikkivaltias, sehän tarkoittaisi sitä, että hän olisi vain vanha laiska paskiainen, joka ei välitä. Kukaan, joka on kaikkivaltias, ei pystyisi katsomaan välinpitämättömänä sitä kaikkea kärsimystä, jota maailmassa on. Jumala ei siis ole ihan kokonaan kaikkivaltias, vaikka kova heppu onkin.
Peukku ei vastannut mitään ja yritti salavihkaa siirtyä säätiedotuksiin, jotka näyttävät Kapkaupunkiin plus seitsemäntoista. Minä yritin jatkaa pohdintoja lähetyskäskystä, mutta Peukku ei piitannut raamatuntulkinnoistani eikä afrikkalaisen suurkaupungin lämpötiloista. Hän tarkisti, tuleeko yöllä sade, pitääkö pyykit hakea sisälle.
Eilen mietin koko päivän, millaista olisi elää Keniassa kolmen lapsen yksinhuoltajana puoli vuotta, jos Peukku ei voikaan olla siellä. Miltä Nairobin kadut tuoksuisivat sateen jälkeen, miltä maistuisivat katukauppiaalta ostetut pölyiset hedelmät? Saisiko auringon lämpö Kiberan peltikatot paukahtelemaan itsekseen?
Mies mietti, ostaisiko jauhelihaa vai tonnikalaa. Pitäisikö ottaa peräkärryt mukaan töihin, jospa hakisi Pikkusiskon uuden leikkimökin paluumatkalla? Täytyy muistaa tankata, jos lähdetään helatorstaina kiireessä liikkeelle.
Ihana Peukku, joka pitää minut elämässä kiinni. Valovuosien päässä minusta hän siivoaa keittiön nopemmin kuin kukaan muu, nostelee sohvatyynyt paikoilleen ripeämmin kuin yksikään tuntemani, hävittää sekunnissa epämääräiset vaatekasat tuolien selkämyksiltä ja parittomat sukat sänkyjen alta. Peukku laittaa pesukoneen käymään ja vaihtaa käsipyyhkeen puhtaaseen, ja sitten elämä on taas mallillaan.

sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Ihana kamala neuvonta

Adoptioneuvonta on melkoinen mysteeri niille, jotka eivät ole sitä läpi kahlanneet. Ja osalle niistäkin, jotka ovat tämän kahlausurakan läpikäyneet. Kahdesti, ehkä jopa kolmasti. Kun me aloitimme uuden neuvonnan toiveissa kolmas lapsi, jouduin usein kanssasisarteni tyrmistyneen kysymyksen eteen. "Mitä, tartteeko teidän käydä neuvonta uudelleen läpi??? Skitsoa, tehän olette sen jo kerran tehneet, mitä sitä nyt uudestaan?"
Tekisi mieli vastata kysymykseen kysymyksellä: "Mitä, kävitkö sinä neuvolassa tätä kuopustannekin odottaessa? Skitsoa, johan niitä sydänääniä tarkkailtiin ja painoarvioita tehtiin esikoista odottaessa, tartteeko sitä nyt uudestaankin?"
Minusta neuvonta on ihanaa, siitäkin huolimatta, että siinä minua ja kykyäni vanhempana arvioidaan ja punnitaan. Se kaikki tehdään minun tulevan lapseni puolesta, ja hän taatusti ansaitsee parasta mahdollista vanhemmuutta.
Kaikkea minäkään en neuvonnassa tajua. Kuten sitä kysymystä, joka on toistunut molemmilla kerroilla. "Mitä te odotatte tältä lapselta?". En käsitä, mitä siihen vastaisin. Odotan, että hän on kaunis ja kiltti. Että hän menestyy koulussa ja solmii sosiaalisia suhteita vain tiettyjen perheiden lapsiin. Että hän tottelee ja on aina iloinen. Että hän suorittaa akateemisen loppututkinnon ja hankkii omakotitalon, jossa on iso lasitettu terassi. Että hän mukisematta käyttää lakerikenkiä ja valitsemiani merkkivaatteita.
Höh. En mitä odota lapselta mitään. Tai ehkä sitä, että saisin olla hänen äitinsä.
Pitäisikö minun odottaa jotain?

lauantai 9. toukokuuta 2009

Neiti Suorasuu

Koska en viitsisi millään imuroida, keksin mitä kummallisimpia ajanvietteitä kyseisein toiminnan siirtämiseksi hamaan tulevaisuuteen. Tai ainakin vartin päähän. Yksi vanutuskeino on blogin pitäminen, vaikka ei mitään asiaa olisikaan.
Tässä teille päivän piristykseksi 2 v 7 kk vanhan Neiti Suorasuun kommentteja:

Isoveli tulee kotiin serkun luota ja hänelle on piirretty vihreällä tussilla nenän molemmin puolin komeat viirut, ihan kuin viikset. Pikkusisko tuijottaa hetken ja kysyy:
- Miksi ihmeessä sulla on kissan siivet??

Istumme saunan lauteilla kahdestaan, minä ja tyttäreni. On hiljaista ja tyttö miettii tarkasti jotain, kysyy sitten:
- Äiti, ootko sä ikinä ollu töissä?
- No en nyt vähään aikaan.
- Kyllä sun nyt tarttis jo mennä töihin!!
(niin, ihan totta, en ole ollut töissä koko sen reilun vuoden aikana, kun Pikkusisko on meidän perheessämme ollut).

Kävelemme pihasaunalle, jota isä rakentaa tontillemme mäen päälle. Pikkusiskoa väsyttää ja hän puuskahtaa hengästyneenä:
- Miks isin on tarttenu rakentaa näin iso ylimäki!??!!

Yöllä on ihan hiljaista, kaikki nukkuvat, paitsi Pikkusisko ja minä. Pimeässä kuuluu hento ääni:
- Äiti, mä en saa nukuttua kun mulla on pimppi.

Pikkusisko odottaa malttamattomana kyläreissua ja toteaa:
- Äiti, Tarjavalta on jossain Euran takana...

Että terveisiä vaan sinne jonnekin Euran taakse:)

perjantai 8. toukokuuta 2009

Tervetuloa meille, pikkuinen!

Näin äitienpäivän aaton aattona mieli on korkealla, vaikka kyseinen juhlapäivä vetääkin aina mielen vähän iloisen haikeaksi, kirpeän kipeän suloiseksi. Äitienpäivänä mietin äitejä, jotka eivät voi olla lastensa luona. Nämä ovat äitejä siellä jossain kaukana tai tässä vieressäni, jotka ovat joutuneet antamaan lapsensa pois. Ajattelen äitejä, joiden lapset ovat vielä jossain maailmalla. Äitejä, joiden syli on vielä tyhjä.
Näiden äitien puolesta lähetän pienen pyynnön Taivaan Isälle ja rutistan omat lapseni tiukasti syliini.
Syy iloiseen mieleen ei ole vain ihana kevätaurinko ja tuleva juhlapäivä, vaan se juttu, että meille taitaa todellakin olla tulossa lapsi! Ihan oikea pieni lapsi! Kaiken tämän epävarmuuden keskellä olen saanut järkähtämättömän varmuuden siitä, että lapsi tulee. Jonain päivänä.
Hän saa olla suklaata kuten tuleva kaunis Isosiskonsa tai vaniljaa niinkuin reipas Isoveljensä. Haluan hänen olevan ihan tavallinen pieni lapsi, särkynytkin. Hänen ei tarvitse olla ihan kokonaan kuuleva, kokonaan näkevä; hänellä ei tarvitse olla ihan suorat jalat eikä ehjä sydän, kunhan hän vaan on. On. Oikea lapsi. Muuta vaatimuksia ei meillä ei sitten olekaan.
Paitsi se että saisin olla hänen äitinsä. Ja tuo toinen tuossa saisi olla hänen isänsä.