maanantai 30. marraskuuta 2009

Asiat tärkeysjärjestykseen

Postissa tipahti tänään tuikitärkeä kirje. Siinä pyydettiin meitä täyttämään lomake, jonka otsikkona komeilee "Hakemus luvan saamiseksi ulkomailla olevan alle 18-vuotiaan lapsen lapseksiottamiseen". Jo on lomaketta nimellä paiskattu, huh!
Lomake pitää palauttaa, ja kun se on palautettu, se pääsee paistattelemaan seuraavaan jonoon.
Kun näin palvelunantajan logolla varustetun kirjeen postilaatikossa, alkoi tapahtua. Tasan 2,8 sekuntia kirjeen saapumisen jälkeen se oli avattu. 30 sekuntia ja kaikki kirjeen tiedot oli luettu lävitse.
Siihen jäivät tiskit, pyykit, koiran ulkoilutus. Sitä paitsi satoi, joten koira saikin jäädä sohvan alle murjottamaan. Hyvä, ettei jäänyt Pikkusiskokin seurakunnan päiväkerhoon. Hänet maltoin sentään suhata hakemaan.
10 minuuttia, ja ulkovaattet oli kuorittu koko porukalta. Siihen 12,8 sekuntia päälle ja olin jo maksanut adoptiopalvelumaksu ykkösen, tulostanut kuitin ja kätkenyt kirjekuoreen. Vielä minuutti päälle ja olin tilannut maistraatista virkatodistukset. Pyysin, ei vaan käskin, lähettämään ne heti.
Tässä vuosien prosessissa on aivan sama, täytänkö lomakkeen tänään vai huomenna, tilaanko todistukset tällä vai ensi viikolla. Vaan kun kysymys on omasta lapsesta ja hänen kotiin saamisesta, yhtään sekuntia ei viitsi tuhlata.
Hölmöä, tiedän. Mutta inhimillistä.

perjantai 27. marraskuuta 2009

Rakas sisko, rakas veli

Tapasin taannoin nuoren komean miehen. Hänellä oli monta siskoa, ja yritin udella häneltä, millaista elämä siskojen keskellä on ollut. Lopulta uskaltauduin kysymään, mikä merkitys on ollut sillä, että osa siskoista on perheen biologisia lapsia, osa adoptoituja ihan kuten nuori mies itsekin. Hän hölmistyi kysymystäni. Juuri niin olin toivonutkin.
"Ööö, ei kai sillä nyt mitään merkitystä. Sisko kuin sisko."
Itse ajattelen, että adoptiosisaruudessa on eräs pieni, kaunis ero verrattuna biologiseen sisaruuteen. Kun kaksi ihmistä päättää hankkia lapsia, juuri kukaan ei kysy isommilta sisaruksilta, haluavatko he pikkusiskon tai -veljen. Eräänä kauniina päivä heille vain kerrotaan elämää järisyttävä uutinen.
Me kysyimme Isoveljeltä, haluaako hän isoveljeksi. Hän halusi. Hän halusi ja osasi, lupasi rakastaa. Hän kohtasi Pikkusiskon meistä ensimmäisenä ja teki kaikkensa, jotta saisi olla hänen veljensä.

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Oma elämä

Vasta eilen poikani oli pieni tuhiseva nyytti, jota kanniskelin ympäriinsä ja nuuhkin vauvan tuoksua. Tänä syksynä hän ilmoitti liittyneensä palokuntanuoriin. Ihmetyksekseni tajusin, että alaikäraja paikallisessa vpk:ssa on seitsemän vuotta, joten mitä sitä sitten kieltämään. Tänään hän pyysi minua ostamaan parin euron lahjan, koska aikoo huomenna mennä palokuntanuorten pikkujouluihin ihan toiseen kaupunkiin, bussikuljetuksella. Apua! Pikainen kyselykierros paljasti karun totuuden: seitsenvuotiaatkin otetaan mukaan.
Tiedän jo etukäteen, mitä tapahtuu, kun hän tulee pikkujouluista kotiin. Minä kyselen, millaista oli. Hän vastaa, että tosi kivaa. Minä kysyn, mitä siellä tehtiin. Hän vastaa, että kaikkea kivaa.
Mitään muuta en saa hänestä irti. Hänellä on oma elämä, josta äiti ei tiedä ihan kaikkea.
Nyt kolmevuotiaan kuopuksen kohdalla tiedän, että jokainen uusi päivä on askel poispäin äidistä. Seurakunnan kerhossa toiset mammat patistelevat pikkuisiaan leikkimään muiden kanssa, minä yritän pitää kuopustani sylissa ja kuiskin neidin korvaan salamyhkäisesti, että ei sun tartte olla reipas ja mennä muiden mukaan, ole vaan tässä äidin sylissä. Samalla tavalla toimin Isoveljen kanssa, pidin kiinni viimeiseen asti. Vaan pahus vie: ne nousevat sylistä ja vilkuttavat iloisesti. Heippa äiti, mä menen nyt!

maanantai 16. marraskuuta 2009

Jännittää, kutkuttaa...

Meidän perheessä eletään jännittäviä aikoja.
Odotamme adoptiolupaa. Tai oikeastaan en tiedä, missä päin ja kenen pöydällä paperimme juuri nyt lojuvat. Tai ehkä ne seikkailevat postin lajitteluhässäkässä. Toivottavasti eivät häviä!
Kutkuttavaa on se, että ihan pian me pääsemme tapamaan meille erittäin tärkeää henkilöä. Hän on yksi niistä eteläafrikkalaisista upeista ihmisistä, jotka osaltaan vaikuttivat siihen, että tuo pieni, pippurinen ja kovaääninen neitokainen löysi kotiinsa. On hienoa saada jälleen nähdä hänen kasvonsa ja näyttää, että tässä nämä meidän lapsemme nyt ovat, kasvaneina ja iloisina.
Samalla mietin, missä on se yksi, joka vielä puuttuu. Ehkä hänen äitinsä kantaa häntä juuri nyt pitkin Soweton kujia, on epätoivoinen. Tai ehkä hän juuri nyt tuhisee pienenä käärönä nuhjuisessa peltihökkelissä Kiberassa, juuri siinä rautatien varrella. Tai ehkä joku hellästi letittää hänen hiuksiaan Addis Abeban laitamilla ja hän jokeltelee amharaa. Tai ehkä hän juoksentelee sisarustensa kanssa Bogotan kaduilla; yrittää pysyä isompien perässä ja ehtiä kotiin äidin luokse.
Hän ei vielä tiedä, että hän äitinsä onkin täällä.
Hiljalleen alan odottaa. Se tuntuu kummalliselta, väärältäkin. Toivoisin niin, että saisin hänet luokseni ja että hän saisi jäädä sinne. Että hänen äitinsä voisi aina silittää hänen nukkaista poskeaan ja että minä voisin jo sulkea hänet syliini. Toivoisin, että minä saisin, mutta hän ei menettäisi. Mahdotonta.

maanantai 9. marraskuuta 2009

Kotiselvitys on valmis!

Minulla on kädessäni yhdeksänsivuinen selvitys siitä, minkälaisia ihmisiä ja vanhempia me olemme, mitä me omistamme ja minkälaisia sukulaisia meille on siunaantunut; missä me asumme, mitä me puuhailemme ja kenen kanssa. Ja lopussa sosiaalityöntekijän arvio siitä, olemmeko me kelvollisia saamaan vielä yhden lapsen tähän perheeseen.
Pian tuo yhdeksänsivuinen asiakirja, jota myös kotiselvitykseksi kutsutaan, matkaa adoptiolautakuntaan. He saavat osaltaan päättää, onko meillä lupa adoptoida. Jos on, jäämme odottamaan ja kuulostelemaan, koska he haluavat ottaa paperimme vastaan.
Kun he haluavat (toivottavasti seuraavan vuoden sisällä), koko nippu papereita ja vielä toinen mokoma matkaa Afrikan auringon alle.
Siellä ne sitten lukevat, minkälaisia me olemme. Ja sen mukaan antavat meille lapsen. Jos antavat.
On hassua lukea jonkun ulkopuolisen näkemystä siitä, minkälainen perhe me olemme. Me olemme näköjään hauska, äänekäs, vähän boheemi perhe, jossa osataan rakastaa.
Me asumme maalla, omistamme ikivanhan mutta ihanan hirsitalon, kolme autoa ja traktorin. Olisin halunnut jättää traktorin pois, mutta Peukku halusi sen ehdottomasti mukaan. On kuulemma kunnon peli. Mahtavat ne Afrikassa ihmetellä, että tuossapa perhe, joka ajelee vanhalla Massikalla.
Selvitys kertoo, että lapsi tulee saamaan isovanhemmat ja seitsemän tätiä, jotka tuskin osaavat pitää näppejään erossa lapsesta. Ei siis yhtään setää, pelkkiä hiukan hassahtaneita tätejä. Ja liudan hiukan huonosti kasvatettuja serkkuja. Kaikista meistä lähtee kova ääni ja vielä kovempi nauru. Ja me kaikki asumme ihan lähellä toisiamme ja sotkeudumme toistemme elämään koko ajan.
Kaikki tämä siellä lukee.
Hiukan rosoinenkin selvitys on. Se paljastaa, että kaikki ei aina ole ollut niin pumpulia, on tässä suvussa osattu riidelläkin. Ja että en minä ole täydellinen äiti, olen huomannut tekeväni myös virheitä. siellä sanotaan, että toivomme lasta, joka olisi ihan vaan lapsi. Muita toiveita ei ole. Paitsi että saa sekin olla vähän rosoinen, ei tarvitse olla ihan kokonaan terve.
Lopussa vielä sosiaalityöntekijän arvio. Hän sanoo muun muassa näin: "Mielestäni puolisoilla on erittäin paljon valmiuksia vastaanottaa vielä yksi adoptiolapsi perheeseensä. Suosittelen heitä erittäin lampimästi vanhemmiksi."
Ei sitten muuta kuin eteenpäin vaan, seuraava etappi odottaa!