keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Duudsonigeeni

Olemme lasten ja naapurin tädin kanssa kotiutuneet paikasta, jota lapset kutsuvat huvipuistoksi ja minä helvetin esikartanoksi. Paahtavassa helteessä päivän saldoksi kirjattiin yksi rattaisiin sulanut mangomelonitötterö, pari lämpöhalvauksen ryydyttämää äitiä sekä yksi poika, jonka hattaran tahmaamaan poskeen takertui neljä servettiä .
Minä istuin kaiken maailman kieputtimissa samanlaisissa tunnelmissa kuin Juicen biisin iskä jouluaattona: kärsivin ilmein ja vellovin vatsoin. Vaan lapsilla oli hävettävän hauskaa!
Oikeastaan minullakin, kun katsoin poikaani, joka oikeasti huumaantuu vauhdista. Lähetin Peukulle tekstarina tilannekatsauksen, joka kuvasi arkisen karusti tilannetta eilen iltapäivällä. Se meni jotenkin näin: "naapurin poika oksentaa. Sinun poikasi roikkuu jossain pää alaspäin ja huutaa AAAAAAH! Eli hyvin menee, terkkuja kotiin."
Meidän rauhallinen, harkitseva ja filosofinen poikamme muuttuu toiseksi ihmiseksi, kun kyse on vauhdista ja vaaran tunnusta. Hänellä on kummallinen duudsonigeeni. Älkää kysykö, keneltä peritty.
Korkkiruuvi on hänelle vain alkulämmittelyä. Hän ei voi ymmärtää, miksi seitsenvuotiaita ei päästetän benzi-torniin ja miksei laskuvarjolla mukamas voi hypätä jo ennen kouluikää. Äitien keksintöä moiset rajoitukset.
Duudsonigeenin omaavat pikkupojat ja -tytöt, joita on lopulta suhteellisen harvassa, on varustettu seuraavilla ominaisuuksilla: totaalinen vauhtisokeus, lähes rajaton kipukynnys, itsesuojeluvaiston täydellinen puuttuminen ja kuolemattomuus.
Ensimmäisen aavistuksen duudsonigeenistä sain pojan ollessa parivuotias. Hän oli varovainen, rauhallinen kaveri, joka ei koskaan koheltanut eikä pudonnut edes tuolilta. Hän harkitsi tarkkaan, uskalsiko mennä yksin rappusista tai miten korkealta voi hypätä. Mutta annapa tällaiselle lapselle pulkka ja vie hänet jumalattoman korkean ja jyrkän mäen harjalle. Ilmekään värähtämättä kaveri istuu pulkkaan ja syöksyy hihkuen surmanlaskuun.
Juuri tämä duudsonigeenin epäloogisuus tekee siitä vaarallisen: sen kantajaa ei helposti pysty heti tunnistamaan. Ne rajuimmat poika- ja tyttöviikarit ovat usein tosipaikan tullen varovaisia.
Toista maata ovat nämä arvaamattomat geenivirhelapset. He ovat niitä, jotka päätyvät keskussairaalaan tutkimuksiin, koska heillä epäillään ongelmia syvyysnäössä holtittoman ja luonteeseen sopimattoman mäenlaskun takia. He saavat diagnoosiksi "hurjapää."
Enää en raahaa rauhallista poikaani tohtorille, vaikka hän kieppuu kolmatta kertaa Tyrskyssä ja vaikka naapurin poika yrittää vakuuttaa minulle, että poikani täytyy olla jotenkin tärähtänyt, koska haluaa vatkata itseään ylösalaisin. Nyt tiedän, että vakaasta luonteesta huolimatta hänellä on duudsonigeeni. Siis lisää vauhtia vaan!

maanantai 22. kesäkuuta 2009

Kohtaamisia

Juhannussunnuntaina erehdyin vääntäytymään ostoskeskukseen, mitä kaduin myöhemmin syvästi. Kuten aina, alennuksessa oli vain murto-osa liikkeiden valikoimista ja nekin vain turhuuksien turhuutta. Niin tai näin, jotain mukavaakin kauppakeskuksessa sattui.
Puskin lastenrattaita ihmismuurin läpi, kun minun ja putiikin toisessa laidassa vaimoaan sovituskopista odottavan miehen katseet kohtasivat. Tämä komistus silmäili hetken minua ja tytärtäni, virnisti sitten poikamaisesti ja iski silmää. Hänenkin kätensä puristivat ruuhkassa lastenrattaiden työntöaisaa. Rattaissa istui suloinen tyttö, suunnilleen minun tyttäreni ikäinen.
Kun pääsimme lähemmäs, mies heitti tyttärelleni reteästi ylävitosen ja hymyilimme toisillemme hetken. Emme vaihtaneet sanaakaan.
Veikkaan, että kumpikin meistä muistaa tämän pienen, ohikiitävän kohtaamisen kauan.
Hän oli komea, musta mies, upeat afrohiukset leteillä. Hänen rattaissaan istui suloinen tyttö, vaaleanruskeat hiukset herttaisilla ponihännillä, ja valkoiset posket hiukan ruusunpunaisina.
Minä, sinisilmäinen nainen, ohuet hiukset hiukan sotkussa, rattaissa musta kuvankaunis pikkutyttö, hiukset pienillä leteillä sievästi ojennuksessa.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2009

Peppu tiskipöydällä

Tänä aamuna heräsin puolisen tuntia lasten jälkeen. Se onnistuu, kun opettaa lapset aamuisin katsomaan lastenohjelmia. Kuulostaa kyseenalaiselta, ja sitä se kieltämättä onkin.
Yhtä kyseenalaista ovat lasten puuhailut telkkarin katsomisen ohella. Tänäänkin he olivat harrastaneet muovailuvahataiteilua, ja tuloksena oli - loistavia peppuja!
Tiskipöydällä komeili taidokas näkemys takalistosta, kun sain lopulta itseni kammettua kahvinkeittoon. Luomus kelpaisi lääkiksen anatomian luennolle. Päivän mittaan Isoveljen pepunmuovailutaidot ovat kehittyneet huimasti.
Yhdeksään mennessä valmiista pepuista sukeutui aikamoinen taisto Isoveljen ja Pikkusiskon välille, koska Pikkusisko ei ollut lainkaan tyytväinen peppuihinsa ja halusi Isoveljen muovailevan hänelle oman pepun. Isoveli tarttui toimeen ja tuloksena oli hämmästyttävän yhdennäköinen taideteos: ruskeasta muovailuvahasta muotoiltu, kaunis afrikkalaisen pyöreä takapuoli! Pikkusisko esitteli kopiotakalistoaan ylpeänä!
Tässä vaiheessa aloin kauhulla odottaa jatkoa ja sitä olikin luvassa. Kuulin Isoveljen kehuvan Pikkusiskolleen, että kohta näet millainen peppu äidillä on. Ja totta: tuloksena oli hienosti muotoiltu suomalaisen kolmikymppisen perheenäidin takalisto, sivulta katsottuna tylsän lattea ja takaa tiirailtuna mukavasti levistynyt:)
Tinkimättömien kasvatusalan ammattilaisten Cacciatoren, Korteniemi-Poikelan ja Huovisen Miten tuen lapsen ja nuoren itsetuntoa -teoksen innoittama kysäisin Isoveljeltä, missä hän on erityisen hyvä. Vastaus tuli empimättä: takapuolten tekemisessä.