maanantai 31. elokuuta 2009

Tyttäreni

Minun tyttäreni on erityinen tapaus. Hänen kanssaan sellaiset käsitteet kuin aika ja tila saavat aivan uudenlaisen merkityksen.
Ei ole olemassa sellaista tilaa, jota hän ei täyttäisi. Hän ei ole koskaan huomaamaton, sivussa. Hän on keskellä, reunoilla, kaikkialla. Hän täyttää jokaisen kolon, hänen äänensä kantaa kaikkialle.
Sitä kutsutaan myös karismaksi.
Aika on hänelle merkityksetön. Hän on eilisessä, tässä ja tulevaisuudessa. Hän sekoittaa muistonsa, mielensä ja ajatuksensa. Hänelle looginen on maagista.
Hän kävelee keskellä katua, hän tulee sisälle karmit kaulassa. Hän kulkee pää pystyssä, hän on tehty ylpeydestä.
Mikään ei jää häneltä huomaamatta, yksikään asia ei häneltä unohdu.
Hänestä ei pääse irti silloinkaan, kun hän ei ole luonasi.
Jokainen ihminen, joka on hänet kohdannut, tulee aina muistamaan.

torstai 27. elokuuta 2009

Kuka minä olen?

Nyt, kun meidän perheessä yksi jos toinenkin on uuden elämänvaiheen edessä, olen törmännyt ihan kummalliseen ongelmaan. Meillä ei ole kenelläkään kunnollista titteliä, jolla määritellä kukin perheejäsen itsensä kokoiseen lokeroon. Tai Peukku on tietenkin edelleen turvallisesti Peukku Perusinsinööri, ja se hiukan helpottaa tätä lokeroinnin ongelmaa:)
Mutta entä minä? Ennen olin kotiäiti, turvallisesti hoitovapaalla, ja minua odotti mukava eläkevirka. Sellainen tyyppi on helppo määritellä tässä universaalisessa perheroolituksessa. Nyt tuo virka odottelee jotakuta toista, ja minä olen jäänyt kellumaan jonnekin määrittelyjen ulkopuolelle. Itseäni se ei haittaa yhtään, olen aina pitänyt kellumisesta.
Kanssasisaria asia sen sijaan häiritsee luvattoman paljon, koska minä olen nyt milloin mitäkin. Tänään olen ihan vaan kotiäiti, syyskuussa ihan todellinen uraäiti: paiskin hommia kellon ympäri. Päivällä opetan, illalla hoidan yritystäni. Lokakuussa palaan taas vanhaan vaikeasti hahmotettavaan kuvioon: päivät suurinpiirtein kotona, neljä tuntia viikossa opetusta, iltaisin silloin tällöin yritysjuttuja. Itse lasken itseni kotiäidiksi, joku toinen opettajatädiksi, kolmas yrittäjäksi. Kesät ja joulut ihan vaan laiskottelen!
Tämä sekava järjestely aiheuttaa silmien muljautuksia ja pään pyörityksiä. "Mä luulin, että sä oot ihan vaan kotona, mutta ethän sä ookaan". Tai näin: "Ai sä oot niiiiin vähän töissä, mä luulin, että sä oot nyt opettajana".
Niinpä, maailmassa on monta kummallista asiaa. Kuten suutareita, jotka eivät pysy lestissään.

perjantai 21. elokuuta 2009

Shoumään is oolveis shoumään!

Afromaman antaman ytimekkään palautteen ansiosta päätin kertoa Isoveljestä ja hänen koulutaipaleensa alusta hieman enemmänkin. Sillä päällikkö hän on, aivan eittämättä.
Saattelin esikoiseni yhdeksän (?) vuoden peruskoulutaipaleelle pitämällä perusteellisen luennon Suomen kansakoululaitoksen historiasta. Sen lisäksi annoin yhden neuvon: Älä riisuudu koulussa.
"Mitä? Mitä mä sitten teen, jos mun tulee ihan hitsin kuuma??!!" Kerroin, että ikävä kyllä matikantehtäviä ei todellakaan voi ratkoa pelkissä alkkareissa. Tämä aiheutti tyrmistynyttä kummeksumista.
Myös Isoveli evästi äitiään. Me emme siis todellakaan marssi käsi kädessä ekana päivänä koulun portista sisään. Minun on turha kuvitella jääväni vilkuttelemaan ja kyynelehtimään aidan taakse; sen sijaan saan luvan häipyä ja äkkiä.
Kurvasin koulun pihalle mustat lasit päässä, mukulat takapenkillä. Isoveli hyppäsi ulos autosta heti kun vauhti hiljeni alle kuudenkympin ja ryntäsi reppuaan päänsä päällä heiluttaen pihalle. Näin toisten äitien taluttavat pieni prinssejä ja prinsessojaan moitteemmissa kouluasuissaan, satamakontin kokoiset reput siististi selässä. Lapset ujon asiallisina.
Käänsin hetkeksi selkäni ja kas, pihalta kuului kummaa meteliä. Isoveli oli kiivennyt viereisen rakennustyömaan multakasalle yhdessä tokaluokkalaisen pojan kanssa. He painivat yltä päältä ravassa ja kuristivat toisiaan.
Karjaisin pojat alas kukkoilemasta tunkiolla. Isoveli totteli, onhan hän saanut perusluterilaisen kunnon kasvatuksen:)
Ennen sitä hän kuitenkin seisahtui kasan korkeimmalle kohdalle, otti sotilaallisen ryhdin ja nosti kätensä kohti taivasta. "Shoumään is oolveis shoumään", multainen poika kajautti niin, että koulun seinät raikuivat.
Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että Isoveli on tullut kouluun.

maanantai 17. elokuuta 2009

Sitten mennään!

Minä en ole ainoa meidän perheessä, joka on menossa uutta kohti. Isoveli nimittäin aloittaa tänään koulun, on ensimmäisen luokan ensimmäinen päivä. Tasan viisi minuuttia sitten, kun minä istuin höyryävän kahvikupin ääressä, Isoveljen huoneesta alkoi kuulua kolinaa. Ovi avautui ja oven raosta kurkisti pörröinen pikkupojan pää.
- Tänään sitä sitten mennään!! Isoveli julisti iloisena, silmät vielä unesta sikkarallaan. Minua vähän itketti.
Koulun alkuun valmistauduttiin tekemällä kesäksi annettua tehtävävihkosta. Hiukan jäi viime tippaan, sillä vasta eilen muistimme mokoman vihkosen. Yhtenä tehtävänä oli piirtää kuva kesästä. Isoveli piirsi papiljottipäisen tädin, jolla oli kurkkuja pitkin naamaa. Alle hän kirjoitti horjuvin kirjaimin "NOTIETENKIN KURKUNAAMIO.
Älkää kysykö miksi.
Tässä teille päivän piristykseksi vielä pari katkelmaa minun ja Isoveljen jutustelusta viime viikolta:

- Äiti, tärkeintä ei ole voitto.
- Olet oikeassa poikani, tärkeintä ei ole voitto
- Ei niin, vaan vastustajan täydellinen nöyryytys.

- Isoveli kulta, älä tunge päätäsi minun kainalooni kesken ruokailun, yritän syödä!
- Mitä, onko mun paksusta päästä muka jotain harmia??!?

torstai 6. elokuuta 2009

Uutta kohti

Tätä kirjoitusta on vaikeampi kirjoittaa kuin yhtäkään aikaisempaa kirjoitustani. En tiedä, mitä kirjoittaisin, miten kirjoittaisin. Tämä on ensimmäinen kerta, kun moni minut tunteva on pyytänyt, että kirjoittaisin tästä asiasta. Siis siitä, miksi jätin taakseni ison osan minusta ja tein jotain, mikä hämmästyttää monia.
Syy hämmästykseen on se, että sanoin itseni irti työpaikastani. Työpaikasta, jossa viihdyn vallan mainiosti. Tai siis viihdyin, ennen kuin hyppäsin nykyiseen elämääni. Tässä nykyisessä elämässä minä olen minä, Pikkulilli, kotiäiti, ihme haaveilija.
Siinä entisessä elämässäni työ oli minulle kaikki kaikessa. Jotain, mistä olin ylpeä ja minkä halusin oppia aina vain paremmin. Jotain, johon uppouduin, josta nautin ja jota vieläkin joskus kaipaan.
Kaikki alkoi siitä, kun eräänä helmikuisena iltana yli puolitoista vuotta sitten suljin työpaikan oven takanani. Lähdin iltayhdeksältä, sammutin valot ja kannoin S-Marketin muovikassissa tärkeimmät paperini autoon. Ajattelin, että tulen takaisin niin pian kuin mahdollista. Seuraavana aamuna lensin Etelä-Afrikkaan.
Luulin palaavani mukanani pieni tyttäreni, mutta palasinkin mukanani myös jotain muuta. Minussa oli tapahtumassa jotain, jota en silloin vielä osannut selittää.
Muutama kuukausi kotona venyi vuodeksi, puoleksitoista. Aikasempi minäni uraäitinä hautautui jonnekin pyykkivuorten, Metsolan uusintojen ja sutsisatsisatsaan alle.
Muutokset seurasivat toisiaan. Pieni pöytälaatikkoyritykseni kasvoi mukaviin mittoihin, mutta lapsillekin jäi silti aikaa enemmän kuin ne taisivat toivokaan:) Yhtäkkiä huomasin, että Peukullakin on ihan oikea työ, jossa se on ihan pirun hyvä, oikeastaan korvaamaton. Että Peukku ei ehkä haluakaan aina olla se, joka hakee sairastuneet lapset pois päiväkodista ja koulusta kesken työpäivän ja joustaa kotona, kun minä venyn töissä. Huomasin, että vaikka fyysisesti palaisin töihin, niin henkisesti jäisin jonnekin muualle. Ja minun työssäni se ei vain käy, siellä tehdään parasta mahdollista jälkeä tai sitten ei tehdä lainkaan. Piste.
Tiesin, ettei minusta ihan kokonaan kotiäidiksikään olisi. Lopulta löydin työn, jossa saan olla vähän töissä ja aika paljon kotona. Syksyllä saatan esikoisen itse kouluun ja olen vastassa, kun hän tulee kotiin. Pikkusisko pääsee päiväkotiin kavereidensa luokse, mutta kaksi hoitopäivää viikossa riittää hänelle.
Joskus on rikottava koko palapeli ja koottava se uudelleen. On jätettävä taakseen jotain tärkeää ja uskottava siihen, että muutos tuo tullessaan jotain kestävämpää. Vaikka tekee vähän kipeää. Mutta nyt minusta on tulossa minä, Pikkulilli, kotiäiti, yrittäjä, ihan hiukan uraäiti. Ja ihme haaveilija.

lauantai 1. elokuuta 2009

Mukulitte kans mustikas

Mää sai äske loistoirea. Mää lähre mukulitte kans noukkima mustikoi ja sit me leivota komias piirakka. Mukava ja jumalattoma iryllist.
Me varustaurutti asiamukasest. Mul ol teepait, farkkuminihame ja kroksi. Pikkusiskol ol vähä sama luukki. Ja jokasel ol mukan kauhia suure saavi. Ne ol määräs saar täytte mustikoi. Peukku jäi kotti ripustama autotalli rännei. Mää en tajua mitä varte, kotei nyy eres sara vett.
Matkal mää kertosi mukulil elämä suuri totuuksi. Kuten semmossi, et kaks mummo men mustikka, mut toine ei mahtunukka. Isoveli kysys, et kosk mää ole viimeks lukenu vitsikirja, et toiki vitsi o josta yhreksänkymmentluvult. Pikkusisko innostus ja kertos vakiovitsis, joka mene näi: "Mink tähre katil o nii lyhyvä konti? Sen tähre, ko jos ne olis piremmä, ne tulis seljäst läpi." Ja sit me nauretti katketakses.
Yhtäkkiä mää huamasi, ettei Isoveljel ol kunnollisi vermei. Sil ol pelkä kalsari ja palja kintu, mut ei viititty kääntty takas. Matkaki ol nii jumalattoma pitkä, kotiovelt melke kakskymment metri.
Peril mää koiti rohmut mustikoi, Isoveli tallos joka mättä ja Pikkusisko kertos sitä sama vitsi kuuret kertta. Koira ol tullu mukka ja se painel pisi mettä ko hullu. Pia mää huamasi, ett kattiki o mukan.
Yhtäkkiä kuulus kauhua molskahrus. Isoveli ol karannu takas pihal ja hyppäs uima-alttasse mulikoittema. Pikkusisko rupes tiätys kitisemä, et miksei hän ol ikiiiinä päässy uima. Mää käski sen men pihal ja pyyttä sitä rännimestari auttama se alttasse. Likka häipys, mut matkal se unhot koko uimise ja rupes tekemä hiakkakaakui.
Mää jäi yksi mettähä kolmen kauhian saavi, kati ja koiran kans. Isoveli huutel pihalt, et eik meil ol lainka eväi mukan mustikas. Mää ihmetteli, et mitä eväi, ko koko mukul ol häipyny mettäst. Vähä pääst se istus taas mättäl Candy Kingin paperpussi eresäs. Söi kuulemma eväi.
Yhren saavin pohjal ol see verra mustikoi, et mää sai piiraka leivottu.
Mukula huakailiva, ett olipa mettäs rankka ja et mustikoitte poimimises on kauhia tyä.
Mut piirakka ol hyvä!