sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Miltä tuntuu?

Tuttavani (jonka kaikki lapset ovat biologisia) kysyi minulta yllättäen, miltä tuntuu saada Se Puhelinsoitto. Yritän kuvailla, mutta ennen kuin luet seuraavan tekstin, mieti mitä on tapahtunut ennen Puhelinsoittoa. Olet ehkä toivonut, rakastanut, pettynyt, rukoillut, huutanut tuskaasi ja pakahtunut onneesi lukuisia kertoja viimeisten vuosien aikana. Ja olet ollut kärsimätön. Niin kärsimätön, ettei sellaista voi kuvitella.
Sitten alat uskoa, ettei mitään sittenkään tapahdu. Päätät lämmittää saunan ja unohtaa koko jutun.
Sitten, sulje silmäsi ja kuvittele seuraava tilanne:
Olette hankkimassa biologista lasta. Arvelet, että oikeasti mitään ei tapahtu, vaikka teoriassa kaikki voisi olla mahdollista. Yhtäkkiä raskaustestiin ilmaantuu iloinen sininen viiva ja teksti: "Onnea, olet raskaana. Synnytät lapsen kahden viikon kuluttua, toisella puolella maailmaa!"
Et pysty enää kävelemään ilman tukea, mutta sinun on pystyttävä järjestelyihin, joiden rinnalla olumpialaisten organisointi on lastenleikkiä. Olen pyörtymäisilläsi, mutta silti järjestät työsi niin, että viikon kuluttua lähdet ja palaat parin vuoden päästä. Hankit viikossa eläimille hoitajan, lapselle vaunut, rattaat, tuttipulloja, huovan, vaippoja, kasan bodeja, talkkia ja ties mitä...
Soitat neuvolaan ja kysyt, voiko yksivuotias syödä hampurilaisia.
Jonotat halvimpia lentolippuja ja meilailet surkealla englannilla toiselle puolella maapalloa, jotta saisit katon pääsi päälle.
Soitat Kelaan ja yritän vakuuttaa, että sinusta on tullut äiti. Luet hepreankielistä opusta vanhempainvapaasta ja lasten kotihoidon tuesta. Yrität jossain välissä soittaa jollekin, mutta puhelimesi suoltaa onnitteluviestejä.
Varaat ajan lääkärille ja joku tuntematon maailmankuulu spesialisti yrittää saada selvää lapsesi terveystiedoista, joita on suttuisina faxeina 14 sivua.
Teet tämän kaiken yhdessä päivässä. Seuraavana päivänä aloitat kaiken alusta, koska kaikki menikin pieleen.
Vielä eilen teit makaronilaatikkoa ja juttelin miehesi kanssa leppoisasti, tänään mietit kuumeisesti, että mitä jos et osaakaan vastata afrikkalaisessa oikeusistunnossa tuomarin kysymyksiin.
Et syö etkä nuku kahteen viikkoon, lennät 24 tuntia ja yrität näyttää täysjärkiseltä.
Sitten syliisi annetaan valmis lapsi, joka onkin vielä jonkun muun ja ihan vieras.
Kuvittele tämä kaikki potenssiin seitsemän.
Nyt tiedät edes vähän, miltä minusta tuntui.

torstai 3. kesäkuuta 2010

Heikun keikun

Heikun keikun, täällä ollaan!
En siis ole hautautunut töiden alle. Ei ole vain tullut kirjoitettua.
Ehkä ei ole tapahtunut mitään. Tai sitten on alkanut ahdistaa.
Minua nimittäin ahdistaa melkein kaikki säännöllinen vapaaehtoinen. Hassua! En esimerkiksi pysty harrastamaan mitään ohjattua toimintaa, koska ahdistun ihan valtavasti, jos minun täytyy joka tiistai mennä espanjan kurssille, keskiviikko zumbaan, torstai kirjallisuuspiiriin...Apua! Liian ennalta-arvattavaa elämää.
Olen sellainen leijailija, haaveilija, boheemi hedonisti. Sen sijaan että suhaisin illalla autolla kuskaamaan poikaani jalkapalloon ja tytärtäni jumppaan, makaan mielummin nurmikolla ja tuijottelen pilviä. Teen mitä lystää.
Siksi en voi edes kirjoittaa säännöllisesti. Heti alkaa sydänalassa puristaa.
Olen onnistunut istuttamaan saman utopistisen ajelehtijan sielun lapsiinikin. Tai sitten sellaiseksi synnytään. Ehdotin pojalleni, että hän aloittaisi jonkun säännöllisen, ohjatun harrastuksen. Mainostin, että sen kautta voi oppia taitavaksi jossain, voi saada elämyksiä ja arvokkaita kokemuksia. Mä saan elämyksiä lukemalla Aku Ankkaa, hän totesi.