lauantai 14. toukokuuta 2011

Kahdeksan tunnustusta

Salanimi, tuo blogimaailman hersyvä ideanikkari, lähetti minulle pokaalin ja haastoi minut tekemään blogissani kahdeksan tunnustusta. Minun pitäisi puolestani haastaa kahdeksan muuta bloggaria pokaalin kera samaan hommaan, mutta koska olen blogimaailmassa suoranainen surkimus ja luen vain TODELLA harvoja blogeja todella harvoin, katsotaan, saanko ketään haastettua:)

Tässä siis tunnustukseni, joista yksi tuli jo:

1. Ei, en jostain kumman syystä lue juuri blogeja, vaikka se on tosi kivaa puuhaa. En edes osaa käyttää tätä bloggeria. Salanimeä käyn aina kurkkaamassa, koska hänellä on ihania, maanläheisiä ideoita. Ja Huvin vuoksi Emilia´s -blogia. Ja tietty Muijaa, mutta sielläkin kommentoin tosi harvoin. Työn puolesta olen tutustunut trendikkäisiin lastenvaateblogeihin, ja se on hauskaa!

2. Olen perusluonteeltani kateellinen. Mutta onneksi jotenkin hyvällä tavalla, en lainkaan katkeralla tavalla. Yleensä en kadehdi kenenkään saavutuksia, koska tekemällä töitä voi kuka tahansa saavuttaa mitä tahansa! Sen sijaan sellaiset jutut, joita en saa edes tekemällä töitä, saavat minut vihreäksi kateudesta. Minut saavat kateelliseksi esimerkiki luonnostaan laihat ihmiset, käsistään taitavat, juoksemaan luodut, jumalaisella lauluäänellä siunatut...

3. Olen laiska.

4. Olen materialisti ja arvostan rahaa, ihan todella. RAKASTAN kauniita esineitä ympärilläni, haluaisin ostaa kaikki vaatteeni vilkaisemattakaan hintalappua, haluaisin matkustella mielin määrin ja ostaa Alkon kalleinta viiniä. Minusta elämä on niin jumalattoman paljon helpompaa, jos rahaa on riittävästi. Jos tili kumisee tyhjyyttään, olen kärttyinen.

5. Olen äitinä vähän liian boheemi. Rakastan lapsiani yli kaiken ja vaikka olen aika tiukka ja vaativakin, sääntöjen suhteen olen "huihai"-tyyppiä. Pidän kiinni riittävästä unesta, terveellisestä ruuasta ja hyvistä tavoista, mutta muuten meillä mellastetaan kuin "Ellun kanat". Saatan yhtäkkiä tehdä jotain ihan tyhmää lasten kanssa! Ja sitten me nauramme itsemme kuoliaaksi!

6. Minun pitäisi ehdottomasti pudottaa painoani, mutten millään viitsisi, sillä olen toivoton hedonisti.

7. Minulla on sikamaisen huono muisti. Se aiheuttaa joskus kiusallisia tilanteita, mutta ylen harvoin sorrun valehtelemaan. Yleensä sanon, että unohdin hoitaa asian.

8. Haaveilen monista asioista, mutta koska minulla on ollut pelottava tapa toteuttaa haaveeni (hinnalla millä hyvänsä), joten yritän hillitä haaveiluani. Tällä hetkellä haaveilen eniten siitä, että pakkaan kaikki tavaramme ja muutamme vuodeksi tai kahdeksi ulkomaille, mieluiten jonnekin Afrikkaan.

Haastan mukaan seuraavat blogit:

Huvin vuoksi Emilia´s


Muija

Ja kaikki muut, jotka lukevat tätä ja joita itse luen:)

maanantai 9. toukokuuta 2011

Aina on aikaa ottaa lapsi syliin

Äitienpäivän kunniaksi tasavallan presidentti jakoi kunniamerkkejä äideille. Yksi palkituista äideistä sanoi maakuntalehdessämme näin: Aina on aikaa ottaa lapsi syliin.
Mitä paskaa! Miten tuollaista sontaa saa julkaista!
Puuskahdin juuri noin Peukulle, joka pahaa-aavistamatta istui rakkaassa keinutuolissaan eikä varmastikaan ollut harmonisena äitienpäivän aamuna valmistautunut kuuntelemaan vuodatustani äitiyteen liittyvistä myyttisista diskursseista.
Eikö tällä palkitulla äidillä ole koskaan ollut hengästyttävän hektisiä aamuja, jolloin kolme lasta kitisee helmoissa. Mä en halua leipää, en laita näitä ulkohousuja, missä mun hanskat on, toi kiusaa... Joku haluaa tietenkin syliin, koska "toi" on napannut hänen piponsa ja se itkettää. Kello käy ja kolmen minuutin kuluttua pitäisi olla neuvolassa. Onko tämä äiti tällaisissa tilanteissa hymyillyt äidillisesti, istahtanut eteisen lattialle ja ottanut lapsen syliin? Siis oikeasti syliin, ei napannut kainaloonsa ja kiikuttanut kirkuvaa kakaraa autoon?
Miksi me naiset teemme tämän toisillemme, yhä vieläkin?
Äitiyttä ryhdyttiin tietoisesti 1800-luvun lopun Suomessa rakentamaan uhrautuvaisuuden, kaikkivoipaisuuden, esikuvallisuuden ja puhtauden nimissä. Naisista haluttiin tehdä tällaisia äitejä, koska se palvelu kansalaisvaltion syntyä. Tämä yli sata vuotta vanha ihanne kummittelee takaraivossamme yhä.
Ja se näkyy. Ehkä odotamme vuosikausia tulevamme äideiksi. Sinä aikana luomme mielikuvaa siitä, minkälaisia äitejä meistä tulee. Okei, ehkä väsyn joskus, mutta olen odottanut tätä lasta niin kauan, että miksi en muka jaksaisi olla hänen kanssaan kotona, miksi muka haluaisin lukea sanomalehteä rauhassa, miksen muka avaisi syliäni hänelle koska tahansa. Emme huomaa, että ihanteemme ja ajatuksemme ovat satoja vuosia vanhoja.
Kun äitiys on totta, huomaamme, ettemme ihan jaksaneetkaan. Vuosien kuluessa onnekkaimmat meistä onnistuvat karistamaan ikivanhat myyttiset odotuksen harteiltamme. Ehkä opimme nauttimaan äitiydestä ja pitämään itseämme riittävän hyvinä äiteinä.
Istumme kahvikupposen äärellä lapset raivattuina hetkeksi omiin leikkeihinsä. Ja luemme esimerkillisen äidin sanovan maakuntatalehden otsikossa, että hänellä on aina ollut aikaa ottaa lapsi syliin.
Silloin me muserrumme huonomuuuden tunteen alle. Tai sanomme kolmen lapsen kokemuksella: Mitä paskaa!! Ja käännämme sivua. Ja hätistämme lapset taas leikkeihinsä, että saamme lukea lehden rauhassa. Ja olemme silti maailman parhaita äitejä!