sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Edistysaskelia

Yhtäkkiä, ihan tavallisena päivänä, sitä on aivan tajuttoman iloinen asioista, joita joskus piti itsestäänselvyyksinä.
Pari päivää sitten katselin poikaani Ruotsinlaivan lastenhuoneessa. Terhakkaana hän tepsutteli ympäriinsä, ihan itsekseen, omin pikku jaloin. Välillä hän tarkisti, että äiti on samassa tutussa paikassa ja jatkoi taas touhukkaana tutkimusretkiään. Rekka-auto rullasi pitkin lattiaa pärinän saattelemana ja kippasi pehmotikkarikuorman nurkkaan. Pienen kuskin silmät loistivat!
"Äitääää!" Vaativa huuto kaikui, jos äiti ei muistanut kehua ja kommentoida pienen veijarin touhuja.
Tällaisina hetkinä en voi olla muistelematta sitä talvista iltapäivää, kun kuulin ensimmäisen kerran tästä pienestä miehestä. Häntä olivat arvioineet ja tutkineet kymmenet silmät, häntä olivat väännelleet ja käännelleet lääkärit, fysioterapeutit ja toimintaterapeutit. Totinen, heiveröinen poika. Isot, ihmettelevät silmät. Pikkuruinen rääpäle, joka ei osannut vielä juuri mitään.
Ja täällä kaukana pelokas äiti, jolle vakuutettiin, että on ihan oikein sanoa ei tälle pojalle, jos tuntuu, etteivät omat voimavarat riitä. Kukaan ei voinut luvata tälle pelokkaalle äidille, että kaikki menisi hyvin tai että kaikki menisi edes siedettävästi. Minulla ja Peukulla oli vain kasa papereita ja muutama ilmeetön valokuva, jotka eivät antaneet paljonkaan uskoa.
Mitä jos olisin sanonut ei? Mistä kaikesta olisinkaan jäänyt paitsi! En pysty itkemättä enää edes ajattelemaan sitä vaihtoehtoa.
Tänä syksynä hän täyttää kaksi vuotta. Pikkuruinen ihmeemme, joka nauraa, tepsuttelee ympäriinsä, rakastaa autojaan, rummuttaa alituiseen, tanssii aina kuullessaan musiikkia. Hän, joka ei vielä viime talvena osannut juuri mitään.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Pikkulillin selviytymisopas vieraiden varalle

Kun kerran alkuun päästiin, jatkan samaa huushollerska-linjaa.
Tässä tulee Pikkulillin selviytymisopas vieraiden varalle:
Kun ystävä soittaa tulevansa käymään minuutin kuluttua tai kun naapuri pelmahtaa ovesta yllättäen, älä selittele mitään, vaan ole aidosti iloinen. Jos nurkasta löytyy likaiset kalsarit ja kuistilta koiran paskaa, ystäväsi ei varmaan halua kuulla, että voi voi meillä on taas tämän näköistä. Hän haluaa kuulla, kuinka ihanaa on, että hän tuli! Tai jos tapahtuu ihan pahinta, mitä Pikkulillille on ikinä tapahtunut: appiukko tulee yllättäen ja käy vessassa, jonka lavuaarin reunalta löytyy siististi nippuun kääritty käytetty kuukautisside. Auts! Silloinkin on paras olla vaan ja hymyillä, heh!
Jos taas puolituttu tai ihan uusi ystävä tulee ja haluat esittää hänelle, että teillä on muka joskus siistiä, toimi näin: petaa sängyt, sytytä muutama tuoksukynttilä ja kolaa vanhalla lumikolalla tavararöykkiöt sängyjen alle ja kaappeihin. Anna vielä jokaiselle lapselle muovikassi, käske heidän täyttää ne tavaroilla ja heittää piiloon. Ja kas, vieraita odottaa siisti ja hyväntuoksuinen koti!
Tarjoiluistakaan ei kannata stressata. Tee nän: laita uuni 200 asteeseen, sipaise piirakkavuokaan nokare voita ja heitä uuniin. Sulata sen jälkeen 200 grammaa voita ja sekoita siihen ensin puoli muumimukillista sokeria, sitten 1 mukillinen jauhoja, 1 kananmuna, kolmannes mukillista maitoa, 1 teelusikka leivinjauhetta ja pari teelusikkaa vaniljasokeria. Ota sitten vuoka uunista, levitä pullasutilla voi vuokaan, kaada löysä taikina vuokaan ja etsi kaapista jotain piirakan päälle. Marjat, hedelmät tai vaikkapa omenat kanelin kanssa kelpaavat mainiosti. Banaanista, kanelista, jäätelöstä ja kinuskikastikkeesta saat lasten suosikkia. Kun hätätäyte on huitaistu piirakan päälle, paista puolisen tuntia. Kun vieraat saapuvat, älä vaan mainitse, miten helppo ohje oli vaan esitä Marttojen kunniajäsentä sievästi esiliinassa hymyillen. Ja mikä parasta, tämä piirakka on taivaallisen pehmeää ja suussasulavaa!
Näin Pikkulilli hämää puolituttujaan :)

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Herkkuhetkiä

Olen vuosikausia ihmetellyt, miksen osaa tehdä pannukakkua. Siitä tulee lähinnä saunapeflettiä muistuttava musta lättänä luomus. Netistä on tullut kaivettua resepti jos toinenkin, mutta minun pannareillani on ruokittu enemmän kompostia kuin lapsia. Tai olisi niitä voinut käyttää fresbeenäkin, mutta eihän ruualla tohdi leikkiä.
Nyt olen vihdoin onnistunut!

Resepti on sovellettu lukuisista eri nettiversioista, ja näin se menee:

8 dl maitoa, mielellään suoraan navetasta, hätätapauksessa punaista
4 dl vehnäjauhoja
2 kananmunaa, ehdottomasti huoneenlämpöisinä
1,5 dl sokeria, ei mielellään valkoista
1,5 tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
2 tl vanilliinisokeria
100 g sulatettua voita

Aloita lämmittämällä uuni 200 asteeseen. Kaada sen jälkeen kulhoon 4 dl maitoa ja vatkaa siihen jauhot. Lisää sen jälkeen loput maidosta. Näin vältät ei-toivotut sattumat. Tässä vaiheessa laita reilu nokare voita pellille ja täräytä pelti uuniin. Lisää sokerit, munat, suola ja leivinjauhe. Sulata rasva ja lisää taikinaan hyvällä omallatunnolla. Ota pelli uunista ja levitä pullasudilla rasva, ei kannata unohtaa reunoja. Anna taikinan tekeytyä vähintään vartti, vatkaa hiukan, huitase pellille ja uuniin noin 25 minuutiksi.

Syötä lapsille vaikkapa lauantai-illan herkuksi jäätelön ja hillon kera. Katso itse vierestä kuola valuen, mikäli linjasi eivät salli voita ja sokeria :)

torstai 14. heinäkuuta 2011

Parhaat vuodet

Joskus tulee hetkiä, kun pysähdyn miettimään tätä kaikkea. Tätä, mitä olen saanut. Tai oikeastaan en ole saanut mitään, en ainakaan ilmaiseksi, sillä elämässäni on ollut päiviä ja kuukausia, jotka antaisin pois koska tahansa.
Niinä hetkinä, kun pysähdyn miettimään, olen ihan järjettömän onnellinen. Kädet taikinassa katson pihalle hiekkalaatikolla leikkiviä lapsia ja alan melkein itkeä. Tässä he nyt ovat, kaikki kolme vihdoin kotona.
Pihasaunan terassilla katson kotiani. Punamullattu, kuusi ikkunaa tielle, kärhö seinustalla. Kaikki juuri niin kuin olin ajatellutkin. Tai ei ehkä ihan, kukkamaassa on rikkaruohoja ja nurmikko ajamatta.
Aamulla juon yksin kahvia tuvassa. Katto korkealla, ulkona kesä.
Tai silmät sikkurassa aamutuimaan nostan hymyilevän Pikkuveljen pinnasängystä.
Niihin hetkiin mahtuu kokonainen maailma.

Usein näinä hetkinä muistan, että tämä kaikki ei ole aina ollut totta. Joskus olen ajatellut, että eikö elämääni mahdu muita kuin huonoja uutisia. Mutta nyt elän näitä vuosia, parhaita vuosiani.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Pikkusiskolle

Siitä on vain reilut kolme vuotta aikaa, kun eteläafrikkalaisessa lastenkodissa sain sinut syliini. Itkit ja huusit kauhuissasi, ojensit molemmat kätesi hoitajaa kohti. Isääsi pelkäsit niin, ettet suostunut olemaan samassa huoneessa. Takerruit epätoivossasi minuun, ja luulenpa, että taisit koko ensimmäisen yhteisen vuotemme olla sylissäni. Kädet kaulallani, jalat tiukasti vyötäröni ympärillä. Roikuit siinä, kun tein jauhelihakastiketta, kävin suihkussa, pesin pyykkiä. Luulin tukehtuvani, kun hengitit kaiken ilman ympäriltäni.
Hiljalleen osamme vaihtuivat.
Nyt on päiviä, jolloin tuskin näen sinua. Yhtäkkiä syöksyt pihalla nurkan takaa, pelkät alushousut jalassa, osoitat minua kuivuneella oksalla ja huudat: "Pam! Sää kualit!" Sitten juokset nauraen karkuun ja minä huhuilen perääsi, että aamupala on vielä syömättä.
Sinulla on maailman kaunein hymy. Sen takaa sanat sinkoilevat terävinä ja tarkkoina. Tuollaista verbaalista lahjakkuutta en tajunnut olevan olemassakaan.
Olet niin iso tyttö jo, minun pieni prinsessani. "Kato äiti, mun hampaat heiluu, kohta ne lähtee!" Ei, ei kai vielä?
Joskus havahdun, kun en kuulekaan mistään tauotonta puhettasi. Etsin, en löydä, hätäännyn. Sitten sinä juokset nauraen jostain kaukaa ja ihmettelet, miksi olen niin vihainen. "Mutta äiti, mä kävin vaan katsomassa, onko S kotona, ja sitten me jäätiin leikkimään. En mä ollut kauan poissa. S tulee meille, kun se on syönyt!"
Et ymmärrä, mikset muka saisi mennä, koska osaat kuulemma varoa autoja ja osaat koputtaa jo niin kovaa, että sinulle avataan.
Kun isot jätkät touhuavat, sinä olet mukana, kuinkas muutenkaan. Et osaa ajaa pyörällä, ja siksi olet oppinut juoksemaan järjettömän kovaa. Sinua ei isojen poikien tarvitse mukana retuttaa, pysyt vauhdissa ilmankin. Tosin taisteluleikeissä kukaan ei halua miekkailla kanssasi, koska lyöt puumiekallasi niin pirun kovaa.
Minä en enää pysy perässäsi. Yritän takertua sinuun. Älä kasva niin nopeaan, ole vielä siinä.
Koska tässä kävi näin, koska osamme vaihtuivat?

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Tavallinen päivä

Helteinen lauantaipäivä. Meidän piti mennä Farmari-messuille, mutta aamutuimaan totesin, ettei taidetakaan mennä. Ainakaan tänään. Peukku nimittäin kertoi oksentaneensa tunnin välein yökahdesta saakka. Hän mainitsi ihmetelleensä neljältä aamuyöllä kömpiessään jälleen kerran vessaan, miksi ihmeessä puuhellalla on ihan helvetin iso musta kattila; että mitä ihmettä minä meinaan keitellä. Ukkoparka oli tuijottanut vanhaa valtavaa kuvaputkitelevisiotamme Hemnes-lipaston päällä.
Jes, tästähän tulee loistopäivä!
Peukku ihmetteli vessan matolla olevia rämmäleitä, jotka eivät kuulemma voi mitenkään olla peräisin hänestä. Hän kun on tähdännyt tarkasti kaiken pönttöön. Syyllinen löytyi, kun Pikkusisko kömpi sänkyni viereen ja kertoi oksennelleensa yöllä sänkyynsä ja vissiin vähän kylppärin matollekin.
Vai että tällainen yö. Ja minä nukuin kahdeksan tunnin mukavan leppoisat unet. Tähän se leppoisuus loppui.
Aamupäivä menikin mukavasti pyykkikonetta ruokkiessa. Tarpeeksi lakanoita ei ollut tuhriintunut, koska ehdin tuhlata sievoisen summan shoppailemalla netistä Greengaten kahvikuppeja. Sillä aikaa Peukku opetti Pikkusiskolle, miten pää pitää laittaa ämpäriin, kun oksennus tulee. Pikkusiskoa hihitytti. Ei hihityttänyt enää, kun oksennus taas tuli. Ämpäriin, hyvä!
Isoveli heräsi yhdeltätoista Jätskiauton ääneen ja rynni silmät sikkuralla kalsareissaan autolle. Aamupalaksi Turkinpippurijätskiä. Pikkuveli söi lounaaksi elämänsä ensimmäisen tuutin!
Minä tein pakastimesta kummallisia löytöjä, jäädytettyjä siideripulloja. Mitä ihmettä, en ole vuosiin enää juonut sidukkaa. Ja miksi sitä on jäädytetty?

Tälläistä tämä, tavallista kesäelämää.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Nyt se alkaa, ystävät!

Olen elättänyt itseni aina kirjoittamalla ja puhumalla. Ensisijaisesti siis kirjoittamalla. Nyt on ensimmäinen kerta elämässäni, kun ainoastaan puhun pitääkseni perheen leivässä. En siis kirjoita. Tämä on saattanut minut niin merkittävään hämmennyksen tilaan, että asialle on tehtävä jotain.
Minun on saatava kirjoittaa.
Olen yrittänyt pitää päiväkirjaa, mutta ei siitä tule mitään. Miksi kirjoittaisin vain itselleni? Haluan, että edes joskus joku lukee höpinöitäni.
Juuri nyt elämässäni on vaihe, jolloin kaikenlainen lehtikirjoittelukin on jäissä, mistään romaanintekeleistä puhumattakaan.
Siksi olen päättänyt kirjoittaa tänne, jotten ihan näivettyisi.
Koska en juuri muutakaan osaa.
Tästä lähtien tämä blogi päivittyy säännöllisesti. Ja usein!
Kirjoitan edelleen ihan vaan elämästäni. Tavallisesta ja kummallisesta elämästäni.
Ehkä jossain vaiheessa myös blogin ulkonäkö kokee uudistuksen.

Nyt se siis alkaa, hiljaiselon jälkeen, Pikkulillin uusi elämä. Tervetuloa mukaan!