Eräänä päivänä meidän kylän S-Marketiin astellessani minulle tuli outo olo. Vilkuilin ympärilleni, en huomannut mitään erikoista. Muutama päivä myöhemmin sama toistui, nyt bensatankilla.
Yhtäkkiä tajusin, mitä on vialla. Miesten katseet. Ne ovat muuttuneet, kestävät sadasosasekunnin pidempään kuin ennen. Ja arvatkaapa rakkaat siskot, mistä se johtuu?
Siitä, että olen viisitoista kiloa laihempi kuin ennen.
Sen sijaan, että nauttisin täysin siemauksin pidemmistä katseista, varsinkin nuorten miesten merkitsevistä vilkaisuista, ne tekevät minut todella surulliseksi. Tällainenko meidän maailmamme on? Olemmeko näin pinnallisia? Eikö ketään kiinnosta, mitä minä ajattelen? Merkitseekö (laihempi) ulkonäkö näin paljon?
Nainen on aina ollut katseen kohde, mies katsoja. Objekti ja subjekti, tiedättehän. Näin se vain menee, katsokaapa taidetta tai lukekaa vaikkapa 1800-luvun lopun kirjallisuutta. Tai katsokaa elokuvia, mainoksia, mitä tahansa.
Mutta silti en haluaisi suostua tähän. En haluaisi olla kauniimpi laihempana. Minua surettaa ja vähän järkyttääkin se, miten laihtuminen näyttää tekevän minusta kaikin puolin varteenotettavamman, fiksumman ja yhteiskuntakelpoisemman.
Olen alkanut tarkkailla itseäni katsojana, subjektina. Viipyileekö minun katseeni hiukan kauemmin salskeissa nuorissa kolleissa kuin niissä vähemmän kiiltokuvamaisissa miehenkönsikkäissä? Jos niin on, en ainakaan ikinä sitä tunnusta.
Minua kauhistuttaa kaikki nämä havaintoni. Tuntuu, että laihempana olen miesten mielestä jopa hauskempi ja fiksumpi. Kanssani jutellaan kauemmin kuin ennen, vaikka älykkyysosamääräni ei ole noussut vaakalukemien laskiessa eivätkä jutut ole tippaakaan parantuneet.
Vielä viisi kiloa, ja ravintolassa hiukan nuoremmat ja komeammat miehet tunkevat baaritiskille viereeni? Ei se niin voi mennä, eihän siskot?
