perjantai 30. heinäkuuta 2010

Pikkusiskon tarinoita

"Kun mää kasvan isoksi, mää hankin kaksi lasta. Kaksi vauvaa. Haen ne Etelä-Afrikasta. Niitten nimet on Maria ja Elisa. Tai jos niillä on jo nimet, ne saa pitää ne.
Mää olen niitten lasten äiti ja sää äiti oletkin niitten mamma. Mää tuon ne sulle yökylään aina joskus ja sitten sää saat leipoa niille jotain hyvää, vaikka pullaa ja kakkua.
Ai niin, pitäähän niillä lapsilla olla iskäkin. Sellainen siis pitää hankkia. Kukahan ois hyvä?...Jaa, ehtii sitä sitten miettiä.
Meillä on iso keltsu talo (keltainen, toim.huom.). Siinä on kaksi kerrosta, mutta se yläkerta valmistuu ajoissa. Työmiehet tekee sen. Niillä lapsilla on siellä omat huoneet.
Jaa, siinä se sit taisi ollakin. Se mun suunnitelma."

Jotenkin tulin tästä Pikkusiskon pohdinnasta ihan kamalan hyvälle tuulelle. Ei siksi, että se on harvinaisen kypsää pohdintaa hiukan alle 4-vuotiaalta, vaan enemmänkin siksi, että hän haluaa ihan tavallisen elämän, ihan tavallisia asioita. Se tarkoittaa ainakin sitä, että hänestä tämä meidän tavallinen elämä on parasta mitä voisi kuvitella. Siis jos tuo yläkerta olisi valmis:)

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Peukku polttareissa

Peukku lähti aamulla polttareihin mukanaan passi, lentoliput ja hammasharja. Me kolme täällä kotona otetaan tästä kaikki ilo irti, uskokaa vaan! Peukku on meistä vanhemmista se kunnollinen ja tunnollinen, joten hänen puuttumisensa huomaa.
Tänään ei syödä kunnon ruokaa, pelkkää jätskiä. Kukaan ei sammuttele huoneista valoja tai suorista mattoja ohimennessään. Kukaan ei ole sanomassa, että sauna lämmitetään vasta illalla, kun päivän työt on tehty. Joten me menemme aamusaunaan. Ja jätämme saunomisen jälkeen ovet kiinni silläkin uhalla, että kosteus kerääntyy seiniin. Sitten koko sauna homehtuu ja kellään ei ole enää kivaa. Höpö höpö, me sanomme.
Jätämme sanomalehdet levälleen ja maidon pöydälle, antaa hapantua. Uimme yöhön saakka, eikä kukaan komenna hammaspesulle ja petiin.
Roskista ei kannata viedä, koska aivan hyvin viereen voi heittää uuden muovipussin. Ja pyykit voi aina laittaa pyörimään toiseen kertaan, jos ne jäävät turhan kauaksi pesukoneeseen homehtumaan.
Ahmimme karkkia ja nukahtelemme illalla sohvalle toistemme kainaloon sokerihumalassa. Heräämme sitten kun huvittaa ja syömme aamupalaksi pelkkiä vanukkaita. Jätämme vaatteita lojumaan sikin sokin ja pidämme meteliä, ihan kamalaa meteliä! Pompimme trampoliinilla vaikka aamuun!
Vuorokauden kuluttua olemme uupuneita ja alamme odottaa. Miksei isi jo tule? Lapset alkavat kaivata normaalia rytmiä. Minä sitä että Peukku kysyy, olenko maksanut laskut ajoissa.

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Kaunotar

Hänellä on mantelin muotoiset pienet kasvot ja sädehtivät tummat silmät. Hänen hymynsä on jotain, jonka vertaista ei olla nähty: todellinen prinsessan hymy, jonka suloisuuden kruuna viivasuora rivi täydellisiä helmenvalkoisia hampaita. Hän väläyttää tuon kadehdittavan hymynsä suosionosoitukseksi hänen kauneuttaan ihaileville. Kun hän nukkuu, hänen sulkeutuneet silmänsä ovat kuin silveltimellä vedetyt. Kulmakarvojen kaaret ovat täsmälliset ja otsa niiden yläpuolella kaartuu kauniin ylväänä.
Tällainen on tyttäreni.
Kerran kävellessäni Iso Roobertinkatua näin antiikkiliikkeen ikkunassa 20-luvulta peräisin olevan puoliveistoksen, joka esitti kaunista tummaihoista naista. Kuin täydellinen kopio tyttärestäni. Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, kuinka kaunis hän on.
Äkkiä hoksasin, että yksikään tummaihoinen ihminen, jonka kanssa olen jutellut, ei ollut koskaan sanonut tytärtäni suloiseksi tai söpöksi, niin kuin pikkutyttöjä yleensä sanotaan. Häntä kuvailtiin aina sanalla kaunis.
Nyt olen jo tottunut siihen, että tummaihoiset pysäyttävät meidät ja kysyvät(joskus jopa hieman syyttäen), että tajuammeko me lainkaan, minkälainen kaunotar hän on; poikkeuksellinen, ihmeellinen, jumalainen. Yleensä nyökyttelen päätäni yksimielisyyden merkiksi, mutta se saa jutustelukumppanin usein lähes suivaantumaan. Siis etko sinä nainen tajua, millainen kaunotar hän on??
Ennen kuin olin edes tavannut tytärtäni, hänen hoitajansa lastenkodissa sanoi painokkaasti: hän on hyvin, hyvin kaunis. Silloin en osannut kiinnittää siihen huomiota.
Tiedän, että jokaisella ajalla ja kulttuurilla on omat kauneusihanteensa. Ehkä tyttäressäni jotain sellaista sulokkuutta, jota ei suomalaisin silmin näe. Joskus se surettaa minua. Onko hän omiensakin joukossa poikkeava? Eikö hän missään saa olla ihan vain tavallinen tyttö?

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Suklaavaniljasekoitus, kiitos!

Joskus joku kysyy minulta, miten tyttäreni suhtautuu ulkonäköönsä. Oletan heidän utelevan sitä, miten tyttäreni suhtautuu siihen, että hän on iholtaan hyvin tumma ja erottuu selvästi meidän maitonaamojen joukosta. Ei hän siihen oikeastaan mitenkään suhtaudu, hän vain on hän.
Tässä kuitenkin muutamia arjen sattumuksia liittyen ihonväriin:

Olemme jäätelokioskijonossa. Etumainen täti sanoo kuuluvalla äänellä:
- Yksi suklaavaniljasekoitus, kiitos!
Pikkusisko terästäytyy ja odottaa innolla näkevänsä kyseisen pehmisluomuksen. Kun täti saa tötterönsä, Pikkusisko ilahtuu.
- Kato, meidän perhe! Meidän perheestä on tehty jätski!

Olemme Rossossa syömässä. Ohitse kävelee hyvin tummaihoinen mies vaaleaihoisen vaimonsa ja suloisten lastensa kanssa. Pikkusisko hypähtää tuolillaan, osoittaa miestä patongilla ja huutaa:
- Hei kattokaa kaikki, ruskea mies!!!!
Yritän pidätellä epäsopivaa naurunpyrskähdystäni ja ojennan lasta:
- Äläpäs viitsi osoitella ihmisiä leivällä.
- Joo, mutta ei kaikki ole tässä ravintolassa possunvärisiä, hän toteaa närkästyneenä komenteluuni.

Seisomme peilin edessä uimapuvut päällä, minä ja Pikkusisko. Kontrasti on valtava. Hänen ihonsa on kaunis, hehkuva, näyttää tummalta suklaalta. Minä näytän finniseltä pakastebroilerilta.
- Voi kauhistus kun sä oot ruma ja mä kaunis, Pikkusisko toteaa ilmiselvän tosiasian.

Pikkusiskolla on kyynärpäässä arpi, jossa iho on valkoinen.
- Herranjumala, mä muutun valkoiseksi!?! Käden kulma on jo valkoinen!!! (Ei tiedä onko iloinen vai kauhuissaan.)

- Äiti, mää en jaksa enää olla ruskea, hän toteaa eräänä päivänä.
- Ja mä en aina jaksa olla valkoinen, vastaan ohimennen.
- No siinä nyt ei ole yhtään mitään jaksamista, sen kun on vaan, hän tuhahtaa.

- Äiti, miksi mä oikeastaan olen näin ruskea?
- Sinun Afrikan äitisi ja isäsi olivat ruskeita ja siksi sinustakin tuli noin kauniin värinen, minä vastaan.
- Onpa kumma juttu, miten se väri tuolla lailla tarttuukin.