keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Sankari juoksee

Ihan pakko vielä kirjoittaa muutama sana meidän Isoveljestä, tuosta Satukirjan Sankarista, joka ei satu olemaan mikään motorinen lahjakkuus. Sama ihana kömpelyys vaivaa koko perhettämme, joten aina kun liikumme jossain, olemme kuin norsulauma posliinikaupassa.
Huomasin piirteen jo silloin, kun Isoveli oli pikkuinen taapero ja he leikkivät naapurin nassikan kanssa. Naaupurin poika kiisi kuin tuuli, hyppi ja pomppi. Samaa teki Isoveli, mutta liikkeet olivat kuin Aku Ankalla. Kun kannustimme Peukun kanssa häntä juoksemaan kovempaa kovempaa kovempaa...Niinpä hän otti kaksivuotiaana taaperona tukevan etuasennon ja pienet kintut tekivät hurjasti töitä, mutta kas: vauhti ei kasvanut yhtään, päinvastoin, sillä pienet mustelmaiset koivet kohosivat vain ylemmäs joka askeleella. Poika luuli kiitävänsä nuolen lailla ja me Peukun kanssa hihittelimme hervottomana. Pian poika hoksasi itsekin, ettei tämä nyt ihan putkeen mene. Siinä missä kuka tahansa muu kaksivuotias olisi heittäytynyt maahan sätkimään ja parkumaan, meidän Isoveli - hihitti makeasti! Hänestä oli hulvattoman hauskaa huomata oma koomisuutensa.
Sama itseironinen asenne hänessä on edelleen tallella. Kun koulussa on juoksukilpailut, hän herkuttelee jo etukäteen. "Tärkeintä ei ole voitto, vaan vastustajan täydellinen nöyryytys!" Näin hän mässäilee jo aamusta tietäen hyvin, että todennäköisesti tulee maaliin kolmanneksi viimeisenä. Pikkuisen on pilkettä silmäkulmassa.
Pari vuotta sitten ehdotin Isoveljelle, että hän aloittaisi jalkapalloharrastuksen. "Jalkapallon? Mää vai? Siis MÄÄ vai? Ooksa ihan seko!!?"
Eilen ehdotin hänelle, että kerätään rahaa ja hän voi ostaa itselleen videokameran sekä editointiohjelman ja kertoa tarinoitaan omien elokuvien muodossa. Silmät levisivät lautasen kokoisiksi: "Ihan totta? Oisko vähän siistiii!!!"
Isoveljellä on käsittämätön taito tiedostaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Hän vie vahvuuksiaan eteenpäin tarmolla, joka saa minutkin hiljaiseksi. Hän hekottaa heikkouksilleen tavalla, jota en voi kuin kadehtia.
"Minä olen minä, eikä kukaan muu ole kuten minä".

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Satukirjan sankari

Kahdeksan vuotta sitten maailmaan tupsahti muuan kummallinen poika, josta Yö on sittemmin tehnyt oman veisunkin. Tämän:

Kerran sankari mätkähti tarinastaan
satukirjasta arkehen vaan.
Outoja katseli maisemiaan,
kun ei linnaa näy ainuttakaan.
Lohikäärmeitä ei kreivit ratsastaneet
eivät neitojaan pelastamaan.

Arvatkaapa, mitä tapahtuu, kun tämä Sankari aikanaan menee kouluun? Opettajat ovat ensin ihastuksissaan, sitten vähän kummissaan. He testaavat, arvioivat ja mittaavat. Diagnoosi: Tiedollinen ja taidollinen kehitys valtakunnallista huippua, kouluun sopeutuminen tasolla nolla. Edelleen, vaikka ollaan jo ekaluokan keväässä.
Tämä Sankari on poikapuolinen Peppi Pitkätossu: avoimin ekaluokkaisen silmin hän katselee suomalaista peruskoulusysteemiä ja toteaa, että sehän on ihan perseestä. Noin niinkuin kuvainnollisesti.
Sankari kyllä tekee kaikki vaadittavat tehtävät. Jos tekee. Toteutus on vain niin boheemi, ettei meidän järjestelmämme salli sitä.
Sankari hakee opettajan kesken tuntia tanssimaan valssia, koska hän on sitä mieltä, että jokaisen ekaluokkalaisen herrasmiehen on syytä oppia wieninvalssin alkeet. Hän ihmettelee, miksei se muka kuulu opetussuunnitelmaan. Sankari hyppää pulpetille ja kannustaa muita jaksamaan matikantunnin loppuun Show must go on -meiningillä, koska hänestä he tarvitsevat juuri sellaista sparrausta. Sankari voi hyvin lukea uskonnontunnilla Harry Potteria. Miksei voisi, jos kerran tuntee läpikotaisin Vuorisaarnan sanoman?
Sankari sanoittaa musan tunnilla omia iskelmäbiisejä, koska niistä kuulemma maksetaan hyvin. Tässä näyte:

Kuun alla sua kuulen
ja taivas todistaa
sun iholas hyttys myrkyy
ja korvan takana saippuaa
oi pikku sulo suuni
oi kallein aarteeni
sä kaadoit lempipuuni
ja puhkoit renkaani

Tietenkin hän laulaa lurauttaa tuotoksena epäsopivimmalla mahdollisella hetkellä ja saa koko luokan sekaisin.
Opettaja ottaa Sankarin puhutteluun ja sanoo, ettei koulussa käyttäydytä noin. Että mitä siitä tulisi, jos kaikki käyttäytyisivät tuolla tavoin ja olisivat kuten sinä. Sankari vastaa: "Ei mitään, mutta minä olen minä. Kukaan muu ei ole kuten minä, ja se on teidän pelastuksenne. Halleluja!"
Sankari istuu äidin kanssa vanhempainvartissa mietteliäänä, Reino-tossut jalassa. Kun lähdemme sieltä, Sankari kysyy äidiltä kirkkain silmin: "Miksi opettaja sanoi, että olen kympin oppilas, mutta ihan hönö?"
Huomaan, että kaikesta huolimatta hän on ylpeä itsestään. "Minä olen minä. Kukaan muu ei ole kuten minä."

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Kiitos ja kumarrus

Kiitoksia vain kaikille papereidenkeruussa mukana eläville. Tämä on juuri sellaista kuin voitte kuvitellakin: juuri kun kuvittelet saavasi kaiken kuntoon, jokin on vielä huonosti. Ja vaikka ohjeet ovat selkeät, niistä saa kehitettyä sen seitsemäntoista kysymystä.
Pian paperit kuitenkin lähtevät matkaan ja normaali arki palaa jälleen uomiinsa, huh helpotusta.
Vaikka edessä on varmasti vielä pitkä odotus, mieli alkaa nyt tosissaan valmistautua uuden lapsen tuloon. Pienet käytännön asiat alkavat hahmottua: mihin hänen sänkynsä laitetaan, miten me mahdumme minun pieneen autooni, pitäisikö yhdeksän vuotta vanhat muistorikkaat vaunut sittenkin päivittää, minkä kokoisia vaatteita meillä on? Minkä kokoinen hän on?
Mieli karkaa Etelä-Afrikkaan, jalkapallon MM-kisoihin valmistautuvaan maahan. Onkohan hän jo siellä? Pitääkö joku häntä sylissä?
Kertaan edellisen odotuksen vaiheita. Nyt kaiken ymmärtää syvemmin, koska kaiken on kokenut jo kerran. Huomaan, että kun odotuksemme täällä Suomessa oli vaikeimmillaan, pieni tyttösemme makasi Etelä-Afrikassa sairaalassa. Hänellä oli sittenkin vaikempaa odottaa meitä kuin meidän häntä. Nyt osaan suhtautua eri tavalla. Vaikka olisi kuinka vaikeaa, joku kerta hän tulee.
Yllättäen huomaan itsessäni myös tunteita, joita en osannut vielä odottaa. Olen malttamaton, odotan jo, ihan täysillä joka hetki! Alan jo säpsähdellä puhelimen soidessa. Apua, tästä tulee vaikea odotus. Kahden vuoden kuluttua olen hermoraunio:)

torstai 4. maaliskuuta 2010

Hulabaloo!

Tiistaina se tapahtui: me saimme adoptioluvan! En meinannut uskoa sitä todeksi, koska odotimme lisäselvitystä ja vielä lisäselvityksen lisäselvitystä. Soitin Peukulle ja huusin ja melkein itkin puhelimeen.
Mutta ei siinä vielä kaikki, kuten ostostelkkarissa on tapana sanoa. Tunti luvan saamisen jälkeen sain tietää, että voimme heti ryhtyä keräämään asiakirjojamme lähetettäväksi Etelä-Afrikkaan. Wow! Mykistyin! Mutta vain hetkeksi. Seuraavassa sekunnissa soitin taas Peukulle ja sopersin ihmeen tapahtuneen. Peukku varmaan ajatteli minun vetäneen jotain naista vahvempaa iltapäivän ratoksi.
Siitä alkoi hulabaloo, jonka rinnalla zumbavillityskin kalpenee. Tähän päivään mennessä olen tilannut maistraatista virkatodistuksen (ykkösluokan postissa, kiitos!) ja erillisen avioliittotodistuksen. olen tilannut rikosrekisteriotteen, käynyt veri- ja virtsakokeessa ja varannut lääkäriajan, kopioinut passit ja otattanut itsestäni uudet passikuvat. Olen soittanut ystäville ja pyytänyt suosituskirjeitä, osa on jo visusti muovitaskussa odottamassa. Olen rustannut hahmotelmaa yrittäjän tulolomakkeesta ja patistanut Peukkua pyytämään oman todistuksensa työnantajalta. No okei, myönnän: on Peukku tehnyt osan noista aikaisemminkin mainituista.
Olen napannut aika kasan valokuvia ja melkein saanut jo valmiiksi meidän perheestä kertovan kuvakansion. Seuraavaksi syöksymme erilaisten kirjeiden kimppuun.
Älytöntä, koska meillä ei ole mikään kiire. Silti käyn välillä ylikierroksilla. Peukku vielä kehtaa virnistellä minulle: tiistaina se soitti kotimatkalla ja kysyi, käykö hän kaupassa vai ollaanko me jo varattu lentoliput Etelä-Afrikkaan.
Onpa ilkea ihminen:)