Jutustelua automatkalla Pikkusiskon kanssa:
- Äiti, mä en tajua yhtä juttua...?
- No, mitä juttua?
- Miksei meillä koskaan käy oikeaa joulupukkia, vain joku setä pukeutuneena joulupukiksi! Käsittämätöntä!
Pikkusisko saunan jälkeen:
- Sä lupasit, että saunan jälkeen pelataan Afrikan tähteä.
- Pelataan pelataan, mutta ensin rasvataan sun iho ja laitetaan yökkäri päälle, sitten voidaan pelata.
- Ei käy! Miksi tässä perheessä lapset saa aina kärsiä???!!!! Byääääh!
Isoveli liikuttuu helposti:
- Mä voitin! JESSS! Vihdoinkin! (kyyneleet tulevat silmiin).
- Kattokaa, yks itkee onnesta voitettuaan Afrikan tähden!
- JEEEEE! (itkee ja vähän nauraakin omalle liikutukselleen, jolloin liikuttuu enemmän)
- Nyt mennään kyllä siivoamaan teidän huoneet ja lopetetaan tuuletukset.
- En mä voi, siivotkaa te, mun pitää nyt nyyhkiä tätä voittoa!
- Kato äiti mitä toi on tehnyt, se on avannu kaikki luukut sen Hello Kitty -joulukalenterista ja syönyt joka ikisen suklaan!
- Miksi sä kerroit sen äidille! Sä pilasit koko mun elämän!!
maanantai 13. joulukuuta 2010
tiistai 23. marraskuuta 2010
Ohje uusille äideille
Jos olet tuore äiti tai vasta tulossa äidiksi, haluan antaa sinulle yhden neuvon. Tämä neuvo koskee tilanteita, joissa joudut kosketuksiin muun maailman, etenkin muiden äitien, kanssa.
Tässä se tulee: Älä koskaan, missään olosuhteissa, paljasta, että teidän perheessä arkea pyörittävät tasavertaisina sekä äiti että isä. Sellainen on nimittäin karmeaa syntiä.
Tämä neuvo pätee tietenkin vain tilanteessa, jossa näin on. Ja minä oletan, että aika monessa perheessä tällainen tilanne vallitsee. Sitä ei kuitenkaan pidä koskaan paljastaa, muistathan sen?
Kun olet perhekerhossa muiden äitien seurassa, valita sujuvasti, että mies ei ole taaaaskaaan imuroinut, ei ainakaan ilman pyytämistä. Älä missään olosuhteissa kerro, että lähdit kaverin kanssa shoppailemaan ja miehesi imuroi ja lisäksi kuurasi sillä välin vessan, pyytämättä. Jos näin teet, olet kamala akka.
Jos aiot mennä pari päivää synnytyksen jälkeen kauppaan, naamioi itsesi huolella. Muuten joku tulee kysymään, mitä sinä siellä teet ja missä vauvasi on. Pari päivää vanha isä saa kaupassa selkääntaputuksia ja rehvakkaita onnitteluja, sinä et. Tai jos olet poissa kotoa kokonaisen illan, muista huokailla, että kotona oli kaaos ja vauvalla rytmi aivan sekaisin. Varokin ystävä rakas paljastamasta, että kotona odotti siivottu keittiö, pestyt pyykit ja puhtoisena uinuvat lapset.
Jos miehesi pitää vanhempainvapaata, näyttele, että se on pakon sanelema juttu. Älä edes kidutettuna paljasta, että halusitkin jo töihin ja iskä halusi jäädä kotiin.
Tai jos ystäväsi, puolivuotiaan vauvan äiti, sanoo olevansa edelleen äitiyslomalla, ei kannata oikaista häntä kertomalla, että hänen äitiyslomansa loppui jo neljä kuukautta sitten ja että hän on nyt oikeastaan vanhempainvapaalla, jota olisi saanut isäkin halutessaan pitää. Ole hiljaa ja hymyile sille, että hän piti vanhempainvapaan omana oikeutenaan ihan automaattisesti.
Parasta on, jos et juurikaan liiku kodin ulkopuolella ilman lapsia. Tai jos liikut, kerro kovaan ääneen, että kerrankin mies jäi nurisematta pitämään lapsia.
Tai jos työhösi kuuluu ulkomaanmatkoja, vastaa kärsivällisesti ja ystvällisesti, kun joku kysyy, miten lapset sillä aikaa pärjäävät. Älä ajattele, että tuota et varmaan kysy työmatkailevalta isältä.
Ja nyt tulee se karmein moka, jota sinun ei missään nimessä pidä tehdä: älä koskaan, ikinä, milloinkaan paljasta mitään sen suuntaista, että olet kuorsannut koko yön kuin pikkuinen possu etkä herännyt siihen, että lapsesi kitisi keskellä yötä vettä, pissi sänkyynsä tai peräti oksensi. Että sinä vain nukuit, mutta lapsesi isä heräsi, siivosi hiirenhiljaa yöllisen seikkailun jäljet, peitteli lapsesi hellästi kuivaan sänkyyn, antoi hänelle suukon otsalle ja hiipi hiljaa takaisin nukkuvan äidin viereen. Jos kerrot tämän väsyneelle äitilaumalle, he saattavat muuttua piraijoiksi ja repiä sinut kappaleiksi.
Ja Peukku, jos sinä satut lukemaan tätä, KIITOS RAKAS! Olet ollut juuri sellainen isä, että nyt voin jakaa tällaisia mukavia neuvoja:)
Tässä se tulee: Älä koskaan, missään olosuhteissa, paljasta, että teidän perheessä arkea pyörittävät tasavertaisina sekä äiti että isä. Sellainen on nimittäin karmeaa syntiä.
Tämä neuvo pätee tietenkin vain tilanteessa, jossa näin on. Ja minä oletan, että aika monessa perheessä tällainen tilanne vallitsee. Sitä ei kuitenkaan pidä koskaan paljastaa, muistathan sen?
Kun olet perhekerhossa muiden äitien seurassa, valita sujuvasti, että mies ei ole taaaaskaaan imuroinut, ei ainakaan ilman pyytämistä. Älä missään olosuhteissa kerro, että lähdit kaverin kanssa shoppailemaan ja miehesi imuroi ja lisäksi kuurasi sillä välin vessan, pyytämättä. Jos näin teet, olet kamala akka.
Jos aiot mennä pari päivää synnytyksen jälkeen kauppaan, naamioi itsesi huolella. Muuten joku tulee kysymään, mitä sinä siellä teet ja missä vauvasi on. Pari päivää vanha isä saa kaupassa selkääntaputuksia ja rehvakkaita onnitteluja, sinä et. Tai jos olet poissa kotoa kokonaisen illan, muista huokailla, että kotona oli kaaos ja vauvalla rytmi aivan sekaisin. Varokin ystävä rakas paljastamasta, että kotona odotti siivottu keittiö, pestyt pyykit ja puhtoisena uinuvat lapset.
Jos miehesi pitää vanhempainvapaata, näyttele, että se on pakon sanelema juttu. Älä edes kidutettuna paljasta, että halusitkin jo töihin ja iskä halusi jäädä kotiin.
Tai jos ystäväsi, puolivuotiaan vauvan äiti, sanoo olevansa edelleen äitiyslomalla, ei kannata oikaista häntä kertomalla, että hänen äitiyslomansa loppui jo neljä kuukautta sitten ja että hän on nyt oikeastaan vanhempainvapaalla, jota olisi saanut isäkin halutessaan pitää. Ole hiljaa ja hymyile sille, että hän piti vanhempainvapaan omana oikeutenaan ihan automaattisesti.
Parasta on, jos et juurikaan liiku kodin ulkopuolella ilman lapsia. Tai jos liikut, kerro kovaan ääneen, että kerrankin mies jäi nurisematta pitämään lapsia.
Tai jos työhösi kuuluu ulkomaanmatkoja, vastaa kärsivällisesti ja ystvällisesti, kun joku kysyy, miten lapset sillä aikaa pärjäävät. Älä ajattele, että tuota et varmaan kysy työmatkailevalta isältä.
Ja nyt tulee se karmein moka, jota sinun ei missään nimessä pidä tehdä: älä koskaan, ikinä, milloinkaan paljasta mitään sen suuntaista, että olet kuorsannut koko yön kuin pikkuinen possu etkä herännyt siihen, että lapsesi kitisi keskellä yötä vettä, pissi sänkyynsä tai peräti oksensi. Että sinä vain nukuit, mutta lapsesi isä heräsi, siivosi hiirenhiljaa yöllisen seikkailun jäljet, peitteli lapsesi hellästi kuivaan sänkyyn, antoi hänelle suukon otsalle ja hiipi hiljaa takaisin nukkuvan äidin viereen. Jos kerrot tämän väsyneelle äitilaumalle, he saattavat muuttua piraijoiksi ja repiä sinut kappaleiksi.
Ja Peukku, jos sinä satut lukemaan tätä, KIITOS RAKAS! Olet ollut juuri sellainen isä, että nyt voin jakaa tällaisia mukavia neuvoja:)
tiistai 16. marraskuuta 2010
Aika on harmaa massa
Sinä vuonna talvea ei tullut lainkaan. Vielä tammikuussakin metsä oli märkä, samea ja niljakas. Teiden pinnalla oli jäinen kansi. Kävelin pitkin metsäteitä ja yritin saada happea; henkeä oli vaikea vetää. Pystyin laskemaan takana olevat kuukaudet ja tunnit, mutta edessä oleva aika oli muodoton harmaa massa. Minuuteissa mittaamaton. Kukaan ei tiennyt, koska tämä loppuisi. Kukaan ei tiennyt, kävelisinkö vielä vuosienkin päästä samassa maisemassa, edessäni sama järjestäytymätön aika. Odotus oli muodostunut ympärilleni valtavaksi kuplaksi, jonka läpi katsoin kaikkea. Vaikka juoksisin, en pääsisi pakoon.
Alussa kaikki oli ihanaa. Kutkuttavan jännittävää. Hiljalleen kaikki muuttui. Mitä enemmän aikaa kerääntyi taakseni, sitä enemmän aikaa tuli myös eteeni.
Kun kaikki sitten vihdoin tapahtui, en käsittänyt yhtään mitään. Vain muutama viikko, ja seisoin suurkaupungin kadun kulmassa lapsi sylissäni. Mieleni oli edelleen jossain sumuisessa metsässä.
Nyt tuosta talvesta on kolme vuotta. Metsä tuntuu jälleen samalta. Silti kaikki on niin erilaista. Odotuksesta puuttuu toivottomuuden, huonommuuden ja kelpaamattomuuden tunteet. Olen innoissani! Tiedän, että joskus tämä päättyy. Malttamaton olen nytkin. Voi, ette tiedäkään miten malttamaton! Jos hairahdun roskalaatikolle ilman kännykkää, ryntään sisälle ja tuijotan mykkää puhelinta. Huomaan roskapussin jääneen jonnekin matkan varrelle.
En voi olla miettimättä, miksi kukaan psykologi ei ole tutkinut, miten ihmisen mieleen vaikuttaa odottaminen, jolla ei ole selkeää loppua. Tai ehkä on, mutta kukaan ei tiedä milloin. Esikoisesta oli laskettu aika. Esikoisen odottamista ei voi mitenkään verrata odottamiseen, jonka laskettua aikaa kukaan ei tiedä. Tai edes sitä, tuleeko lasta koskaan. Kuin olisit ulkomailla, etkä tiedä pääsetkö koskaan enää kotiin. Jos et pääse, olisi paras totuttautua asumaan jossain muualla.
Alussa kaikki oli ihanaa. Kutkuttavan jännittävää. Hiljalleen kaikki muuttui. Mitä enemmän aikaa kerääntyi taakseni, sitä enemmän aikaa tuli myös eteeni.
Kun kaikki sitten vihdoin tapahtui, en käsittänyt yhtään mitään. Vain muutama viikko, ja seisoin suurkaupungin kadun kulmassa lapsi sylissäni. Mieleni oli edelleen jossain sumuisessa metsässä.
Nyt tuosta talvesta on kolme vuotta. Metsä tuntuu jälleen samalta. Silti kaikki on niin erilaista. Odotuksesta puuttuu toivottomuuden, huonommuuden ja kelpaamattomuuden tunteet. Olen innoissani! Tiedän, että joskus tämä päättyy. Malttamaton olen nytkin. Voi, ette tiedäkään miten malttamaton! Jos hairahdun roskalaatikolle ilman kännykkää, ryntään sisälle ja tuijotan mykkää puhelinta. Huomaan roskapussin jääneen jonnekin matkan varrelle.
En voi olla miettimättä, miksi kukaan psykologi ei ole tutkinut, miten ihmisen mieleen vaikuttaa odottaminen, jolla ei ole selkeää loppua. Tai ehkä on, mutta kukaan ei tiedä milloin. Esikoisesta oli laskettu aika. Esikoisen odottamista ei voi mitenkään verrata odottamiseen, jonka laskettua aikaa kukaan ei tiedä. Tai edes sitä, tuleeko lasta koskaan. Kuin olisit ulkomailla, etkä tiedä pääsetkö koskaan enää kotiin. Jos et pääse, olisi paras totuttautua asumaan jossain muualla.
maanantai 8. marraskuuta 2010
Totuuksia 4-vuotiaan suusta
Joskus 4-vuotiaan suusta tulee ihmeellisiä totuuksia:
"Äiti, kyllä Mummi ymmärtää ja Ukki ymmärtää ja moni ymmärtää, mutta jotkut ei vaan ymmärrä. Ai mitä ei ymmärrä? No sitä, että minä puhun suomea. Miksi ihmeessä ne kaikki ei sitä ymmärrä? Onko niissä jotain vialla?"
"Äiti, minä näin sellaista unta, että isi jäi linja-auton alle ja kuoli. Se olisi kamalaa, jos isi kuolisi. Minä en voisi enää mennä isin syliin. Siitä vasta parku tulisi! Voisin mä tietenkin tulla sun syliin, mutta tiedätkö, että silloin jos haluaa kovasti isin syliin, ei äitin syli silloin kamalasti auta. Silloin auttaa vaan isin syli, vaan se tuntuu silloin lämpimältä. Ja jos haluaa äitin syliin, vaan äitin syli auttaa sillon. Niin se on kaikilla lapsilla."
"Aina kun sä äiti näet jotain kivaa, sä tilaat sen!"
"Äiti, kyllä Mummi ymmärtää ja Ukki ymmärtää ja moni ymmärtää, mutta jotkut ei vaan ymmärrä. Ai mitä ei ymmärrä? No sitä, että minä puhun suomea. Miksi ihmeessä ne kaikki ei sitä ymmärrä? Onko niissä jotain vialla?"
"Äiti, minä näin sellaista unta, että isi jäi linja-auton alle ja kuoli. Se olisi kamalaa, jos isi kuolisi. Minä en voisi enää mennä isin syliin. Siitä vasta parku tulisi! Voisin mä tietenkin tulla sun syliin, mutta tiedätkö, että silloin jos haluaa kovasti isin syliin, ei äitin syli silloin kamalasti auta. Silloin auttaa vaan isin syli, vaan se tuntuu silloin lämpimältä. Ja jos haluaa äitin syliin, vaan äitin syli auttaa sillon. Niin se on kaikilla lapsilla."
"Aina kun sä äiti näet jotain kivaa, sä tilaat sen!"
tiistai 26. lokakuuta 2010
Odottavan aika menee siivillä
Huomaan, että odotustunnelmat perheessämme alkavat tiivistyä. Tarkennan, ne alkavat tiivistyä minulla ja lapsilla. Peukulla on lehmän hermot ja ärsyttävän tyyni odotusfilosofia. Joskus kysynkin, ajatteleeko hän edes koko adoptio-odotustamme. Hän vastaa, että en edes anna hänen unohtaa. Hyvä niin.
Adoptiossa omat haasteensa odotukseen tuo se, että ei tarkalleen tiedä lapsen ikää. On vaikea luoda ajatuksissaan omaa mielikuvien lasta, kun ei tiedä, polkeeko hän polkupyörällä minua vastaan vai onko hän tuhiseva nyytti. Tiedättehän, kaksi ja puolivuotias on aivan erilainen kuin puolivuotias.
Myös käytännön järjestelyihin tämä tuo omat mausteensa. Nukkuuko hän vauvasängyssä vai ei? Tarvitsemmeko vaunut vai ei? Minkä kokoisia vaatteita kannattaisi hankkia?
Välillä pysähdyn ruokakaupassa vauvantarvikehyllyjen eteen. Yritän muistella, mikä ero on vellitutilla ja maitotutilla ja miksi tuonmallinen nokkamuki olikaan ihan huono. Hyvänen aika, siitähän on kohta kokonainen vuosikymmen, kun olen viimeksi näitä asioita todella miettinyt! Saadessamme tyttäremme tarjosimme hänelle maitoa pikkulasten mukista, mutta hän katsoi meitä halveksivasti ja tarttui päättäväisesti oikeaan lasiin. Yritin hampurilaisravintolassa tarjota hänelle Pilttiä, vaikka hän olisi itse osannut tilata Happymealinsä. Siis pieleen meni silloinkin, kun ikä oli jo tiedossa ja lapsikin peräti sylissä.
Koska mitään konkreettista lapseen liittyvää en oikein osaa tehdä, valmistaudun muulla tavoin. Siivoan maustehyllyä ja lusikkalaatikoita, jotta uskallan päästää anopin tänne kolmeksi viikoksi lemmikkivahdiksi. Patistan Peukkua vihdoinkin laittamaan katolle lumiesteet, jotta timanttituijani eivät ole katolta putoavan kuorman alla aivan nuupallaan, jos lähdemme parahiksi lumiaikaan. Kaivan joulukynttilät esille, jotta varmasti ehdin laittaa ne ikkunoihin ennen lähtöä. Olisi ihanaa palata yhdessä jouluksi kotiin.
Ehkä täksi jouluksi, ehkä ensi jouluksi. Ehkä ehdin siivota maustehyllyn neljästi. Joka tapauksessa tunnen, että minulla on vielä paljon voimia odottamiseen, vaikka mieli on joskus kovin malttamaton. Aikakin tuntuu menevän melkein siivillä.
Adoptiossa omat haasteensa odotukseen tuo se, että ei tarkalleen tiedä lapsen ikää. On vaikea luoda ajatuksissaan omaa mielikuvien lasta, kun ei tiedä, polkeeko hän polkupyörällä minua vastaan vai onko hän tuhiseva nyytti. Tiedättehän, kaksi ja puolivuotias on aivan erilainen kuin puolivuotias.
Myös käytännön järjestelyihin tämä tuo omat mausteensa. Nukkuuko hän vauvasängyssä vai ei? Tarvitsemmeko vaunut vai ei? Minkä kokoisia vaatteita kannattaisi hankkia?
Välillä pysähdyn ruokakaupassa vauvantarvikehyllyjen eteen. Yritän muistella, mikä ero on vellitutilla ja maitotutilla ja miksi tuonmallinen nokkamuki olikaan ihan huono. Hyvänen aika, siitähän on kohta kokonainen vuosikymmen, kun olen viimeksi näitä asioita todella miettinyt! Saadessamme tyttäremme tarjosimme hänelle maitoa pikkulasten mukista, mutta hän katsoi meitä halveksivasti ja tarttui päättäväisesti oikeaan lasiin. Yritin hampurilaisravintolassa tarjota hänelle Pilttiä, vaikka hän olisi itse osannut tilata Happymealinsä. Siis pieleen meni silloinkin, kun ikä oli jo tiedossa ja lapsikin peräti sylissä.
Koska mitään konkreettista lapseen liittyvää en oikein osaa tehdä, valmistaudun muulla tavoin. Siivoan maustehyllyä ja lusikkalaatikoita, jotta uskallan päästää anopin tänne kolmeksi viikoksi lemmikkivahdiksi. Patistan Peukkua vihdoinkin laittamaan katolle lumiesteet, jotta timanttituijani eivät ole katolta putoavan kuorman alla aivan nuupallaan, jos lähdemme parahiksi lumiaikaan. Kaivan joulukynttilät esille, jotta varmasti ehdin laittaa ne ikkunoihin ennen lähtöä. Olisi ihanaa palata yhdessä jouluksi kotiin.
Ehkä täksi jouluksi, ehkä ensi jouluksi. Ehkä ehdin siivota maustehyllyn neljästi. Joka tapauksessa tunnen, että minulla on vielä paljon voimia odottamiseen, vaikka mieli on joskus kovin malttamaton. Aikakin tuntuu menevän melkein siivillä.
lauantai 18. syyskuuta 2010
Hittoako se sulle kuuluu?
Kun tyttäreni oli ollut luonamme pari kuukautta, huokaisin helpottuneena: näinkö vähän rasismia kohtaamme? Suurimmalle osalle ihmisistä hän on vain ihan tavallinen tyttö, yksi meistä. Kukaan ei tuntunut tuijottavan meitä kaupassa: harva kysyi mitään henkilökohtaista.
Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen olen aivan toista mieltä. Rasismi hiipii osaksi arkea niin hitaan salakavalasti, ettei sitä huomaa, ennen kuin se on kipeän todellista.
Eräänä päivänä Pikkusisko kysyi minulta, eikö hän oikeastaan saisi olla täällä. Kysymys kolmevuotiaalta iski vasten kasvoja. Tajusin, että ne viattoman vilpittömät Mistäs sinä olet tänne tullut -kysymykset olivat tehneet tehtävänsä: pikkuinen ihminen alkoi vetää johtopäätöksiään: ehkä hänen kuuluisi olla jossain ihan muualla kuin täällä, koska sitä kerran vähän väliä udellaan. Kohtasin kipeän tosiasian: tämä maailmamme on niin rasistinen, että minun on opetettava jo kolmevuotiaalle pärjäämisen taitoja. Meillä se tarkoittaa verbaalin viidakon lakeja.
Ensin opetin hänelle automaattivastauksia. Nyt uteliaat alkuperää kyselevät tädit saavat useimmiten selväsanaisen vastauksen: "Hittoako se sulle kuuluu?"
Eivät ne tädit pahaa tarkoita. Emme mekään.
Jos joku erehtyy kysymään Pikkusiskolta, puhuukos hän suomea, napakka vastaus kuuluu: "En puhu, vaan tanskaa ja hollantia! Isoveli on opettanut vielä pahemman version: "En vaan ranskaa, näin: sunperseees lemuaaa!"
Tajuan myös sen, että useimmiten hän on yksi meistä, mutta ei läheskään aina. Ihmisten silmissä hän ei ole tyttö pienestä varsinaissuomalaisesta maalaiskylästä, hän on tulosta kiintiöpakolaisten tulvasta, hän on afrikkalainen, potentiaalinen juoksijatähti, hänellä on rytmi veressä, hän ei ole oikea tyttäreni. Reilun kymmenen vuoden päästä hän on edelleen tulosta kiintiöpakolaisten tulvasta, mutta hän on myös maahanmuuttaja, sosiaalipummi, eksoottinen kaunotar, viettelevä ja sensuelli.
Kahdenkymmenen vuoden päästä hän on ehkä maatalon emäntä ja Marttojen puheenjohtaja. Tai maastohiihdon piirimestari. Käsi rehellisesti pystyyn kaikki te, jotka arvelette, että ensikohtaamisella heti ajattelette, että onpas siinä riuska emäntä. Käsi pystyyn kaikki te, jotka olette varmoja, ettette hämmästy jos hän harppoo kauppaan Nokian Kontioissa tuoksahtaen lehmänpaskalta? Ettette salaa sisimmässämme ihmettele, jos kuulette hänen kysyvän mieheltään: "Tiäräksää, onk mulkukka soittanu?"
Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen olen aivan toista mieltä. Rasismi hiipii osaksi arkea niin hitaan salakavalasti, ettei sitä huomaa, ennen kuin se on kipeän todellista.
Eräänä päivänä Pikkusisko kysyi minulta, eikö hän oikeastaan saisi olla täällä. Kysymys kolmevuotiaalta iski vasten kasvoja. Tajusin, että ne viattoman vilpittömät Mistäs sinä olet tänne tullut -kysymykset olivat tehneet tehtävänsä: pikkuinen ihminen alkoi vetää johtopäätöksiään: ehkä hänen kuuluisi olla jossain ihan muualla kuin täällä, koska sitä kerran vähän väliä udellaan. Kohtasin kipeän tosiasian: tämä maailmamme on niin rasistinen, että minun on opetettava jo kolmevuotiaalle pärjäämisen taitoja. Meillä se tarkoittaa verbaalin viidakon lakeja.
Ensin opetin hänelle automaattivastauksia. Nyt uteliaat alkuperää kyselevät tädit saavat useimmiten selväsanaisen vastauksen: "Hittoako se sulle kuuluu?"
Eivät ne tädit pahaa tarkoita. Emme mekään.
Jos joku erehtyy kysymään Pikkusiskolta, puhuukos hän suomea, napakka vastaus kuuluu: "En puhu, vaan tanskaa ja hollantia! Isoveli on opettanut vielä pahemman version: "En vaan ranskaa, näin: sunperseees lemuaaa!"
Tajuan myös sen, että useimmiten hän on yksi meistä, mutta ei läheskään aina. Ihmisten silmissä hän ei ole tyttö pienestä varsinaissuomalaisesta maalaiskylästä, hän on tulosta kiintiöpakolaisten tulvasta, hän on afrikkalainen, potentiaalinen juoksijatähti, hänellä on rytmi veressä, hän ei ole oikea tyttäreni. Reilun kymmenen vuoden päästä hän on edelleen tulosta kiintiöpakolaisten tulvasta, mutta hän on myös maahanmuuttaja, sosiaalipummi, eksoottinen kaunotar, viettelevä ja sensuelli.
Kahdenkymmenen vuoden päästä hän on ehkä maatalon emäntä ja Marttojen puheenjohtaja. Tai maastohiihdon piirimestari. Käsi rehellisesti pystyyn kaikki te, jotka arvelette, että ensikohtaamisella heti ajattelette, että onpas siinä riuska emäntä. Käsi pystyyn kaikki te, jotka olette varmoja, ettette hämmästy jos hän harppoo kauppaan Nokian Kontioissa tuoksahtaen lehmänpaskalta? Ettette salaa sisimmässämme ihmettele, jos kuulette hänen kysyvän mieheltään: "Tiäräksää, onk mulkukka soittanu?"
tiistai 14. syyskuuta 2010
Kun Taivaan Isä soittaa...
Äiti, kuinka kauan menee vielä aikaa? Sittenkös se vauva tulee, kun Taivaan Isä soittaa ja sanoo onnee onnee, teillä on pieni tyttö. Ja kuinka monta yötä meidän pitää vielä sen leijonan näkemisen jälkeen odottaa, että se vauva saadaan. Ai kaksi? Enääkö kaksi yötä?!!?
Eikös se ollutkin Taivaan Isä, joka soittaa? Ai joku täti vai? Mistäs se täti muka tietää, koska meidän vauva tulee ja kuka se on?
Sillä ei ole sitten mitään asiaan MUN huoneeseen, jos se on poika!
Ai niin, me mennään sinne lentokoneella. Tullaanko me takaisinkin lentokoneella? Saanko mä sitten nukkua autossa, jos väsyttää? Se voi olla aika väsyttävää, sellainen lentokoneen ja leijonan tapaaminen.
Ja miten niin et tiedä? Kyllä sen ihan kohta täytyy tulla, mitä se vauva vitkuttelee? Rohkeasti vaan!
Nyt mä kyllä alan askartelemaan, ei tästä muuten tule mitään. Voitko tulostaa värityskuvia? Nytten mä piirrän joka kuvaan vauvan. Sillä on tämmöset hiukset. Tai varsinaisesti tämä ei taida olla vauva, koska tästä tuli näin pitkä...
Eikös se ollutkin Taivaan Isä, joka soittaa? Ai joku täti vai? Mistäs se täti muka tietää, koska meidän vauva tulee ja kuka se on?
Sillä ei ole sitten mitään asiaan MUN huoneeseen, jos se on poika!
Ai niin, me mennään sinne lentokoneella. Tullaanko me takaisinkin lentokoneella? Saanko mä sitten nukkua autossa, jos väsyttää? Se voi olla aika väsyttävää, sellainen lentokoneen ja leijonan tapaaminen.
Ja miten niin et tiedä? Kyllä sen ihan kohta täytyy tulla, mitä se vauva vitkuttelee? Rohkeasti vaan!
Nyt mä kyllä alan askartelemaan, ei tästä muuten tule mitään. Voitko tulostaa värityskuvia? Nytten mä piirrän joka kuvaan vauvan. Sillä on tämmöset hiukset. Tai varsinaisesti tämä ei taida olla vauva, koska tästä tuli näin pitkä...
keskiviikko 1. syyskuuta 2010
Jutusteluja edellispäivältä
Aamupalalla:
Pikkusisko: Mä kuulun heimoon xhosa. Mihin heimoon sinä kuulut?
Isoveli: En mä tiedä, varmaan heimoon punaniskat...
Päivällisellä:
Pikkusisko: Missä talossa sinä asuit pienenä tyttönä?
Minä: Siinä, missä A-tätisi perheineen nyt asuu.
Pikkusisko: Oliko pappa siellä sun isänä?
Minä: Oli.
Pikkusisko: Olitko sinä pienenä kiltti tyttö?
Minä: Olin, oikein kiltti tyttö!
Peukku: Mitä ihmettä sinulle sitten tapahtui??!!??
Pikkusisko: Mä kuulun heimoon xhosa. Mihin heimoon sinä kuulut?
Isoveli: En mä tiedä, varmaan heimoon punaniskat...
Päivällisellä:
Pikkusisko: Missä talossa sinä asuit pienenä tyttönä?
Minä: Siinä, missä A-tätisi perheineen nyt asuu.
Pikkusisko: Oliko pappa siellä sun isänä?
Minä: Oli.
Pikkusisko: Olitko sinä pienenä kiltti tyttö?
Minä: Olin, oikein kiltti tyttö!
Peukku: Mitä ihmettä sinulle sitten tapahtui??!!??
lauantai 28. elokuuta 2010
Helppo elämä
Tänään päätin tehdä suursiivouksen. Aloitin sen vanhasta perintönä saadusta piirongista, johon olen viimeisen kymmenen vuoden aikana paiskannut kaikki henkilökohtaiset tavarani. Nyt perintöpiirongille koitti uusi aika, koska piironkihuoneesta on tullut Pikkusiskon oma huone ja siksi päiväkirjat, valokuvat ja koulutodistukset saavat väistyä palapelien ja barbie-nukkejen tieltä.
Sen piti olla suhteellisen helppo homma, koska päätin olla käymättä lävitse jokaista lippusta ja lappusta. Ei se ollut. Se olikin vaikea.
Se oli matka elämääni lapsuudesta tähän päivään. Koulukuva ala-asteelta on otettu luokassa, joka ei ole enää koululuokka. Nostalgista ja surullista. Voin vieläkin tuntea, miltä aamukirpeä ilma koulun pihalla tuoksui tähän aikaan vuodesta. Pyöräparkki, opettajan asunto, keinut.
Kaikkia valokuvia en edes pystynyt katsomaan. Kuten sitä, jossa Isoveli istuu pienenä suloisena pyöreäposkisena poikana äitini sängyn päädyssä ja silittää mammansa hiuksia. Kaksivuotias jättämässä jäähyväisiä. Äitini silmäkulmassa on kyynel. Hänkin jättää jäähyväisiä. Päiväyksen mukaan äitini eli kuvan oton jälkeen enää viikon.
Muutamilta vuosilta näyttävät kuvat puuttuvan kokonaan. Avioerovuosia. Jokunen löytyy, ja niissä hymyilen onnellisena. Vaikka en ollut onnellinen.
Esikoisen syntymä, ilon ja surun kyyneleitä samaan aikaan.
Paljon tuttuja kasvoja, joita en enää voi nähdä ympärilläni. Näinkö moni ihminen, joka oli minulle kerran niin tärkeä ja joka oli minua niin lähellä, on nyt poissa? Paikkoja, joissa vietin joskus paljon aikaa ja joihin en enää voi mennä. Enkä kai haluaisikaan.
On siellä paljon sellaistakin, mikä on edelleen läsnä ja tärkeää. The Adulteresse`s Child, Authorship and Desire in the Nineteenth-Century Novel. Naisen salattu intohimo ja minun salattu intohimoni sen tutkimiseen. Tai ei edes salattu, mutta toistaiseksi hyllytetty. Ruutupaperivihko, johon kirjoitettu kanteen kuulakärkikynällä "väitöstutkimus". Täynnä tyhjiä sivuja. Vaatii suurta tahdonvoimaa pakata ne vieläkin syrjään. Muuten Peukku ja lapset löytävät minut illalla paperi- ja kirjapinojen alta.
Jos olisin saanut päättää, olisin minä helpommankin elämän voinut ottaa. Mutta ehkä se on hyvä näin. Illalla lämmitän saunan ja ihmettelen, miten hyvin kaikki nyt onkaan.
Sen piti olla suhteellisen helppo homma, koska päätin olla käymättä lävitse jokaista lippusta ja lappusta. Ei se ollut. Se olikin vaikea.
Se oli matka elämääni lapsuudesta tähän päivään. Koulukuva ala-asteelta on otettu luokassa, joka ei ole enää koululuokka. Nostalgista ja surullista. Voin vieläkin tuntea, miltä aamukirpeä ilma koulun pihalla tuoksui tähän aikaan vuodesta. Pyöräparkki, opettajan asunto, keinut.
Kaikkia valokuvia en edes pystynyt katsomaan. Kuten sitä, jossa Isoveli istuu pienenä suloisena pyöreäposkisena poikana äitini sängyn päädyssä ja silittää mammansa hiuksia. Kaksivuotias jättämässä jäähyväisiä. Äitini silmäkulmassa on kyynel. Hänkin jättää jäähyväisiä. Päiväyksen mukaan äitini eli kuvan oton jälkeen enää viikon.
Muutamilta vuosilta näyttävät kuvat puuttuvan kokonaan. Avioerovuosia. Jokunen löytyy, ja niissä hymyilen onnellisena. Vaikka en ollut onnellinen.
Esikoisen syntymä, ilon ja surun kyyneleitä samaan aikaan.
Paljon tuttuja kasvoja, joita en enää voi nähdä ympärilläni. Näinkö moni ihminen, joka oli minulle kerran niin tärkeä ja joka oli minua niin lähellä, on nyt poissa? Paikkoja, joissa vietin joskus paljon aikaa ja joihin en enää voi mennä. Enkä kai haluaisikaan.
On siellä paljon sellaistakin, mikä on edelleen läsnä ja tärkeää. The Adulteresse`s Child, Authorship and Desire in the Nineteenth-Century Novel. Naisen salattu intohimo ja minun salattu intohimoni sen tutkimiseen. Tai ei edes salattu, mutta toistaiseksi hyllytetty. Ruutupaperivihko, johon kirjoitettu kanteen kuulakärkikynällä "väitöstutkimus". Täynnä tyhjiä sivuja. Vaatii suurta tahdonvoimaa pakata ne vieläkin syrjään. Muuten Peukku ja lapset löytävät minut illalla paperi- ja kirjapinojen alta.
Jos olisin saanut päättää, olisin minä helpommankin elämän voinut ottaa. Mutta ehkä se on hyvä näin. Illalla lämmitän saunan ja ihmettelen, miten hyvin kaikki nyt onkaan.
lauantai 14. elokuuta 2010
Lukutoukan mietteitä
Aina joskus tapaan ihmisen, joka ylpeilee sillä, ettei ole koskaan lukenut yhtään kaunokirjallista teosta. Yleensä en vastaa mitään. Yritän olla ilmeilläni paljastamatta säälin tunteita: eihän tuo tiedä elämästä mitään!
Kun toistakymmentä vuotta sitten asetuimme Peukun kanssa asumaan saman katon alle, tuskin tunsimme toisemme. Hän olisi varmaan halunnut tutustua minuun, mutta minulla oli kirja kesken. En ollut lainkaan siinä vanhan kivitalon kaksiossa, olin Koskelan torpassa. Muista kävelleeni ympyrää nenä kiinni sivuissa, eläen mukana jokaisessa hetkessä suo, kuokka ja jussi -alusta alkaen. Ja kun Koskelan veljekset astuivat teloituskomppanian eteen, minä tyrskin räkäistä itkua kaksi päivää enkä meinannut tokeentua millään. Ihme ettei Peukku häipynyt.
Usein löydän kirjoja, jonka jälkeen mikään ei ole entisellään. Jännittävintä on, että koskaan ei voi tietää, milloin niin käy. Kesälomalla sieppasin marketin alehyllystä pokkarin käteeni, ja hellepäivien viaton ajaviete vei minut Afganistanin loistavan auringon alle. Muut luulivat minun olevan riippukeinussa, mutta minä olin Miriamin kanssa; ensin siinä pienessä kolbassa, jossa hän varttui, sitten Kabulissa. Kun hänen surkea elämänsä päättyi ja käänsin viimeisen sivun, tiesin, etten koskaan unohda häntä.
Olen nähnyt Biafran sodan, elänyt tuhansia rakkaustarinoita, käynyt Naisten etsivätoimisto numero 1:ssä, seikkaillut keskiajan Viipurissa, nauranut ääneen ja itkenyt ääneen.
Olen yrittänyt vakuuttaa itselleni, että tarinoiden hahmot ovat keksittyjä, mutta ei se onnistu. Minua harmittaa, etten voi tavata heitä.
Olen raivonnut kirjailijoille, koska he ovat kirjoittaneet niin onnettomia loppuja rakastamilleni ihmisille.
Ja kun joku joskus taas kehaisee, ettei ole koskaan lukenut yhtään romaania, yritän pitää suuni kiinni.
Kun toistakymmentä vuotta sitten asetuimme Peukun kanssa asumaan saman katon alle, tuskin tunsimme toisemme. Hän olisi varmaan halunnut tutustua minuun, mutta minulla oli kirja kesken. En ollut lainkaan siinä vanhan kivitalon kaksiossa, olin Koskelan torpassa. Muista kävelleeni ympyrää nenä kiinni sivuissa, eläen mukana jokaisessa hetkessä suo, kuokka ja jussi -alusta alkaen. Ja kun Koskelan veljekset astuivat teloituskomppanian eteen, minä tyrskin räkäistä itkua kaksi päivää enkä meinannut tokeentua millään. Ihme ettei Peukku häipynyt.
Usein löydän kirjoja, jonka jälkeen mikään ei ole entisellään. Jännittävintä on, että koskaan ei voi tietää, milloin niin käy. Kesälomalla sieppasin marketin alehyllystä pokkarin käteeni, ja hellepäivien viaton ajaviete vei minut Afganistanin loistavan auringon alle. Muut luulivat minun olevan riippukeinussa, mutta minä olin Miriamin kanssa; ensin siinä pienessä kolbassa, jossa hän varttui, sitten Kabulissa. Kun hänen surkea elämänsä päättyi ja käänsin viimeisen sivun, tiesin, etten koskaan unohda häntä.
Olen nähnyt Biafran sodan, elänyt tuhansia rakkaustarinoita, käynyt Naisten etsivätoimisto numero 1:ssä, seikkaillut keskiajan Viipurissa, nauranut ääneen ja itkenyt ääneen.
Olen yrittänyt vakuuttaa itselleni, että tarinoiden hahmot ovat keksittyjä, mutta ei se onnistu. Minua harmittaa, etten voi tavata heitä.
Olen raivonnut kirjailijoille, koska he ovat kirjoittaneet niin onnettomia loppuja rakastamilleni ihmisille.
Ja kun joku joskus taas kehaisee, ettei ole koskaan lukenut yhtään romaania, yritän pitää suuni kiinni.
perjantai 30. heinäkuuta 2010
Pikkusiskon tarinoita
"Kun mää kasvan isoksi, mää hankin kaksi lasta. Kaksi vauvaa. Haen ne Etelä-Afrikasta. Niitten nimet on Maria ja Elisa. Tai jos niillä on jo nimet, ne saa pitää ne.
Mää olen niitten lasten äiti ja sää äiti oletkin niitten mamma. Mää tuon ne sulle yökylään aina joskus ja sitten sää saat leipoa niille jotain hyvää, vaikka pullaa ja kakkua.
Ai niin, pitäähän niillä lapsilla olla iskäkin. Sellainen siis pitää hankkia. Kukahan ois hyvä?...Jaa, ehtii sitä sitten miettiä.
Meillä on iso keltsu talo (keltainen, toim.huom.). Siinä on kaksi kerrosta, mutta se yläkerta valmistuu ajoissa. Työmiehet tekee sen. Niillä lapsilla on siellä omat huoneet.
Jaa, siinä se sit taisi ollakin. Se mun suunnitelma."
Jotenkin tulin tästä Pikkusiskon pohdinnasta ihan kamalan hyvälle tuulelle. Ei siksi, että se on harvinaisen kypsää pohdintaa hiukan alle 4-vuotiaalta, vaan enemmänkin siksi, että hän haluaa ihan tavallisen elämän, ihan tavallisia asioita. Se tarkoittaa ainakin sitä, että hänestä tämä meidän tavallinen elämä on parasta mitä voisi kuvitella. Siis jos tuo yläkerta olisi valmis:)
Mää olen niitten lasten äiti ja sää äiti oletkin niitten mamma. Mää tuon ne sulle yökylään aina joskus ja sitten sää saat leipoa niille jotain hyvää, vaikka pullaa ja kakkua.
Ai niin, pitäähän niillä lapsilla olla iskäkin. Sellainen siis pitää hankkia. Kukahan ois hyvä?...Jaa, ehtii sitä sitten miettiä.
Meillä on iso keltsu talo (keltainen, toim.huom.). Siinä on kaksi kerrosta, mutta se yläkerta valmistuu ajoissa. Työmiehet tekee sen. Niillä lapsilla on siellä omat huoneet.
Jaa, siinä se sit taisi ollakin. Se mun suunnitelma."
Jotenkin tulin tästä Pikkusiskon pohdinnasta ihan kamalan hyvälle tuulelle. Ei siksi, että se on harvinaisen kypsää pohdintaa hiukan alle 4-vuotiaalta, vaan enemmänkin siksi, että hän haluaa ihan tavallisen elämän, ihan tavallisia asioita. Se tarkoittaa ainakin sitä, että hänestä tämä meidän tavallinen elämä on parasta mitä voisi kuvitella. Siis jos tuo yläkerta olisi valmis:)
lauantai 24. heinäkuuta 2010
Peukku polttareissa
Peukku lähti aamulla polttareihin mukanaan passi, lentoliput ja hammasharja. Me kolme täällä kotona otetaan tästä kaikki ilo irti, uskokaa vaan! Peukku on meistä vanhemmista se kunnollinen ja tunnollinen, joten hänen puuttumisensa huomaa.
Tänään ei syödä kunnon ruokaa, pelkkää jätskiä. Kukaan ei sammuttele huoneista valoja tai suorista mattoja ohimennessään. Kukaan ei ole sanomassa, että sauna lämmitetään vasta illalla, kun päivän työt on tehty. Joten me menemme aamusaunaan. Ja jätämme saunomisen jälkeen ovet kiinni silläkin uhalla, että kosteus kerääntyy seiniin. Sitten koko sauna homehtuu ja kellään ei ole enää kivaa. Höpö höpö, me sanomme.
Jätämme sanomalehdet levälleen ja maidon pöydälle, antaa hapantua. Uimme yöhön saakka, eikä kukaan komenna hammaspesulle ja petiin.
Roskista ei kannata viedä, koska aivan hyvin viereen voi heittää uuden muovipussin. Ja pyykit voi aina laittaa pyörimään toiseen kertaan, jos ne jäävät turhan kauaksi pesukoneeseen homehtumaan.
Ahmimme karkkia ja nukahtelemme illalla sohvalle toistemme kainaloon sokerihumalassa. Heräämme sitten kun huvittaa ja syömme aamupalaksi pelkkiä vanukkaita. Jätämme vaatteita lojumaan sikin sokin ja pidämme meteliä, ihan kamalaa meteliä! Pompimme trampoliinilla vaikka aamuun!
Vuorokauden kuluttua olemme uupuneita ja alamme odottaa. Miksei isi jo tule? Lapset alkavat kaivata normaalia rytmiä. Minä sitä että Peukku kysyy, olenko maksanut laskut ajoissa.
Tänään ei syödä kunnon ruokaa, pelkkää jätskiä. Kukaan ei sammuttele huoneista valoja tai suorista mattoja ohimennessään. Kukaan ei ole sanomassa, että sauna lämmitetään vasta illalla, kun päivän työt on tehty. Joten me menemme aamusaunaan. Ja jätämme saunomisen jälkeen ovet kiinni silläkin uhalla, että kosteus kerääntyy seiniin. Sitten koko sauna homehtuu ja kellään ei ole enää kivaa. Höpö höpö, me sanomme.
Jätämme sanomalehdet levälleen ja maidon pöydälle, antaa hapantua. Uimme yöhön saakka, eikä kukaan komenna hammaspesulle ja petiin.
Roskista ei kannata viedä, koska aivan hyvin viereen voi heittää uuden muovipussin. Ja pyykit voi aina laittaa pyörimään toiseen kertaan, jos ne jäävät turhan kauaksi pesukoneeseen homehtumaan.
Ahmimme karkkia ja nukahtelemme illalla sohvalle toistemme kainaloon sokerihumalassa. Heräämme sitten kun huvittaa ja syömme aamupalaksi pelkkiä vanukkaita. Jätämme vaatteita lojumaan sikin sokin ja pidämme meteliä, ihan kamalaa meteliä! Pompimme trampoliinilla vaikka aamuun!
Vuorokauden kuluttua olemme uupuneita ja alamme odottaa. Miksei isi jo tule? Lapset alkavat kaivata normaalia rytmiä. Minä sitä että Peukku kysyy, olenko maksanut laskut ajoissa.
tiistai 20. heinäkuuta 2010
Kaunotar
Hänellä on mantelin muotoiset pienet kasvot ja sädehtivät tummat silmät. Hänen hymynsä on jotain, jonka vertaista ei olla nähty: todellinen prinsessan hymy, jonka suloisuuden kruuna viivasuora rivi täydellisiä helmenvalkoisia hampaita. Hän väläyttää tuon kadehdittavan hymynsä suosionosoitukseksi hänen kauneuttaan ihaileville. Kun hän nukkuu, hänen sulkeutuneet silmänsä ovat kuin silveltimellä vedetyt. Kulmakarvojen kaaret ovat täsmälliset ja otsa niiden yläpuolella kaartuu kauniin ylväänä.
Tällainen on tyttäreni.
Kerran kävellessäni Iso Roobertinkatua näin antiikkiliikkeen ikkunassa 20-luvulta peräisin olevan puoliveistoksen, joka esitti kaunista tummaihoista naista. Kuin täydellinen kopio tyttärestäni. Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, kuinka kaunis hän on.
Äkkiä hoksasin, että yksikään tummaihoinen ihminen, jonka kanssa olen jutellut, ei ollut koskaan sanonut tytärtäni suloiseksi tai söpöksi, niin kuin pikkutyttöjä yleensä sanotaan. Häntä kuvailtiin aina sanalla kaunis.
Nyt olen jo tottunut siihen, että tummaihoiset pysäyttävät meidät ja kysyvät(joskus jopa hieman syyttäen), että tajuammeko me lainkaan, minkälainen kaunotar hän on; poikkeuksellinen, ihmeellinen, jumalainen. Yleensä nyökyttelen päätäni yksimielisyyden merkiksi, mutta se saa jutustelukumppanin usein lähes suivaantumaan. Siis etko sinä nainen tajua, millainen kaunotar hän on??
Ennen kuin olin edes tavannut tytärtäni, hänen hoitajansa lastenkodissa sanoi painokkaasti: hän on hyvin, hyvin kaunis. Silloin en osannut kiinnittää siihen huomiota.
Tiedän, että jokaisella ajalla ja kulttuurilla on omat kauneusihanteensa. Ehkä tyttäressäni jotain sellaista sulokkuutta, jota ei suomalaisin silmin näe. Joskus se surettaa minua. Onko hän omiensakin joukossa poikkeava? Eikö hän missään saa olla ihan vain tavallinen tyttö?
Tällainen on tyttäreni.
Kerran kävellessäni Iso Roobertinkatua näin antiikkiliikkeen ikkunassa 20-luvulta peräisin olevan puoliveistoksen, joka esitti kaunista tummaihoista naista. Kuin täydellinen kopio tyttärestäni. Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, kuinka kaunis hän on.
Äkkiä hoksasin, että yksikään tummaihoinen ihminen, jonka kanssa olen jutellut, ei ollut koskaan sanonut tytärtäni suloiseksi tai söpöksi, niin kuin pikkutyttöjä yleensä sanotaan. Häntä kuvailtiin aina sanalla kaunis.
Nyt olen jo tottunut siihen, että tummaihoiset pysäyttävät meidät ja kysyvät(joskus jopa hieman syyttäen), että tajuammeko me lainkaan, minkälainen kaunotar hän on; poikkeuksellinen, ihmeellinen, jumalainen. Yleensä nyökyttelen päätäni yksimielisyyden merkiksi, mutta se saa jutustelukumppanin usein lähes suivaantumaan. Siis etko sinä nainen tajua, millainen kaunotar hän on??
Ennen kuin olin edes tavannut tytärtäni, hänen hoitajansa lastenkodissa sanoi painokkaasti: hän on hyvin, hyvin kaunis. Silloin en osannut kiinnittää siihen huomiota.
Tiedän, että jokaisella ajalla ja kulttuurilla on omat kauneusihanteensa. Ehkä tyttäressäni jotain sellaista sulokkuutta, jota ei suomalaisin silmin näe. Joskus se surettaa minua. Onko hän omiensakin joukossa poikkeava? Eikö hän missään saa olla ihan vain tavallinen tyttö?
maanantai 12. heinäkuuta 2010
Suklaavaniljasekoitus, kiitos!
Joskus joku kysyy minulta, miten tyttäreni suhtautuu ulkonäköönsä. Oletan heidän utelevan sitä, miten tyttäreni suhtautuu siihen, että hän on iholtaan hyvin tumma ja erottuu selvästi meidän maitonaamojen joukosta. Ei hän siihen oikeastaan mitenkään suhtaudu, hän vain on hän.
Tässä kuitenkin muutamia arjen sattumuksia liittyen ihonväriin:
Olemme jäätelokioskijonossa. Etumainen täti sanoo kuuluvalla äänellä:
- Yksi suklaavaniljasekoitus, kiitos!
Pikkusisko terästäytyy ja odottaa innolla näkevänsä kyseisen pehmisluomuksen. Kun täti saa tötterönsä, Pikkusisko ilahtuu.
- Kato, meidän perhe! Meidän perheestä on tehty jätski!
Olemme Rossossa syömässä. Ohitse kävelee hyvin tummaihoinen mies vaaleaihoisen vaimonsa ja suloisten lastensa kanssa. Pikkusisko hypähtää tuolillaan, osoittaa miestä patongilla ja huutaa:
- Hei kattokaa kaikki, ruskea mies!!!!
Yritän pidätellä epäsopivaa naurunpyrskähdystäni ja ojennan lasta:
- Äläpäs viitsi osoitella ihmisiä leivällä.
- Joo, mutta ei kaikki ole tässä ravintolassa possunvärisiä, hän toteaa närkästyneenä komenteluuni.
Seisomme peilin edessä uimapuvut päällä, minä ja Pikkusisko. Kontrasti on valtava. Hänen ihonsa on kaunis, hehkuva, näyttää tummalta suklaalta. Minä näytän finniseltä pakastebroilerilta.
- Voi kauhistus kun sä oot ruma ja mä kaunis, Pikkusisko toteaa ilmiselvän tosiasian.
Pikkusiskolla on kyynärpäässä arpi, jossa iho on valkoinen.
- Herranjumala, mä muutun valkoiseksi!?! Käden kulma on jo valkoinen!!! (Ei tiedä onko iloinen vai kauhuissaan.)
- Äiti, mää en jaksa enää olla ruskea, hän toteaa eräänä päivänä.
- Ja mä en aina jaksa olla valkoinen, vastaan ohimennen.
- No siinä nyt ei ole yhtään mitään jaksamista, sen kun on vaan, hän tuhahtaa.
- Äiti, miksi mä oikeastaan olen näin ruskea?
- Sinun Afrikan äitisi ja isäsi olivat ruskeita ja siksi sinustakin tuli noin kauniin värinen, minä vastaan.
- Onpa kumma juttu, miten se väri tuolla lailla tarttuukin.
Tässä kuitenkin muutamia arjen sattumuksia liittyen ihonväriin:
Olemme jäätelokioskijonossa. Etumainen täti sanoo kuuluvalla äänellä:
- Yksi suklaavaniljasekoitus, kiitos!
Pikkusisko terästäytyy ja odottaa innolla näkevänsä kyseisen pehmisluomuksen. Kun täti saa tötterönsä, Pikkusisko ilahtuu.
- Kato, meidän perhe! Meidän perheestä on tehty jätski!
Olemme Rossossa syömässä. Ohitse kävelee hyvin tummaihoinen mies vaaleaihoisen vaimonsa ja suloisten lastensa kanssa. Pikkusisko hypähtää tuolillaan, osoittaa miestä patongilla ja huutaa:
- Hei kattokaa kaikki, ruskea mies!!!!
Yritän pidätellä epäsopivaa naurunpyrskähdystäni ja ojennan lasta:
- Äläpäs viitsi osoitella ihmisiä leivällä.
- Joo, mutta ei kaikki ole tässä ravintolassa possunvärisiä, hän toteaa närkästyneenä komenteluuni.
Seisomme peilin edessä uimapuvut päällä, minä ja Pikkusisko. Kontrasti on valtava. Hänen ihonsa on kaunis, hehkuva, näyttää tummalta suklaalta. Minä näytän finniseltä pakastebroilerilta.
- Voi kauhistus kun sä oot ruma ja mä kaunis, Pikkusisko toteaa ilmiselvän tosiasian.
Pikkusiskolla on kyynärpäässä arpi, jossa iho on valkoinen.
- Herranjumala, mä muutun valkoiseksi!?! Käden kulma on jo valkoinen!!! (Ei tiedä onko iloinen vai kauhuissaan.)
- Äiti, mää en jaksa enää olla ruskea, hän toteaa eräänä päivänä.
- Ja mä en aina jaksa olla valkoinen, vastaan ohimennen.
- No siinä nyt ei ole yhtään mitään jaksamista, sen kun on vaan, hän tuhahtaa.
- Äiti, miksi mä oikeastaan olen näin ruskea?
- Sinun Afrikan äitisi ja isäsi olivat ruskeita ja siksi sinustakin tuli noin kauniin värinen, minä vastaan.
- Onpa kumma juttu, miten se väri tuolla lailla tarttuukin.
sunnuntai 6. kesäkuuta 2010
Miltä tuntuu?
Tuttavani (jonka kaikki lapset ovat biologisia) kysyi minulta yllättäen, miltä tuntuu saada Se Puhelinsoitto. Yritän kuvailla, mutta ennen kuin luet seuraavan tekstin, mieti mitä on tapahtunut ennen Puhelinsoittoa. Olet ehkä toivonut, rakastanut, pettynyt, rukoillut, huutanut tuskaasi ja pakahtunut onneesi lukuisia kertoja viimeisten vuosien aikana. Ja olet ollut kärsimätön. Niin kärsimätön, ettei sellaista voi kuvitella.
Sitten alat uskoa, ettei mitään sittenkään tapahdu. Päätät lämmittää saunan ja unohtaa koko jutun.
Sitten, sulje silmäsi ja kuvittele seuraava tilanne:
Olette hankkimassa biologista lasta. Arvelet, että oikeasti mitään ei tapahtu, vaikka teoriassa kaikki voisi olla mahdollista. Yhtäkkiä raskaustestiin ilmaantuu iloinen sininen viiva ja teksti: "Onnea, olet raskaana. Synnytät lapsen kahden viikon kuluttua, toisella puolella maailmaa!"
Et pysty enää kävelemään ilman tukea, mutta sinun on pystyttävä järjestelyihin, joiden rinnalla olumpialaisten organisointi on lastenleikkiä. Olen pyörtymäisilläsi, mutta silti järjestät työsi niin, että viikon kuluttua lähdet ja palaat parin vuoden päästä. Hankit viikossa eläimille hoitajan, lapselle vaunut, rattaat, tuttipulloja, huovan, vaippoja, kasan bodeja, talkkia ja ties mitä...
Soitat neuvolaan ja kysyt, voiko yksivuotias syödä hampurilaisia.
Jonotat halvimpia lentolippuja ja meilailet surkealla englannilla toiselle puolella maapalloa, jotta saisit katon pääsi päälle.
Soitat Kelaan ja yritän vakuuttaa, että sinusta on tullut äiti. Luet hepreankielistä opusta vanhempainvapaasta ja lasten kotihoidon tuesta. Yrität jossain välissä soittaa jollekin, mutta puhelimesi suoltaa onnitteluviestejä.
Varaat ajan lääkärille ja joku tuntematon maailmankuulu spesialisti yrittää saada selvää lapsesi terveystiedoista, joita on suttuisina faxeina 14 sivua.
Teet tämän kaiken yhdessä päivässä. Seuraavana päivänä aloitat kaiken alusta, koska kaikki menikin pieleen.
Vielä eilen teit makaronilaatikkoa ja juttelin miehesi kanssa leppoisasti, tänään mietit kuumeisesti, että mitä jos et osaakaan vastata afrikkalaisessa oikeusistunnossa tuomarin kysymyksiin.
Et syö etkä nuku kahteen viikkoon, lennät 24 tuntia ja yrität näyttää täysjärkiseltä.
Sitten syliisi annetaan valmis lapsi, joka onkin vielä jonkun muun ja ihan vieras.
Kuvittele tämä kaikki potenssiin seitsemän.
Nyt tiedät edes vähän, miltä minusta tuntui.
Sitten alat uskoa, ettei mitään sittenkään tapahdu. Päätät lämmittää saunan ja unohtaa koko jutun.
Sitten, sulje silmäsi ja kuvittele seuraava tilanne:
Olette hankkimassa biologista lasta. Arvelet, että oikeasti mitään ei tapahtu, vaikka teoriassa kaikki voisi olla mahdollista. Yhtäkkiä raskaustestiin ilmaantuu iloinen sininen viiva ja teksti: "Onnea, olet raskaana. Synnytät lapsen kahden viikon kuluttua, toisella puolella maailmaa!"
Et pysty enää kävelemään ilman tukea, mutta sinun on pystyttävä järjestelyihin, joiden rinnalla olumpialaisten organisointi on lastenleikkiä. Olen pyörtymäisilläsi, mutta silti järjestät työsi niin, että viikon kuluttua lähdet ja palaat parin vuoden päästä. Hankit viikossa eläimille hoitajan, lapselle vaunut, rattaat, tuttipulloja, huovan, vaippoja, kasan bodeja, talkkia ja ties mitä...
Soitat neuvolaan ja kysyt, voiko yksivuotias syödä hampurilaisia.
Jonotat halvimpia lentolippuja ja meilailet surkealla englannilla toiselle puolella maapalloa, jotta saisit katon pääsi päälle.
Soitat Kelaan ja yritän vakuuttaa, että sinusta on tullut äiti. Luet hepreankielistä opusta vanhempainvapaasta ja lasten kotihoidon tuesta. Yrität jossain välissä soittaa jollekin, mutta puhelimesi suoltaa onnitteluviestejä.
Varaat ajan lääkärille ja joku tuntematon maailmankuulu spesialisti yrittää saada selvää lapsesi terveystiedoista, joita on suttuisina faxeina 14 sivua.
Teet tämän kaiken yhdessä päivässä. Seuraavana päivänä aloitat kaiken alusta, koska kaikki menikin pieleen.
Vielä eilen teit makaronilaatikkoa ja juttelin miehesi kanssa leppoisasti, tänään mietit kuumeisesti, että mitä jos et osaakaan vastata afrikkalaisessa oikeusistunnossa tuomarin kysymyksiin.
Et syö etkä nuku kahteen viikkoon, lennät 24 tuntia ja yrität näyttää täysjärkiseltä.
Sitten syliisi annetaan valmis lapsi, joka onkin vielä jonkun muun ja ihan vieras.
Kuvittele tämä kaikki potenssiin seitsemän.
Nyt tiedät edes vähän, miltä minusta tuntui.
torstai 3. kesäkuuta 2010
Heikun keikun
Heikun keikun, täällä ollaan!
En siis ole hautautunut töiden alle. Ei ole vain tullut kirjoitettua.
Ehkä ei ole tapahtunut mitään. Tai sitten on alkanut ahdistaa.
Minua nimittäin ahdistaa melkein kaikki säännöllinen vapaaehtoinen. Hassua! En esimerkiksi pysty harrastamaan mitään ohjattua toimintaa, koska ahdistun ihan valtavasti, jos minun täytyy joka tiistai mennä espanjan kurssille, keskiviikko zumbaan, torstai kirjallisuuspiiriin...Apua! Liian ennalta-arvattavaa elämää.
Olen sellainen leijailija, haaveilija, boheemi hedonisti. Sen sijaan että suhaisin illalla autolla kuskaamaan poikaani jalkapalloon ja tytärtäni jumppaan, makaan mielummin nurmikolla ja tuijottelen pilviä. Teen mitä lystää.
Siksi en voi edes kirjoittaa säännöllisesti. Heti alkaa sydänalassa puristaa.
Olen onnistunut istuttamaan saman utopistisen ajelehtijan sielun lapsiinikin. Tai sitten sellaiseksi synnytään. Ehdotin pojalleni, että hän aloittaisi jonkun säännöllisen, ohjatun harrastuksen. Mainostin, että sen kautta voi oppia taitavaksi jossain, voi saada elämyksiä ja arvokkaita kokemuksia. Mä saan elämyksiä lukemalla Aku Ankkaa, hän totesi.
En siis ole hautautunut töiden alle. Ei ole vain tullut kirjoitettua.
Ehkä ei ole tapahtunut mitään. Tai sitten on alkanut ahdistaa.
Minua nimittäin ahdistaa melkein kaikki säännöllinen vapaaehtoinen. Hassua! En esimerkiksi pysty harrastamaan mitään ohjattua toimintaa, koska ahdistun ihan valtavasti, jos minun täytyy joka tiistai mennä espanjan kurssille, keskiviikko zumbaan, torstai kirjallisuuspiiriin...Apua! Liian ennalta-arvattavaa elämää.
Olen sellainen leijailija, haaveilija, boheemi hedonisti. Sen sijaan että suhaisin illalla autolla kuskaamaan poikaani jalkapalloon ja tytärtäni jumppaan, makaan mielummin nurmikolla ja tuijottelen pilviä. Teen mitä lystää.
Siksi en voi edes kirjoittaa säännöllisesti. Heti alkaa sydänalassa puristaa.
Olen onnistunut istuttamaan saman utopistisen ajelehtijan sielun lapsiinikin. Tai sitten sellaiseksi synnytään. Ehdotin pojalleni, että hän aloittaisi jonkun säännöllisen, ohjatun harrastuksen. Mainostin, että sen kautta voi oppia taitavaksi jossain, voi saada elämyksiä ja arvokkaita kokemuksia. Mä saan elämyksiä lukemalla Aku Ankkaa, hän totesi.
lauantai 17. huhtikuuta 2010
Odottajan mietteitä
Meillä on nyt virallista "paperit maassa" -adoptio-odotusta takana kuukausi. Siis todella vähän.
On lähes mahdotonta ennustaa, miten pitkään odotusta on vielä edessä. Itse arvelen, että ainakin reilu vuosi on vielä matkaa taivallettavana. Vähintään. Palveluntarjoajamme ennustaa paljon lyhyempää aikaa. Mutta kukaan ei siis tiedä.
En juurikaan välitä siitä, miten pitkä tai lyhyt matka on edessä. Luotan, että elämä kantaa.
Mietteeni odotuksen tässä vaiheessa ovat täynnä nöyrää kiitollisuutta ja kutkuttavaa jännitystä. Minun on vieläkin vaikeaa käsittää sitä, että saimme näin nopeaan lähettää paperimme kohdemaahan. Moni jäi vielä odottamaan omaa vuoroaan. En osaa pukea tunteitani sanoiksi. Tiedän vain, että tällä kaikella on jokin suurempi merkitys.
Kaikkein vaikeinta minun on kohdata heitä, jotka ovat jo vuosia, ehkä vuosikymmeniä, odottaneet esikoistaan ja odottavat yhä. Seisonko heidän edessään hiljaa, molemmat käteni tarttuneena pieniin kätösiin, suloiset lapset seisomassa molemmilla puolillani?
Otanko heidät iloisena vastaan elämän ääniä täynnä olevaan ja aina sotkuiseen kotiini. "Moikka, mitäs teille kuuluu? Me odotamme kolmatta lasta. Hän voi olla luonamme jo vuoden päästä. Eikös olekin mahtavaa?!"
Voi apua!
Adoption maailmassa ei ole mitään oikeudenmukaista, ei lasten eikä vanhempien kannalta. Moni odottava äiti ja isä yrittää rakentaa siltaa yli synkän ja pitkän dotuksen, ja aina se silta romahtaa. Lasta ei vain kuulu. Moni lapsi tarvitsisi vanhemmat, mutta hän ei niitä koskaan saa.
Odotan, alanko tavoittaa niitä samoja tunteita kuin Pikkusiskoa odottaessa. Malttamattomuutta sekoitettuna kouralliseen synkkää epätoivoa. Toivoa ja toivottomuutta vuorotellen. Jonkun saadessa lapsitiedon olen järjettömän onnellinen, mutta myös aavistuksen kateellinen.
Vielä en niitä tavoita. Olen pelkästään onnellinen ja nöyrän kiitollinen. Tiedän, että jonain päivänä puhelin soi ja koko perhe on yhdessä.
On lähes mahdotonta ennustaa, miten pitkään odotusta on vielä edessä. Itse arvelen, että ainakin reilu vuosi on vielä matkaa taivallettavana. Vähintään. Palveluntarjoajamme ennustaa paljon lyhyempää aikaa. Mutta kukaan ei siis tiedä.
En juurikaan välitä siitä, miten pitkä tai lyhyt matka on edessä. Luotan, että elämä kantaa.
Mietteeni odotuksen tässä vaiheessa ovat täynnä nöyrää kiitollisuutta ja kutkuttavaa jännitystä. Minun on vieläkin vaikeaa käsittää sitä, että saimme näin nopeaan lähettää paperimme kohdemaahan. Moni jäi vielä odottamaan omaa vuoroaan. En osaa pukea tunteitani sanoiksi. Tiedän vain, että tällä kaikella on jokin suurempi merkitys.
Kaikkein vaikeinta minun on kohdata heitä, jotka ovat jo vuosia, ehkä vuosikymmeniä, odottaneet esikoistaan ja odottavat yhä. Seisonko heidän edessään hiljaa, molemmat käteni tarttuneena pieniin kätösiin, suloiset lapset seisomassa molemmilla puolillani?
Otanko heidät iloisena vastaan elämän ääniä täynnä olevaan ja aina sotkuiseen kotiini. "Moikka, mitäs teille kuuluu? Me odotamme kolmatta lasta. Hän voi olla luonamme jo vuoden päästä. Eikös olekin mahtavaa?!"
Voi apua!
Adoption maailmassa ei ole mitään oikeudenmukaista, ei lasten eikä vanhempien kannalta. Moni odottava äiti ja isä yrittää rakentaa siltaa yli synkän ja pitkän dotuksen, ja aina se silta romahtaa. Lasta ei vain kuulu. Moni lapsi tarvitsisi vanhemmat, mutta hän ei niitä koskaan saa.
Odotan, alanko tavoittaa niitä samoja tunteita kuin Pikkusiskoa odottaessa. Malttamattomuutta sekoitettuna kouralliseen synkkää epätoivoa. Toivoa ja toivottomuutta vuorotellen. Jonkun saadessa lapsitiedon olen järjettömän onnellinen, mutta myös aavistuksen kateellinen.
Vielä en niitä tavoita. Olen pelkästään onnellinen ja nöyrän kiitollinen. Tiedän, että jonain päivänä puhelin soi ja koko perhe on yhdessä.
sunnuntai 11. huhtikuuta 2010
Opettajan mietteitä
Kevät etenee kohisten ja lukukausi alkaa lähestyä loppuaan. Minun ensimmäinen lukukauteni opettajana. Ja viimeinen. Ainakin toistaiseksi.
Entisessä elämässäni media-alalla huomasin, että pysähdyin usein miettimään, minkälainen opettaja minusta tulisi. Osaisinko antaa sellaisia eväitä elämään, että minut muistettaisiin vielä vuosien päästä?
Viime kesän lopussa tarjoutui oiva tilaisuus toteuttaa opettajahaaveeni. Sain kuin sainkin hakemani paikan monien hakijoiden joukosta, olin intoa täynnä. Jätin lopullisesti paikkani uutisten parissa ja riensin riemurinnoin syksyllä kirjat kainalossa kouluun. Ajattelin, että tämän paremmin eivät voi asiat mennä: saan testata opettajuuttani kunnolla ja voin samalla jatkaa intohimoani lastenvaatealan yrittäjänä.
Jouluun mennessä olin aivan sekaisin. Oppilaat olivat mahtavia: teinejä, joiden kanssa laitoin itseni likoon ja huomasin, että pystyn voittamaan heidän luottamuksensa. Kunnioitus oli molemminpuolinen. Minä pärjään! Minä osaan! Minusta on kasvamassa kelpo ope!
Samalla olin epäuskon vallassa: iltaisin, töistä uupuneena, tuijotin tiliotetta sekavin miettein. Akateemisesti (yli)koulutettuna tein raskasta, vaativaa työtä kelloon katsomatta. Osa-aikaisena tunsin, että teen työtä lähes kokopäivätoimisesti, mutta osa-aikaisen palkalla. Koko ajan eteeni tupsahti uusia töitä ja velvoitteita, mutta se ei näkynyt ollenkaan siinä valkoisessa kerran kuussa postilaatikkoon tupsahtavassa paperissa, jossa komeili hämmästyttävän pieniä lukuja. Minulle maksettiin kaikkien säädösten ja asetusten mukaista osa-aikaisen tuntiopettajan palkkaa, sellaista, jonka työnantajapuoli ja OAJ ovat yhdessä allekirjoittaneet.
Mikä minussa on vikana, kun pelkkä kutsumus, joka oli vahva kuin ikihonka, ei riittänyt minulle palkaksi? Sain tehdä sitä mitä olin jo pitkään halunnut. Silti koin, ettei kukaan arvosta sitä. Minua katsottiin hämmästyksen vallassa, kun en enää ottanut vastaan velvoitteita, joista ei maksettu mielestäni juuri mitään.
Tajusin kipeän totuuden siitä, etten pystyisi jatkamaan näin vuosikausia eläen toivossa, että joskus saan vakituisen viran ja sen myötä kohtalaisen toimeentulon.
Tajusin, että tämän maan koulusysteemi pyörii opettajien kiltteyden, hyväntahtoisuuden, (vääränlaisen?) moraalikäsistyksen ja kutsumuksen vallassa. Minä tupsahdin koulumaailmaan täysin sen ulkopuolelta enkä millään kyennys sulattamaan toimintakulttuuria. Jos jollain muulla alalla toimittaisiin näin, kukaan ei jatkaisi päivääkään.
Koulumaailmassa olin kummajainen, joka ei innossaan, vakituisen viran toivossa, ollut valmis ottamaan vastaan työtä kuin työtä. Kummajainen, joka kertoi ruokatunnilla rupattelun ohella laskeneensa saavansa todelliseksi tuntipalkaksi kuusi euroa.
Luin rehtorista, joka ryhtyi kiinteistönvälittäjäksi. Tunsin riipaisevaa sielun kumppanuutta.
Tämä lukukausi jääköön siis toistaiseksi viimeiseksi. Palo kasvatustyöhön ei ole kadonnut minnekään, päinvastoin. Se elää edelleen, mutta tänään ei ole aika toteuttaa sitä paloa.
Sen sijaan jatkan työssä, jossa tunnen samanlaista intohimoa, iloa ja työn paloa kuin opettajan töissä tunnen. Jossa saan aikaa itselle ja lapsille. Ja jossa hyvin tehty työ näkyy myös tilinauhassa. Ja jossa on pidemmät lomat kuin opettajilla:)
Nyt minun ei enää tarvitse pohtia, olisinko ollut hyvä ope. Olisin!
Entisessä elämässäni media-alalla huomasin, että pysähdyin usein miettimään, minkälainen opettaja minusta tulisi. Osaisinko antaa sellaisia eväitä elämään, että minut muistettaisiin vielä vuosien päästä?
Viime kesän lopussa tarjoutui oiva tilaisuus toteuttaa opettajahaaveeni. Sain kuin sainkin hakemani paikan monien hakijoiden joukosta, olin intoa täynnä. Jätin lopullisesti paikkani uutisten parissa ja riensin riemurinnoin syksyllä kirjat kainalossa kouluun. Ajattelin, että tämän paremmin eivät voi asiat mennä: saan testata opettajuuttani kunnolla ja voin samalla jatkaa intohimoani lastenvaatealan yrittäjänä.
Jouluun mennessä olin aivan sekaisin. Oppilaat olivat mahtavia: teinejä, joiden kanssa laitoin itseni likoon ja huomasin, että pystyn voittamaan heidän luottamuksensa. Kunnioitus oli molemminpuolinen. Minä pärjään! Minä osaan! Minusta on kasvamassa kelpo ope!
Samalla olin epäuskon vallassa: iltaisin, töistä uupuneena, tuijotin tiliotetta sekavin miettein. Akateemisesti (yli)koulutettuna tein raskasta, vaativaa työtä kelloon katsomatta. Osa-aikaisena tunsin, että teen työtä lähes kokopäivätoimisesti, mutta osa-aikaisen palkalla. Koko ajan eteeni tupsahti uusia töitä ja velvoitteita, mutta se ei näkynyt ollenkaan siinä valkoisessa kerran kuussa postilaatikkoon tupsahtavassa paperissa, jossa komeili hämmästyttävän pieniä lukuja. Minulle maksettiin kaikkien säädösten ja asetusten mukaista osa-aikaisen tuntiopettajan palkkaa, sellaista, jonka työnantajapuoli ja OAJ ovat yhdessä allekirjoittaneet.
Mikä minussa on vikana, kun pelkkä kutsumus, joka oli vahva kuin ikihonka, ei riittänyt minulle palkaksi? Sain tehdä sitä mitä olin jo pitkään halunnut. Silti koin, ettei kukaan arvosta sitä. Minua katsottiin hämmästyksen vallassa, kun en enää ottanut vastaan velvoitteita, joista ei maksettu mielestäni juuri mitään.
Tajusin kipeän totuuden siitä, etten pystyisi jatkamaan näin vuosikausia eläen toivossa, että joskus saan vakituisen viran ja sen myötä kohtalaisen toimeentulon.
Tajusin, että tämän maan koulusysteemi pyörii opettajien kiltteyden, hyväntahtoisuuden, (vääränlaisen?) moraalikäsistyksen ja kutsumuksen vallassa. Minä tupsahdin koulumaailmaan täysin sen ulkopuolelta enkä millään kyennys sulattamaan toimintakulttuuria. Jos jollain muulla alalla toimittaisiin näin, kukaan ei jatkaisi päivääkään.
Koulumaailmassa olin kummajainen, joka ei innossaan, vakituisen viran toivossa, ollut valmis ottamaan vastaan työtä kuin työtä. Kummajainen, joka kertoi ruokatunnilla rupattelun ohella laskeneensa saavansa todelliseksi tuntipalkaksi kuusi euroa.
Luin rehtorista, joka ryhtyi kiinteistönvälittäjäksi. Tunsin riipaisevaa sielun kumppanuutta.
Tämä lukukausi jääköön siis toistaiseksi viimeiseksi. Palo kasvatustyöhön ei ole kadonnut minnekään, päinvastoin. Se elää edelleen, mutta tänään ei ole aika toteuttaa sitä paloa.
Sen sijaan jatkan työssä, jossa tunnen samanlaista intohimoa, iloa ja työn paloa kuin opettajan töissä tunnen. Jossa saan aikaa itselle ja lapsille. Ja jossa hyvin tehty työ näkyy myös tilinauhassa. Ja jossa on pidemmät lomat kuin opettajilla:)
Nyt minun ei enää tarvitse pohtia, olisinko ollut hyvä ope. Olisin!
maanantai 5. huhtikuuta 2010
Tehdään jotain kivaa
Meidän perheen miehet suuntasivat aamutuimaan nokan kohti pääkaupunkiseutua, jossa ohjelmassa on American Car Show. Me tytöt päätimme jo hyvissä ajoin, että mekin teemme tänään jotain tosi kivaa yhdessä, ihan vain naisten kesken.
Aloitin suunnittelun hyvissä ajoin ja esittelin neitokaiselle eri vaihtoehtoja. Voisimme mennä katsomaan jotain mukavaa leffaa, tai ehkäpä teatteriin. Kylpylä olisi myös kiva vaihtoehto. Hei, mitä jos menisimme jo edellisenä iltana ja viettäisimme kokonaisen vuorokauden tyttöjen kesken? Tai jos on kaunis ilma, mennään kaupunkiin piknikille, jonnekin puistoon. Entäs risteily? Otetaan oikein sviitti...
Tai ovatkohan kaupat auki? Shoppailu ja suklaakakku ostosten lomassa kuulostivat minusta ruhtinaalliselta.
Pikkusisko mietti ankarasti eri vaihtoehtoja, punnitsi ja pähkäili pikkuinen otsa rypyssä. Päätöstä ei alkanut syntyä ja minä aloin jo ihmetellä, mitäs mielettömiä se neitokainen pienessä päässään suunnittelee.
"Äiti, nyt mä tiiän! Ollaan kahdestaan kotona ja leivotaan yhdessä kakku!"
Aloitin suunnittelun hyvissä ajoin ja esittelin neitokaiselle eri vaihtoehtoja. Voisimme mennä katsomaan jotain mukavaa leffaa, tai ehkäpä teatteriin. Kylpylä olisi myös kiva vaihtoehto. Hei, mitä jos menisimme jo edellisenä iltana ja viettäisimme kokonaisen vuorokauden tyttöjen kesken? Tai jos on kaunis ilma, mennään kaupunkiin piknikille, jonnekin puistoon. Entäs risteily? Otetaan oikein sviitti...
Tai ovatkohan kaupat auki? Shoppailu ja suklaakakku ostosten lomassa kuulostivat minusta ruhtinaalliselta.
Pikkusisko mietti ankarasti eri vaihtoehtoja, punnitsi ja pähkäili pikkuinen otsa rypyssä. Päätöstä ei alkanut syntyä ja minä aloin jo ihmetellä, mitäs mielettömiä se neitokainen pienessä päässään suunnittelee.
"Äiti, nyt mä tiiän! Ollaan kahdestaan kotona ja leivotaan yhdessä kakku!"
perjantai 2. huhtikuuta 2010
Aprikkalainen setä!
On tavallinen päivä. Minä ripustelen pyykkiä, Pikkusisko leikkii, televisio on unohtunut päälle. Siellä muutama mies juttelee keskenään hollantia, kolme heistä on valkoihoisia, yksi on mustaihoinen ja hänellä on komeat afroletit. En kiinnitä jutusteluun sen kummempaa huomiota ennenkuin Pikkusisko kiinnostuu miehistä telkkarissa.
Pikkusisko: Toi yks setä on kyllä aprikkalainen.
Minä: Ei ole, kyllä se on hollantilainen.
Pikkusisko: No mut ei se näytä yhtään hollantilaiselta, se on aprikkalainen!!!
Minä: Miten niin ei näytä? Miltä hollantilaisen pitäisi susta näyttää?
Pikkusisko: ???????????
Minä: No entä sinä? Etkö sä muka olekaan suomalainen? Näytätkö sä sitten suomalaiselta vai afrikkalaiselta? Ootko sä sitten omasta mielestäs afrikkalainen vai suomalainen?
Pikkusisko: (aivan suttuneena) Hiukan sä oot tyhmä!!! Et tiiä mitään!!
Näin hankalaa, hassua ja ihmeellistä on olla kolmevuotias tavallinen suomalainen tyttö, jolla on Afrikka iholla.
Pikkusisko: Toi yks setä on kyllä aprikkalainen.
Minä: Ei ole, kyllä se on hollantilainen.
Pikkusisko: No mut ei se näytä yhtään hollantilaiselta, se on aprikkalainen!!!
Minä: Miten niin ei näytä? Miltä hollantilaisen pitäisi susta näyttää?
Pikkusisko: ???????????
Minä: No entä sinä? Etkö sä muka olekaan suomalainen? Näytätkö sä sitten suomalaiselta vai afrikkalaiselta? Ootko sä sitten omasta mielestäs afrikkalainen vai suomalainen?
Pikkusisko: (aivan suttuneena) Hiukan sä oot tyhmä!!! Et tiiä mitään!!
Näin hankalaa, hassua ja ihmeellistä on olla kolmevuotias tavallinen suomalainen tyttö, jolla on Afrikka iholla.
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
Sankari juoksee
Ihan pakko vielä kirjoittaa muutama sana meidän Isoveljestä, tuosta Satukirjan Sankarista, joka ei satu olemaan mikään motorinen lahjakkuus. Sama ihana kömpelyys vaivaa koko perhettämme, joten aina kun liikumme jossain, olemme kuin norsulauma posliinikaupassa.
Huomasin piirteen jo silloin, kun Isoveli oli pikkuinen taapero ja he leikkivät naapurin nassikan kanssa. Naaupurin poika kiisi kuin tuuli, hyppi ja pomppi. Samaa teki Isoveli, mutta liikkeet olivat kuin Aku Ankalla. Kun kannustimme Peukun kanssa häntä juoksemaan kovempaa kovempaa kovempaa...Niinpä hän otti kaksivuotiaana taaperona tukevan etuasennon ja pienet kintut tekivät hurjasti töitä, mutta kas: vauhti ei kasvanut yhtään, päinvastoin, sillä pienet mustelmaiset koivet kohosivat vain ylemmäs joka askeleella. Poika luuli kiitävänsä nuolen lailla ja me Peukun kanssa hihittelimme hervottomana. Pian poika hoksasi itsekin, ettei tämä nyt ihan putkeen mene. Siinä missä kuka tahansa muu kaksivuotias olisi heittäytynyt maahan sätkimään ja parkumaan, meidän Isoveli - hihitti makeasti! Hänestä oli hulvattoman hauskaa huomata oma koomisuutensa.
Sama itseironinen asenne hänessä on edelleen tallella. Kun koulussa on juoksukilpailut, hän herkuttelee jo etukäteen. "Tärkeintä ei ole voitto, vaan vastustajan täydellinen nöyryytys!" Näin hän mässäilee jo aamusta tietäen hyvin, että todennäköisesti tulee maaliin kolmanneksi viimeisenä. Pikkuisen on pilkettä silmäkulmassa.
Pari vuotta sitten ehdotin Isoveljelle, että hän aloittaisi jalkapalloharrastuksen. "Jalkapallon? Mää vai? Siis MÄÄ vai? Ooksa ihan seko!!?"
Eilen ehdotin hänelle, että kerätään rahaa ja hän voi ostaa itselleen videokameran sekä editointiohjelman ja kertoa tarinoitaan omien elokuvien muodossa. Silmät levisivät lautasen kokoisiksi: "Ihan totta? Oisko vähän siistiii!!!"
Isoveljellä on käsittämätön taito tiedostaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Hän vie vahvuuksiaan eteenpäin tarmolla, joka saa minutkin hiljaiseksi. Hän hekottaa heikkouksilleen tavalla, jota en voi kuin kadehtia.
"Minä olen minä, eikä kukaan muu ole kuten minä".
Huomasin piirteen jo silloin, kun Isoveli oli pikkuinen taapero ja he leikkivät naapurin nassikan kanssa. Naaupurin poika kiisi kuin tuuli, hyppi ja pomppi. Samaa teki Isoveli, mutta liikkeet olivat kuin Aku Ankalla. Kun kannustimme Peukun kanssa häntä juoksemaan kovempaa kovempaa kovempaa...Niinpä hän otti kaksivuotiaana taaperona tukevan etuasennon ja pienet kintut tekivät hurjasti töitä, mutta kas: vauhti ei kasvanut yhtään, päinvastoin, sillä pienet mustelmaiset koivet kohosivat vain ylemmäs joka askeleella. Poika luuli kiitävänsä nuolen lailla ja me Peukun kanssa hihittelimme hervottomana. Pian poika hoksasi itsekin, ettei tämä nyt ihan putkeen mene. Siinä missä kuka tahansa muu kaksivuotias olisi heittäytynyt maahan sätkimään ja parkumaan, meidän Isoveli - hihitti makeasti! Hänestä oli hulvattoman hauskaa huomata oma koomisuutensa.
Sama itseironinen asenne hänessä on edelleen tallella. Kun koulussa on juoksukilpailut, hän herkuttelee jo etukäteen. "Tärkeintä ei ole voitto, vaan vastustajan täydellinen nöyryytys!" Näin hän mässäilee jo aamusta tietäen hyvin, että todennäköisesti tulee maaliin kolmanneksi viimeisenä. Pikkuisen on pilkettä silmäkulmassa.
Pari vuotta sitten ehdotin Isoveljelle, että hän aloittaisi jalkapalloharrastuksen. "Jalkapallon? Mää vai? Siis MÄÄ vai? Ooksa ihan seko!!?"
Eilen ehdotin hänelle, että kerätään rahaa ja hän voi ostaa itselleen videokameran sekä editointiohjelman ja kertoa tarinoitaan omien elokuvien muodossa. Silmät levisivät lautasen kokoisiksi: "Ihan totta? Oisko vähän siistiii!!!"
Isoveljellä on käsittämätön taito tiedostaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Hän vie vahvuuksiaan eteenpäin tarmolla, joka saa minutkin hiljaiseksi. Hän hekottaa heikkouksilleen tavalla, jota en voi kuin kadehtia.
"Minä olen minä, eikä kukaan muu ole kuten minä".
keskiviikko 17. maaliskuuta 2010
Satukirjan sankari
Kahdeksan vuotta sitten maailmaan tupsahti muuan kummallinen poika, josta Yö on sittemmin tehnyt oman veisunkin. Tämän:
Kerran sankari mätkähti tarinastaan
satukirjasta arkehen vaan.
Outoja katseli maisemiaan,
kun ei linnaa näy ainuttakaan.
Lohikäärmeitä ei kreivit ratsastaneet
eivät neitojaan pelastamaan.
Arvatkaapa, mitä tapahtuu, kun tämä Sankari aikanaan menee kouluun? Opettajat ovat ensin ihastuksissaan, sitten vähän kummissaan. He testaavat, arvioivat ja mittaavat. Diagnoosi: Tiedollinen ja taidollinen kehitys valtakunnallista huippua, kouluun sopeutuminen tasolla nolla. Edelleen, vaikka ollaan jo ekaluokan keväässä.
Tämä Sankari on poikapuolinen Peppi Pitkätossu: avoimin ekaluokkaisen silmin hän katselee suomalaista peruskoulusysteemiä ja toteaa, että sehän on ihan perseestä. Noin niinkuin kuvainnollisesti.
Sankari kyllä tekee kaikki vaadittavat tehtävät. Jos tekee. Toteutus on vain niin boheemi, ettei meidän järjestelmämme salli sitä.
Sankari hakee opettajan kesken tuntia tanssimaan valssia, koska hän on sitä mieltä, että jokaisen ekaluokkalaisen herrasmiehen on syytä oppia wieninvalssin alkeet. Hän ihmettelee, miksei se muka kuulu opetussuunnitelmaan. Sankari hyppää pulpetille ja kannustaa muita jaksamaan matikantunnin loppuun Show must go on -meiningillä, koska hänestä he tarvitsevat juuri sellaista sparrausta. Sankari voi hyvin lukea uskonnontunnilla Harry Potteria. Miksei voisi, jos kerran tuntee läpikotaisin Vuorisaarnan sanoman?
Sankari sanoittaa musan tunnilla omia iskelmäbiisejä, koska niistä kuulemma maksetaan hyvin. Tässä näyte:
Kuun alla sua kuulen
ja taivas todistaa
sun iholas hyttys myrkyy
ja korvan takana saippuaa
oi pikku sulo suuni
oi kallein aarteeni
sä kaadoit lempipuuni
ja puhkoit renkaani
Tietenkin hän laulaa lurauttaa tuotoksena epäsopivimmalla mahdollisella hetkellä ja saa koko luokan sekaisin.
Opettaja ottaa Sankarin puhutteluun ja sanoo, ettei koulussa käyttäydytä noin. Että mitä siitä tulisi, jos kaikki käyttäytyisivät tuolla tavoin ja olisivat kuten sinä. Sankari vastaa: "Ei mitään, mutta minä olen minä. Kukaan muu ei ole kuten minä, ja se on teidän pelastuksenne. Halleluja!"
Sankari istuu äidin kanssa vanhempainvartissa mietteliäänä, Reino-tossut jalassa. Kun lähdemme sieltä, Sankari kysyy äidiltä kirkkain silmin: "Miksi opettaja sanoi, että olen kympin oppilas, mutta ihan hönö?"
Huomaan, että kaikesta huolimatta hän on ylpeä itsestään. "Minä olen minä. Kukaan muu ei ole kuten minä."
Kerran sankari mätkähti tarinastaan
satukirjasta arkehen vaan.
Outoja katseli maisemiaan,
kun ei linnaa näy ainuttakaan.
Lohikäärmeitä ei kreivit ratsastaneet
eivät neitojaan pelastamaan.
Arvatkaapa, mitä tapahtuu, kun tämä Sankari aikanaan menee kouluun? Opettajat ovat ensin ihastuksissaan, sitten vähän kummissaan. He testaavat, arvioivat ja mittaavat. Diagnoosi: Tiedollinen ja taidollinen kehitys valtakunnallista huippua, kouluun sopeutuminen tasolla nolla. Edelleen, vaikka ollaan jo ekaluokan keväässä.
Tämä Sankari on poikapuolinen Peppi Pitkätossu: avoimin ekaluokkaisen silmin hän katselee suomalaista peruskoulusysteemiä ja toteaa, että sehän on ihan perseestä. Noin niinkuin kuvainnollisesti.
Sankari kyllä tekee kaikki vaadittavat tehtävät. Jos tekee. Toteutus on vain niin boheemi, ettei meidän järjestelmämme salli sitä.
Sankari hakee opettajan kesken tuntia tanssimaan valssia, koska hän on sitä mieltä, että jokaisen ekaluokkalaisen herrasmiehen on syytä oppia wieninvalssin alkeet. Hän ihmettelee, miksei se muka kuulu opetussuunnitelmaan. Sankari hyppää pulpetille ja kannustaa muita jaksamaan matikantunnin loppuun Show must go on -meiningillä, koska hänestä he tarvitsevat juuri sellaista sparrausta. Sankari voi hyvin lukea uskonnontunnilla Harry Potteria. Miksei voisi, jos kerran tuntee läpikotaisin Vuorisaarnan sanoman?
Sankari sanoittaa musan tunnilla omia iskelmäbiisejä, koska niistä kuulemma maksetaan hyvin. Tässä näyte:
Kuun alla sua kuulen
ja taivas todistaa
sun iholas hyttys myrkyy
ja korvan takana saippuaa
oi pikku sulo suuni
oi kallein aarteeni
sä kaadoit lempipuuni
ja puhkoit renkaani
Tietenkin hän laulaa lurauttaa tuotoksena epäsopivimmalla mahdollisella hetkellä ja saa koko luokan sekaisin.
Opettaja ottaa Sankarin puhutteluun ja sanoo, ettei koulussa käyttäydytä noin. Että mitä siitä tulisi, jos kaikki käyttäytyisivät tuolla tavoin ja olisivat kuten sinä. Sankari vastaa: "Ei mitään, mutta minä olen minä. Kukaan muu ei ole kuten minä, ja se on teidän pelastuksenne. Halleluja!"
Sankari istuu äidin kanssa vanhempainvartissa mietteliäänä, Reino-tossut jalassa. Kun lähdemme sieltä, Sankari kysyy äidiltä kirkkain silmin: "Miksi opettaja sanoi, että olen kympin oppilas, mutta ihan hönö?"
Huomaan, että kaikesta huolimatta hän on ylpeä itsestään. "Minä olen minä. Kukaan muu ei ole kuten minä."
keskiviikko 10. maaliskuuta 2010
Kiitos ja kumarrus
Kiitoksia vain kaikille papereidenkeruussa mukana eläville. Tämä on juuri sellaista kuin voitte kuvitellakin: juuri kun kuvittelet saavasi kaiken kuntoon, jokin on vielä huonosti. Ja vaikka ohjeet ovat selkeät, niistä saa kehitettyä sen seitsemäntoista kysymystä.
Pian paperit kuitenkin lähtevät matkaan ja normaali arki palaa jälleen uomiinsa, huh helpotusta.
Vaikka edessä on varmasti vielä pitkä odotus, mieli alkaa nyt tosissaan valmistautua uuden lapsen tuloon. Pienet käytännön asiat alkavat hahmottua: mihin hänen sänkynsä laitetaan, miten me mahdumme minun pieneen autooni, pitäisikö yhdeksän vuotta vanhat muistorikkaat vaunut sittenkin päivittää, minkä kokoisia vaatteita meillä on? Minkä kokoinen hän on?
Mieli karkaa Etelä-Afrikkaan, jalkapallon MM-kisoihin valmistautuvaan maahan. Onkohan hän jo siellä? Pitääkö joku häntä sylissä?
Kertaan edellisen odotuksen vaiheita. Nyt kaiken ymmärtää syvemmin, koska kaiken on kokenut jo kerran. Huomaan, että kun odotuksemme täällä Suomessa oli vaikeimmillaan, pieni tyttösemme makasi Etelä-Afrikassa sairaalassa. Hänellä oli sittenkin vaikempaa odottaa meitä kuin meidän häntä. Nyt osaan suhtautua eri tavalla. Vaikka olisi kuinka vaikeaa, joku kerta hän tulee.
Yllättäen huomaan itsessäni myös tunteita, joita en osannut vielä odottaa. Olen malttamaton, odotan jo, ihan täysillä joka hetki! Alan jo säpsähdellä puhelimen soidessa. Apua, tästä tulee vaikea odotus. Kahden vuoden kuluttua olen hermoraunio:)
Pian paperit kuitenkin lähtevät matkaan ja normaali arki palaa jälleen uomiinsa, huh helpotusta.
Vaikka edessä on varmasti vielä pitkä odotus, mieli alkaa nyt tosissaan valmistautua uuden lapsen tuloon. Pienet käytännön asiat alkavat hahmottua: mihin hänen sänkynsä laitetaan, miten me mahdumme minun pieneen autooni, pitäisikö yhdeksän vuotta vanhat muistorikkaat vaunut sittenkin päivittää, minkä kokoisia vaatteita meillä on? Minkä kokoinen hän on?
Mieli karkaa Etelä-Afrikkaan, jalkapallon MM-kisoihin valmistautuvaan maahan. Onkohan hän jo siellä? Pitääkö joku häntä sylissä?
Kertaan edellisen odotuksen vaiheita. Nyt kaiken ymmärtää syvemmin, koska kaiken on kokenut jo kerran. Huomaan, että kun odotuksemme täällä Suomessa oli vaikeimmillaan, pieni tyttösemme makasi Etelä-Afrikassa sairaalassa. Hänellä oli sittenkin vaikempaa odottaa meitä kuin meidän häntä. Nyt osaan suhtautua eri tavalla. Vaikka olisi kuinka vaikeaa, joku kerta hän tulee.
Yllättäen huomaan itsessäni myös tunteita, joita en osannut vielä odottaa. Olen malttamaton, odotan jo, ihan täysillä joka hetki! Alan jo säpsähdellä puhelimen soidessa. Apua, tästä tulee vaikea odotus. Kahden vuoden kuluttua olen hermoraunio:)
torstai 4. maaliskuuta 2010
Hulabaloo!
Tiistaina se tapahtui: me saimme adoptioluvan! En meinannut uskoa sitä todeksi, koska odotimme lisäselvitystä ja vielä lisäselvityksen lisäselvitystä. Soitin Peukulle ja huusin ja melkein itkin puhelimeen.
Mutta ei siinä vielä kaikki, kuten ostostelkkarissa on tapana sanoa. Tunti luvan saamisen jälkeen sain tietää, että voimme heti ryhtyä keräämään asiakirjojamme lähetettäväksi Etelä-Afrikkaan. Wow! Mykistyin! Mutta vain hetkeksi. Seuraavassa sekunnissa soitin taas Peukulle ja sopersin ihmeen tapahtuneen. Peukku varmaan ajatteli minun vetäneen jotain naista vahvempaa iltapäivän ratoksi.
Siitä alkoi hulabaloo, jonka rinnalla zumbavillityskin kalpenee. Tähän päivään mennessä olen tilannut maistraatista virkatodistuksen (ykkösluokan postissa, kiitos!) ja erillisen avioliittotodistuksen. olen tilannut rikosrekisteriotteen, käynyt veri- ja virtsakokeessa ja varannut lääkäriajan, kopioinut passit ja otattanut itsestäni uudet passikuvat. Olen soittanut ystäville ja pyytänyt suosituskirjeitä, osa on jo visusti muovitaskussa odottamassa. Olen rustannut hahmotelmaa yrittäjän tulolomakkeesta ja patistanut Peukkua pyytämään oman todistuksensa työnantajalta. No okei, myönnän: on Peukku tehnyt osan noista aikaisemminkin mainituista.
Olen napannut aika kasan valokuvia ja melkein saanut jo valmiiksi meidän perheestä kertovan kuvakansion. Seuraavaksi syöksymme erilaisten kirjeiden kimppuun.
Älytöntä, koska meillä ei ole mikään kiire. Silti käyn välillä ylikierroksilla. Peukku vielä kehtaa virnistellä minulle: tiistaina se soitti kotimatkalla ja kysyi, käykö hän kaupassa vai ollaanko me jo varattu lentoliput Etelä-Afrikkaan.
Onpa ilkea ihminen:)
Mutta ei siinä vielä kaikki, kuten ostostelkkarissa on tapana sanoa. Tunti luvan saamisen jälkeen sain tietää, että voimme heti ryhtyä keräämään asiakirjojamme lähetettäväksi Etelä-Afrikkaan. Wow! Mykistyin! Mutta vain hetkeksi. Seuraavassa sekunnissa soitin taas Peukulle ja sopersin ihmeen tapahtuneen. Peukku varmaan ajatteli minun vetäneen jotain naista vahvempaa iltapäivän ratoksi.
Siitä alkoi hulabaloo, jonka rinnalla zumbavillityskin kalpenee. Tähän päivään mennessä olen tilannut maistraatista virkatodistuksen (ykkösluokan postissa, kiitos!) ja erillisen avioliittotodistuksen. olen tilannut rikosrekisteriotteen, käynyt veri- ja virtsakokeessa ja varannut lääkäriajan, kopioinut passit ja otattanut itsestäni uudet passikuvat. Olen soittanut ystäville ja pyytänyt suosituskirjeitä, osa on jo visusti muovitaskussa odottamassa. Olen rustannut hahmotelmaa yrittäjän tulolomakkeesta ja patistanut Peukkua pyytämään oman todistuksensa työnantajalta. No okei, myönnän: on Peukku tehnyt osan noista aikaisemminkin mainituista.
Olen napannut aika kasan valokuvia ja melkein saanut jo valmiiksi meidän perheestä kertovan kuvakansion. Seuraavaksi syöksymme erilaisten kirjeiden kimppuun.
Älytöntä, koska meillä ei ole mikään kiire. Silti käyn välillä ylikierroksilla. Peukku vielä kehtaa virnistellä minulle: tiistaina se soitti kotimatkalla ja kysyi, käykö hän kaupassa vai ollaanko me jo varattu lentoliput Etelä-Afrikkaan.
Onpa ilkea ihminen:)
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
Vihoviimeinen
Sain juuri äsken valmiiksi viimeisen raporttimme Etelä-Afrikkaan. Pikkuinen on ollut meillä jo kaksi kokonaista vuotta ja olemme ahkerasti lähetelleet hänen syntymämaahansa monisivuisia kuvallisia tarinoita elämästämme täällä. Yksi on mennyt lastenkotiin, toinen adoptiojärjestölle, kolmas hyllyyn odottamaan, jospa joku biologisesta suvusta haluaisi lukea jotain hänestä. Tietää, että hän on elossa ja häntä rakastetaan.
Olo on jotenkin turta: joku yhteys nyt katkeaa. Toisaalta olen helpottunut: välillä on vaikea vääntää tekstiä sivukaupalla. Mitä he haluavat kuulla? Mitä eivät?
Raporteista minuun katsoo suloinen tyttö, jonka silmissä on naurua ja iloa. Hän rakentaa palapeliä, halaa Isoveljeä, leikkii koiran kanssa.
Pian saamme tietää, onko hänen entisestä perheestään joku käynyt kyselemässä kirjeidemme perään. En oikeastaan haluaisi tietää vastausta. Haluan vaalia niitä tiedon murusia, jotka saimme syntymämaassa. Ne todistavat, että hänestä välitettiin ja häntä rakastettiin.
Entä jos kukaan ei olekaan käynyt lukemassa kirjeitämme? Mitä heille on saattunut?
Eivätkö he olekaan nähneet, miten kaunis pieni neiti hänestä on kasvanut?
Olo on jotenkin turta: joku yhteys nyt katkeaa. Toisaalta olen helpottunut: välillä on vaikea vääntää tekstiä sivukaupalla. Mitä he haluavat kuulla? Mitä eivät?
Raporteista minuun katsoo suloinen tyttö, jonka silmissä on naurua ja iloa. Hän rakentaa palapeliä, halaa Isoveljeä, leikkii koiran kanssa.
Pian saamme tietää, onko hänen entisestä perheestään joku käynyt kyselemässä kirjeidemme perään. En oikeastaan haluaisi tietää vastausta. Haluan vaalia niitä tiedon murusia, jotka saimme syntymämaassa. Ne todistavat, että hänestä välitettiin ja häntä rakastettiin.
Entä jos kukaan ei olekaan käynyt lukemassa kirjeitämme? Mitä heille on saattunut?
Eivätkö he olekaan nähneet, miten kaunis pieni neiti hänestä on kasvanut?
tiistai 9. helmikuuta 2010
Ihanaa työpäivää!
Vaikka moni kuvio on elämässä hiukan sekaisin, alan vihdoin ja viimeinen saada työkuvioni kuntoon. Eläkeviroista (akateemisista sellaisista) olen pyristellyt hienosti eroon ja heittäytynyt maailman vietäväksi. Tästä uudesta hommastani, jonka vuodenvaihteessa aloitin, nautin aivan suunnattomasti. Ei voi olla nauttimatta, sillä kuunnelkaapas tätä:
Työpäiväni alkaa usein sillä, että kömmin ylös sängystä, kiehautan kahvit ja käväisen Facebookissa haistelemassa tunnelmia. Pikkuhiljaa lähetän Isoveljen kouluun ja laitan Pikkusiskolle leikin alkuun. Vaatteita en juuri viitsi pukea, sillä tähän hommaan kuuluu oleellisesti yöpaidassa ja aamutakissa keekoilu ainakin puoleenpäivään.
Vastailen sähköposteihin ja heitämme Pikkusiskon ja koiran kanssa vaikka metsälenkin. Sen jälkeen onkin hyvää aikaa rupatella puhelimessa, selvitellä pikkuharmeja ja joskus vähän isompiakin. Jos tosi iso harmi tulee eteen, keitän petollisen vahvan kahvin, laitan jalat pöydälle ja mietin hetken. Yleensä ongelma ei ollutkaan sitten ihan niin iso.
Työkavereideni kanssa pitää ehtiä vaihtaa kuulumisia. He ovat ihan ykkösiä ja meillä on sikahauskaa. Puhelimessa he tuntuvat tajuavan puolesta sanasta, missä mennään.
Ehtoopuolella ehtii ottaa vaikka pienet tirsat. Isoveli könyää koulusta kotiin ja patistelen sähköpostin takaa sitä tekemään läksyjä. Radio soi hiljalleen ja potut kiehuvat puuhellalla. Lapset tappelevat, mutta ei se haittaa, koska minulla on tietenkin joku mukava homma menossa. Lasken, ideoin, suunnittelen, tsemppaan. Ja nautin!!
Peukku tulee kotiin, istumme pöytään ja vaihdamme päivän kuulumiset. Minä hyppään autoon ja hurautan jonkun mukavan äidin luokse jutustelemaan muiden äiti-immeisten kanssa. Ja taas syön Tosca-kakkua, vaikka ei pitänyt.
Illalla kotona minua odottaa untaan tuhisevat lapset, siivottu keittiö, kuivumaan ripustetut pyykit. Ja Peukku, joka taas ensimmäisenä kysyy, miten meni.
Hyvin tietenkin, sillä tätä ihanampaa työtä ei olekaan!
Työpäiväni alkaa usein sillä, että kömmin ylös sängystä, kiehautan kahvit ja käväisen Facebookissa haistelemassa tunnelmia. Pikkuhiljaa lähetän Isoveljen kouluun ja laitan Pikkusiskolle leikin alkuun. Vaatteita en juuri viitsi pukea, sillä tähän hommaan kuuluu oleellisesti yöpaidassa ja aamutakissa keekoilu ainakin puoleenpäivään.
Vastailen sähköposteihin ja heitämme Pikkusiskon ja koiran kanssa vaikka metsälenkin. Sen jälkeen onkin hyvää aikaa rupatella puhelimessa, selvitellä pikkuharmeja ja joskus vähän isompiakin. Jos tosi iso harmi tulee eteen, keitän petollisen vahvan kahvin, laitan jalat pöydälle ja mietin hetken. Yleensä ongelma ei ollutkaan sitten ihan niin iso.
Työkavereideni kanssa pitää ehtiä vaihtaa kuulumisia. He ovat ihan ykkösiä ja meillä on sikahauskaa. Puhelimessa he tuntuvat tajuavan puolesta sanasta, missä mennään.
Ehtoopuolella ehtii ottaa vaikka pienet tirsat. Isoveli könyää koulusta kotiin ja patistelen sähköpostin takaa sitä tekemään läksyjä. Radio soi hiljalleen ja potut kiehuvat puuhellalla. Lapset tappelevat, mutta ei se haittaa, koska minulla on tietenkin joku mukava homma menossa. Lasken, ideoin, suunnittelen, tsemppaan. Ja nautin!!
Peukku tulee kotiin, istumme pöytään ja vaihdamme päivän kuulumiset. Minä hyppään autoon ja hurautan jonkun mukavan äidin luokse jutustelemaan muiden äiti-immeisten kanssa. Ja taas syön Tosca-kakkua, vaikka ei pitänyt.
Illalla kotona minua odottaa untaan tuhisevat lapset, siivottu keittiö, kuivumaan ripustetut pyykit. Ja Peukku, joka taas ensimmäisenä kysyy, miten meni.
Hyvin tietenkin, sillä tätä ihanampaa työtä ei olekaan!
sunnuntai 31. tammikuuta 2010
Liian paljon
Täällä ollaan, elossa! Moni on jo ehtinyt huolestua, mihin katosin. Elämässä on vain tapahtunut niin paljon, ettei siihen väliin mahdu sanoja.
Joulun aikoihin istuin pihasaunan terassilla ja kuuntelin lumeen peittyneen maiseman pehmeää hiljaisuutta. Ajattelin, ettei elämä voisi olla tämän paremmin. Kaikki kohdallaan.
Tänään istuin samassa paikassa, lumen sylissä. Itkin. Ystäväni menetti miehensä, elämänkumppaninsa ja pienen lapsensa isän. Odottamatta, niinkuin elämä usein tekee. Tämä on jotain, josta en aio kirjoittaa. Sille ei ole sanoja, kaikki ovat liian kliseisiä, liian imeliä, liian turhia.
Matkustin toiselle puolelle maapalloa. Edes siellä en päässyt pakoon viiltävää tunnetta. Olisin halunnut olla silloinkin ystäväni luona, itkeä yhdessä hänen kanssaan. Mutta nyt olen tässä, sinun kanssasi, rakas ystävä.
Seuraavassa laulussa on sanottu kaikki se mitä haluan sinulle nyt sanoa:
Kun voimat oudon maan sun veisi mukanaan
mä missä lienenkin niin tulen takaisin
Sun rinnallasi oon, yön pedot kaikotkoon
sillä en sun särkyä anna mä en
Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en
Et ole vahva et, yön varjoon pakenet
mut seuraasi sun jään, en päästä lähtemään
Viel aamu sarastaa, se haamut karkottaa
sillä en sun särkyä anna mä en
Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en
Joulun aikoihin istuin pihasaunan terassilla ja kuuntelin lumeen peittyneen maiseman pehmeää hiljaisuutta. Ajattelin, ettei elämä voisi olla tämän paremmin. Kaikki kohdallaan.
Tänään istuin samassa paikassa, lumen sylissä. Itkin. Ystäväni menetti miehensä, elämänkumppaninsa ja pienen lapsensa isän. Odottamatta, niinkuin elämä usein tekee. Tämä on jotain, josta en aio kirjoittaa. Sille ei ole sanoja, kaikki ovat liian kliseisiä, liian imeliä, liian turhia.
Matkustin toiselle puolelle maapalloa. Edes siellä en päässyt pakoon viiltävää tunnetta. Olisin halunnut olla silloinkin ystäväni luona, itkeä yhdessä hänen kanssaan. Mutta nyt olen tässä, sinun kanssasi, rakas ystävä.
Seuraavassa laulussa on sanottu kaikki se mitä haluan sinulle nyt sanoa:
Kun voimat oudon maan sun veisi mukanaan
mä missä lienenkin niin tulen takaisin
Sun rinnallasi oon, yön pedot kaikotkoon
sillä en sun särkyä anna mä en
Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en
Et ole vahva et, yön varjoon pakenet
mut seuraasi sun jään, en päästä lähtemään
Viel aamu sarastaa, se haamut karkottaa
sillä en sun särkyä anna mä en
Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)