maanantai 7. toukokuuta 2012

Suhtautumisia, osa kaksi

Eilisen postaukseni jälkeen moni jäi odottamaan ajatuksiani siitä, miten adoptioperheisiin oikein pitäisi suhtautua. Tässä tulee vastaus: ei mitenkään. Me olemme ihan tavallisia perheitä, joten miksi meihin pitäisi jotenkin erikseen suhtautua? Taistelemme samoista asioista kuin muutkin lapsiperheet: nukkumaanmenosta, kurahousuista, karkista, ruutuajasta. Nautimme samanlaisista asioista kuin muutkin vanhemmat: lämpimästä lapsesta kömpimässä aamulla viereen, pienten töppösten tassutuksesta lattioilla, saunapuhtaasta pyyhkeeseen kiedotusta piltistä.
On totta, että meissä on jotain vähän enemmän, jotain ehkä vähän vähemmän. Olemme saaneet lapsemme valmiina, omina persooninaan. Heillä ei ole meidän geenejämme, mutta meillä on jotain paljon tärkeämpää, nimittäin yhdessä jaettu arki, kasvaminen osaksi perhettä.
Toivon, ettet yrittäisi niin kovasti suhtautua oikein, että sysäät tämän kaiken olevan ja näkyvän syrjään. Toivon, ettet pelkäisi suhtautuvasi väärin niin kovasti, että olet kuin emme olisikaan. Kun tulemme vastaan, kyllä meitä saa katsoa. Me näymme, joten miksi yrittää kaikin keinoin olla katsomatta? Katso pois, katso samalla tavalla kuin katsot vähän pidempään vaikkapa naista, joilla on täsmälleen samanlainen takki kuin sinulla tai miestä, joka muistuttaa hämmästyttävän paljon omaa aviomiestäsi. Tuskin silloinkaan jäät tuijottamaan, mutta katsot hiukan pidempään, ehkä hymyilet.
Jos juttelet kanssani, sinun ei tarvitse kuumeisesti miettiä, pitäisikö sinun kysyä jotain tarkemmin lapseni erilaisen ihonvärin vuoksi vai olla viimeiseen asti kysymättä. Jos asia tulee jutustellessamme puheeksi, anna tulla. Siitä ei tarvitse tehdä numeroa, mutta sitä ei tarvitse vaieta kuoliaaksi. Se on osa meitä, niinkuin lapseni biologinen perhe, hänen aikansa syntymämaassaan ja hänen muistonsa sieltä.
Niitä ei voi eikä tarvitse pyyhkiä olemattomiin. Sinun ei tarvitse vakuuttaa minulle, ettei hän kuitenkaan enää muista sieltä mitään tai että ei toisella äidillä ole merkitystä, koska minä olen hänen oikea äitinsä; ainoa jolla todella on merkitystä. Hän muistaa, mutta kaikki muistot eivät ole sanallisesti palautettavissa mieleen. Ne ovat tunteita, tuoksuja, ihon kosketusta. Ne pulpahtelevat joskus odottamatta pintaan, ne saavat tulla ja olla meille olemassa. Olen hänen oikea äitinsä, mutta yhtä oikea on se toinenkin äiti. Ei se, etten voinut synnyttää lastani, ole minulta pois. Siksi en kaipaa lohdutusta siitä, etten voinut niin tehdä. Sain hänet syliini, ja se on paljon tärkeämpää minulle.
Sinun ei tarvitse yrittää olla niinkuin hän olisi kuka tahansa meistä. Hän on, mutta ei kuitenkaan ole. Hän piirteitään, taitojaan tai kykyjään ei tarvitse sysätä pois keskustelusta vain siksi, että ne saattavat liittyä hänen taustaansa. Hänestä ei tule keskivertosuomalaista, mutta ei tarvitsekaan. Kuka muka sellainen edes olisi? Hänellä on juuret kaukana, ja se on tärkeä osa häntä. Hänen ihonsa on tumma, joten sinun ei tarvitse käyttäytyä kuin se olisi vaalea. Jos sinusta pinkki tai oranssi pukee hänen tumman kahvin väristä ihoaan, voi sanoa sen ääneen eikä jättää sanomatta vain sen takia, että toisen ihonväriin ei saa puuttua.
Jos haluat tietää, mistä on hän on kotoisin, kysy. Ja hyväksy vastaus. Jos hän sanoo olevansa Lahdesta, Oulusta tai Hämeenlinnasta, anna olla. Älä enää utele, mistä hän oikeasti on. Kysy kaikkea, mitä kysyt muiltakin tuttaviltasi. Tuskin kysyt keneltä muultakaan, tietääkö hän oikeaa isäänsä, joten miksi ihmeessä kysyisit lapseltani? Tuskin utelet kaikkea uusien tuttavuuksiesi biologisesta taustasta tai heidän sukujensa salaisuuksista, joten sinun ei tarvitse kysyä niitä adoptoiduiltakaan. Voit kohteliaasti kysyä, minkä ikäisenä hän tuli Suomeen, jos se oikeasti kiinnostaa sinua. Samalla tavalla kuin kysyt naapuriltasi, koska hän muutti nykyiseen asuntoonsa. Se ei tietenkään ole yhtään sama asia, mutta tässä tilanteessa sillä ei ole niin väliä.
Kaikki näissä lapsissa on osa heitä. Syntyminen muualla, kasvaminen täällä, ihonväri sieltä, elämä täältä. Sitä ei tarvitse nostaa jalustalle, mutta sitä ei tarvitse vaientaakaan.
Ei se ole niin vaikeaa, kyllä sinä osaat. Kunhat et yritä niin kamalasti suvaita. Ei kukaan sellaista kaipaa, en minä ainakaan.

PS. Nyt kun olen neuvonut sinua, sinä voit ehkä neuvoa minua? Pitääkö lapsettomuuteen suhtautua jotenkin? Minä en osaa, joten olen yleensä suhtautumatta mitenkään. Tai sitten möläytän jotain latteaa. Tilanne on usein kiusallinen siksi, että ihmiset olettavat minun kärsineen lapsettomuudesta ja tilittävät helpommin ajatuksiaan. Minä vastaan, että onpas kamalaa ettet ole vieläkään tullut raskaaksi tai että sait taas keskenmenon. Hirveän vaisua. Ja ihan väärin.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Suhtautumisia

Mitä ihmettä sä äiti sätkit?
Pikkusiskokin huomaa ostoskeskuksessa, että äiti käyttäytyy aivan naurettavasti. Kävelen reippain askelin eteenpäin, Isoveli laahustaa perässäni, Pikkuveli tönöttää uteliaana rattaissa ja Pikkusisko pomppii käsipuolessa. Vähän väliä teen yllätyshyökkäyksiä: käännyn äkkiä salamana ympäri ja yritän saada ohitsemme kävelleen ihmisparan kiinni itse teosta: vilkuilemasta peräämme. Haa, tuokin täti jäi kiinni! Kehtasi helmikorvakoruissaan ja Burberryn kaulahuivissaan kiiruhtaa ohitsemme painaen katseensa tiukasti lattiaan, mutta heti kun olimme sivuuttaneet toisemme, hän kääntyi vilkaisemaan peräämme. Se, että minä itse tässä eniten vilkuilen toisen perään, on aivan sivuseikka. Teen nimittäin empiiristä tutkimusta.
Tuleva adoptiovanhempi kysyi minulta, tuijotetaanko meitä julkisilla paikoilla. Mietin hetken kysymystä. Miten niin tuijotetaan? Äkkiä tajusin, että taidamme tosiaan olla melkoinen nähtävyys. Valkoinen nainen, jolla on mukanaan kolme eriväristä lasta. Yksi vaniljaa, yksi suklaata ja yksi kuin maitokahvia. Ei meitä tuijoteta, vastasin iloisena.
Todistaakseni sanani, lähinnä itselleni, päädyn alussa kuvailemaani tilanteeseen. Tieteellisesti lähestulkoon validin tutkimukseni kiistaton tulos on aivan muuta kuin oletin: lähestulkoon kaikki vastaantulijat suhtautuvat meihin jollain tavalla.
Tässä havaitsemiani erilaisia tapoja. Tunnistatko itsesi?

Ei tuijoteta! Istutaan puiston tai ostarin penkillä ja katsellaan tarkkaavaisesti ohikulkijoita. Kun me tulemme kohdalle, aletaan salamannopeasti tuijotella seiniä, puita, kännykkää, kelloa jne. Yhtäkkiä taivaalla on jotain todella kiinnostavaa. Tässä suhtautumistavassa osoitetaan kaikilla mahdollisilla keinoilla, että minähän en teitä tuijota. Kyllähän jo äiti opetti, ettei vammaisia tai muita ihmeitä saa toljottaa.

Vilkuillaan perään: Toimitaan kuten edellä, mutta kun me emme huomaa, vilkuillaan salavihkaa ja mietitään, että onkohan noi niitä adoptioperheitä. Niitä sellaisia kuin se Jolie ja Pitt siellä Amerikassa.

Kiskotaan lapset pois: Kato Veeti, tuolta saa ilmapalloja, kato nyt Veeti! Tähän suhtautumiskategoriaan solahtaa melkein jokainen leikki-ikäisen lapsen vanhempi. Pienillä lapsilla on tapana katsella meitä avoimen uteliaasti, mikä saa äidin tai isän paniikin valtaan. Tähän liittyy oleellisesti myös fyysinen reagointi: lasta aletaan kiskoa meistä poispäin. Oman jälkikasvun huomio täytyy äkkiä saada muualle, tai piltti möläyttää jotain karmeaa. Sanoo vaikkapa: "Kato äiti, neekeri!"

Suvaitsen teitä: Tämä suhtautumistapa on kaikkein ärsyttävin. Varsinaisuomalainen ei yleensä paljon tuntemattomia mairittele. Paitsi jos haluaa erikseen osoittaa, että minä suvaitsen suvaita sinun omalaatuista perhettäsi. Katsotaan imelän ystävällisesti, hymyillään vinosti ja avataan ovi. Kehutaan, miten ihania lapsia sinulla onkaan ja melkein sanotaan, että on tosi kivaa kun päädyitte tänne.

Haluan kuulla kaiken: Tähän tapaan sortuvat yleisemmin keski-iän ylittäneet naiset. En tiedä, ovatko he katsoneet liikaa saippuasarjoja vai miksi heidän on saatava rypeä lastemme tarinoissa. Mistä toi on tänne tullut, tiedätkö kuka sen oikea äiti on, joko se puhuu suomea, kestikö kauan saada tuo tänne? Kysymysten tulva saattaa yllättää kaupan maitokaapilla juuri silloin kun sitä vähiten odottaa. Sellainen asia kuin yksityisyydensuoja ei koske adoptoituja. He ovat aina, koko elämänsä, velvollisia selvittämään tuntemattomille suomalaisuuttaan.

Melkein sukua julkkiselle -suhtautuminen Tähän sortuvat tyypillisimmin saman sukupuolen ja ikäluokan ihmiset kuin edelliseenkin. He tuntevat jonkun, yleensä miehen työkaverin siskon tyttären, jolla on adoptoitu lapsi, yleensä tosi söpö Kiina-tyttö. He haluavat jostain syystä kertoa minulle, miten miehen työkaverin siskon tytär odotti miehensä kanssa vuosikausia lasta, miten väsyneitä he olivat, mutta miten äkkiä Kiina-tyttö sitten lopulta oppi suomea ja miten he kohtelevat lasta kuin omaa lastaan. Ihan kiva kuulla. He eivät ole kuulevinaankaan, kun yritän vihjaista, että oikeastaan tämä miehen työkaverin siskon tyttären perhe on minulle aivan vieras.

Ai miten meihin sitten pitäisi suhtautua? Ei kai mitenkään. Tai ehkä sittenkin jotenkin. Kerron siitä vaikka ensi kerralla.