Täällä ollaan, elossa! Moni on jo ehtinyt huolestua, mihin katosin. Elämässä on vain tapahtunut niin paljon, ettei siihen väliin mahdu sanoja.
Joulun aikoihin istuin pihasaunan terassilla ja kuuntelin lumeen peittyneen maiseman pehmeää hiljaisuutta. Ajattelin, ettei elämä voisi olla tämän paremmin. Kaikki kohdallaan.
Tänään istuin samassa paikassa, lumen sylissä. Itkin. Ystäväni menetti miehensä, elämänkumppaninsa ja pienen lapsensa isän. Odottamatta, niinkuin elämä usein tekee. Tämä on jotain, josta en aio kirjoittaa. Sille ei ole sanoja, kaikki ovat liian kliseisiä, liian imeliä, liian turhia.
Matkustin toiselle puolelle maapalloa. Edes siellä en päässyt pakoon viiltävää tunnetta. Olisin halunnut olla silloinkin ystäväni luona, itkeä yhdessä hänen kanssaan. Mutta nyt olen tässä, sinun kanssasi, rakas ystävä.
Seuraavassa laulussa on sanottu kaikki se mitä haluan sinulle nyt sanoa:
Kun voimat oudon maan sun veisi mukanaan
mä missä lienenkin niin tulen takaisin
Sun rinnallasi oon, yön pedot kaikotkoon
sillä en sun särkyä anna mä en
Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en
Et ole vahva et, yön varjoon pakenet
mut seuraasi sun jään, en päästä lähtemään
Viel aamu sarastaa, se haamut karkottaa
sillä en sun särkyä anna mä en
Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en
