Pikkulilli

Ruuhkaa taivaassa

2012-02-02T03:33:00.000-08:00

Pikkusisko taiteili piirustuksen, joka pysäytti minut.
Kuvassa on meidän koti ja naapurin tyttöjen talo; niiden välissä lumikasa, jossa tytöt joskus leikkivät kotia. Mäen päällä nököttää pihasaunamme söpösti kallellaan (onkohan se oikeastikin notkahtanut?) ja sen takana kivikko. Joskus kivikkoon ilmestyy oikeassakin elämässä pieniä iloisia tyttöjä, jotka huhuilevat Pikkusiskoa leikkeihin. Kivien, vanhojen kantojen ja mäntyjen katveessa on tyttöjen taikametsä.
Pikkusiskon koko pieni tärkeä maailma oli kuvattu tarkasti Ilon Wiklandin henkeen.
Taivaalla leijailee pilviä, ja niiden päällä seistä tönöttää melkoinen määrä kuolleita ihmisiä ja lemmikkejä. Kaikilla suu suloisesti hymyssä.
Meidän molempien äidit seisovat vierekkäin, pitävät toisiaan tiukasti kädestä ja näyttävät onnellisilta. Ystävien koira seikkailee Pikkuveljen kahden kuolleen Afrikan-ystävän kanssa. He näyttävät vauvoilta. En tiennytkään noista kuolleista ystävistä, mutta ovat kuulemma Pikkuveljen lastenkodista.
Pilvien päällä on tuntematon parrakas mies, josta Pikkusisko ei halua juuri nyt puhua mitään. Kukahan hän on? Miehen vieressä hymyilee enkeli sädekehä herttaisesti vinossa.
Kuolleita on enemmän kuin eläviä. Melkoista ruuhkaa pikkutytön taivaassa.
Alhaalla, meidän kotimme vieressä on nainen, joka kurottaa kohti pilvien lomasta roikkuvaa köyttä. Ihmettelin, yrittääkö joku elävä kiivetä kuolleiden valtakuntaan. Ei, se olen kuulemma minä, joka olen heittänyt köyden taivaaseen ja yritän saada meidän molempien äitejä kiskottua alas, käymään maan päällä.
Pidätän kyyneleitä ja ajattelen, miten oikeassa 5-vuotias voikaan olla. Miten kovasti haluaisin heidät molemmat tänne, edes hetkeksi.
Onkohan tämä piiristus Pikkusiskon tapa päästä taas hiukan eteenpäin? Viime viikot meillä on itketty paljon, mutta se on ollut aika puhdistavaa ja hyvää itkua; ikävää Afrikan äidin luo. Kun olin viikonlopun poissa, Pikkusisko kertoi itkeneensä äidin ikäväänsä. "Mutta ei mun sua ollut ikävä, vaan Afrikan äitiä. Mähän oon ollu susta erossa vaan pari päivää, siitä monta vuotta! Onhan mun sitä paljon enemmän ikävä!" Totta, niin totta!
Onneksi sentään toinen äiti oli lähellä. Sen syliin voi tulla ja itkeä. Ja joskus me itkemme yhdessä ja vilkutetaan äideillemme taivaaseen.

Se tummaihoinen tyttö

2011-11-16T11:46:00.000-08:00

Kun perheessä on lapsia ja aikuisia vähän joka värisiä, joskus ei voi olla miettimättä, miltä mahdamme ulkopuolisen silmissä näyttää. Paino sanalla joskus, sillä useimmiten koko asiaa ei tule ajatelleeksi lainkaan. Jos lapsi saa raivokohtauksen, kun peukku ei suostu pujahtamaan lapasen peukkukotiin, tai jos lapsi ei halua tänään kumisaappaita tai jos maksalaatikko ei maistu tai jos samaa Hermanni Hiiri -kirjaa joutuu lukemaan tuhat kertaa, ei ihonväri ole ihan päällimmäisenä mielessä. Lapsiperheen arki on lapsiperheen arkea, oli iho suklaata tai vaniljaa.
Paljon enemmän arjessa merkitsevät muut meidän lapsiin liittyvät asiat, kuten vaikkapa se, että on syntynyt toiseen perheeseen, elänyt toisten aikuisten ja lasten kanssa ja elää nyt täällä meidän keskuudessamme, vihdoinkin kotona oman isän ja äidin luona. Siitä syntyneet jäljet ovat paljon merkityksellisempiä kuin ihon väri. Sen huomaa vaikkapa silloin, kun kaverin lähteminen kotiin saa aikaan hermoromahduksen. Siinä on äidin aivan turha selittää, että ystävä tulee takaisin viidessä minuutissa, jahka on hutaissut makaronilaatikon napaansa; kohta se jo on tässä ketsupit suunpielessä. Se ei auta, jos jostain lapsen sisältä kumpuaa järkyttävä tyhjä olo. Niinpä, ne paljon puhutut erokokemukset ja niiden jäljet.
Tumma suklainen hipiä on kuitenkin se asia, jonka jokainen ensimmäisenä huomaa. Asia, joka tekee lapsistani muiden silmissä erikoisen (ja minun silmissäni aika tavallisen).
Olen yrittänyt välillä seurata, miten oma lapseni tai hänen tapaamansa muut lapset suhtautuvat ihonväriin. Ainakin eri tavalla kuin aikuiset. Jos joku lapsi kuvailee minun lastani kolmannelle pikkuihmiselle, hän saattaa käyttää vaikkapa tällaisia määrittelyjä: se tyttö jolla on ne korvikset, se poika jolla on vihreä sienipaita, se tyttö jolla on ne hienot kengät ja joka käy meidän kanssa jalkapallossa. Aikuinen ei kuvaa minun lapsiani koskaan näin asiantuntevasti, vaan aina näin: se tummaihoinen tyttö. Usein myös lisätään johonkin väliin sana kaunis tai pojastamme puhuttaessa sana söpö. Kun Isoveljestä tulee puhe, aikuisten mielestä hän on se poika, jonka pikkusisarukset ovat jostain Afrikasta.
Lapset myös kommentoivat ihonväriä suorasukaisemmin: Miksi sä oot noin ruskee? Mä oon syntynyt Afrikassa. Ai jaa kiva, onko sulla Zhu Zhu Pets?
Suurin osa lapsista ei kommentoi mitenkään. Uuden ystävän loistava piirustustaito tai upeat Hello Kitty -lenkkarit ovat tuhat kertaa merkityksellisempiä juttuja kuin hänen ihonsa väri.
Toivoisin, että myös aikuiset ottaisivat oppia pieniltä lapsilta. Tässäkin suhteessa.

PS. Meille kuuluu hyvää, mutta tosi kiireistä. Peukku palasi hoitovapaalta töihin ja minä hoidan kotona sekä katrasta että työtäni. Siis palkkatyötä, kotityöt jäävät hoitamatta:) Lapset kasvavat kohisten, Pikkuvelikin on venähtänyt kesästä kahdeksan senttiä. Hän täytti lokakuussa kaksi vuotta, on utelias ja elämää täynnä oleva pieni mies. Kävimme juuri neuvolassa ja kotimatkalla meinasi tulla itku. Tämä täysin terve, ikätasoisesti kehittynyt sirkeäsilmäinen pieni mies on todella se sama poika, josta saimme ensimmäiset alustavat (ja järkyttävät) tiedot 11 kuukautta sitten ja joka oli silloin niin vakavasti erityistarpeinen, että luulin kuolevani pelosta. Tässä hän nyt on, juoksee ja koheltaa, huutaa äitiä ja iskää. Ja osaa kymmenen muutakin sanaa!

Hengissä ollaan!

2011-11-16T05:48:00.001-08:00

Hu huu, Rakkaat Ystävät!
Olen hengissä, vaikka blogia en ole päivittänyt. Ai mitkä ruuhkavuodet?
Tänään kirjoittelen kuulumisia...

Aikuisten oikeesti

2011-09-08T02:38:00.000-07:00

Kun aloitin tämän blogin, lupasin itselleni, etten arvostele toisten tapaa olla vanhempi. Yritän myös olla syyllistämästä äitejä ja isiä. Nyt en aio pitää lupaustani.
Katson, että minulla on varaa arvostella muita. Ei siksi, että olisin itse täydellinen äiti (voih, olen todella kaukana siitä). Olen kuitenkin opettanut teini-ikäisiä, eli niin sanotusti korjannut kotien varhaiskasvatuksen satoa. Se on opettanut paljon, ja siksi rohkenen nyt hiukan arvostella nykyajan vanhemmuutta. Tai siis sitä niin sanottua vanhemmuutta, joka on hukassa.

Tässä kolme lasten kasvatukseen liittyvä asiaa, jotka ärsyttävät minua ihan aikuisten oikeesti. Tunnistatko itsesi?

Kontaktin puute: Nykyvanhemmilla ei näytä olevaan kontaktia lapseen. Älä kiipeä sinne! Nyt kyllä tulet heti tänne! Onko kuulossa vikaa!? Sinne ei saa mennä! Äidit ja isät kailottavat kovaan ääneen kahvikuppinsa äärestä ja vaativat, että lapsen pitäisi salamana totella. Voin kertoa, että ei se tottele. Ja kun kullannuppu ei tottele, hermostutte molemmat ja sanot lapselle, että jos hän ei pian tottele, lähdette kotiin. Hän ei tottele, edelleenkään, vaikka huudat vähän kovempaa. Mutta ette suinkaan lähde kotiin, vaan uhkailet hiukan lisää. PÖÖÖÖP, pieleen meni! Välillä tuntuu, että lasten maailma on täynnä huutavia ja uhkailevia "yhtä tyhjän kanssa" -vanhempia.
Kannattaa nostaa peppu penkistä, mennä lapsen luo, laskeutua hänen eteensä, ottaa kiinni lempeästi hartioista, katsoa silmiin ja sanoa painokkaasti, että SINNE EI KIIVETÄ. Ja jos lapsi ei tottele, pitää todella lähteä kotiin. Aikuisten oikeesti.

Katteettomat lupaukset: Tähän jo viittasinkin edellisessä. Joskus tulee itse annettua turhan kova uhkaus, kuten viime lauantaina Pikkusiskolle, joka niskoitteli huoneensa siivoamisessa. Silloin on pidettävä sanoistaan kiinni, vaikka tekisi kuinka pahaa. Luit oikein, sanoistaan on pidettävä kiinni. Me sovimme jo edellisenä iltana, että jokainen siivoaa oman osuutensa ja palkinnoksi siitä lähdemme elokuviin. Pikkusisko ei siivonnut. Tai siivosi, mutta kauhean metelin kanssa. Päästin suustani uhkauksen: jos ei ala NYT siivous maistua, et pääse elokuviin. Eikä alkanut maistua, joten eipä sitten maistunut elokuvakaan. Piste.

Valmistelemattomuus: Vanhemmat näyttävät edellyttävän, että lapsi tottelee juurikin sitä kahvikupin äärestä kailottavaa vanhempaa silmänräpäyksessä ilman, että lasta on valmisteltu mitenkään. Eli pieleen meni jo alusta alkaen. Kannattaa oikeasti panostaa siihen, että ennen ostarille, perhekahvilaan, kylään, sukujuhlille tai mummolaan menoa käydään läpi käyttäytymiskoodi ja sovitaan, että kun äiti ja isä nostaa pepun penkistä, kävelee luokse, ottaa lempeästi hartioista kiinni ja sanoo jotain, sitä totellaan. Ja jos ei totella, lähdetään kotiin. Kyllä, luit oikein: lähdetään kotiin. Aikuisten oikeesti.

Ja anteeksi, anteeksi ja anteeksi. Antakaa minun edes tämän kerran olla tällainen besserwisser :)

PS: Miksi sitten toimimme näin, ihan hölmösti? No siksi, ettemme hyväksy sitä tosiasiaa, että VANHEMMUUS ON PIRUN KOVAA TYÖTÄ, 24/7. Haluaisimme päästä hiukan helpommalla, olla nostamatta peppua penkistä.

Läskiraportti

2011-08-22T04:49:00.000-07:00

Eräänä päivänä meidän kylän S-Marketiin astellessani minulle tuli outo olo. Vilkuilin ympärilleni, en huomannut mitään erikoista. Muutama päivä myöhemmin sama toistui, nyt bensatankilla.
Yhtäkkiä tajusin, mitä on vialla. Miesten katseet. Ne ovat muuttuneet, kestävät sadasosasekunnin pidempään kuin ennen. Ja arvatkaapa rakkaat siskot, mistä se johtuu?
Siitä, että olen viisitoista kiloa laihempi kuin ennen.
Sen sijaan, että nauttisin täysin siemauksin pidemmistä katseista, varsinkin nuorten miesten merkitsevistä vilkaisuista, ne tekevät minut todella surulliseksi. Tällainenko meidän maailmamme on? Olemmeko näin pinnallisia? Eikö ketään kiinnosta, mitä minä ajattelen? Merkitseekö (laihempi) ulkonäkö näin paljon?
Nainen on aina ollut katseen kohde, mies katsoja. Objekti ja subjekti, tiedättehän. Näin se vain menee, katsokaapa taidetta tai lukekaa vaikkapa 1800-luvun lopun kirjallisuutta. Tai katsokaa elokuvia, mainoksia, mitä tahansa.
Mutta silti en haluaisi suostua tähän. En haluaisi olla kauniimpi laihempana. Minua surettaa ja vähän järkyttääkin se, miten laihtuminen näyttää tekevän minusta kaikin puolin varteenotettavamman, fiksumman ja yhteiskuntakelpoisemman.
Olen alkanut tarkkailla itseäni katsojana, subjektina. Viipyileekö minun katseeni hiukan kauemmin salskeissa nuorissa kolleissa kuin niissä vähemmän kiiltokuvamaisissa miehenkönsikkäissä? Jos niin on, en ainakaan ikinä sitä tunnusta.
Minua kauhistuttaa kaikki nämä havaintoni. Tuntuu, että laihempana olen miesten mielestä jopa hauskempi ja fiksumpi. Kanssani jutellaan kauemmin kuin ennen, vaikka älykkyysosamääräni ei ole noussut vaakalukemien laskiessa eivätkä jutut ole tippaakaan parantuneet.
Vielä viisi kiloa, ja ravintolassa hiukan nuoremmat ja komeammat miehet tunkevat baaritiskille viereeni? Ei se niin voi mennä, eihän siskot?

Edistysaskelia

2011-07-31T13:55:00.000-07:00

Yhtäkkiä, ihan tavallisena päivänä, sitä on aivan tajuttoman iloinen asioista, joita joskus piti itsestäänselvyyksinä.
Pari päivää sitten katselin poikaani Ruotsinlaivan lastenhuoneessa. Terhakkaana hän tepsutteli ympäriinsä, ihan itsekseen, omin pikku jaloin. Välillä hän tarkisti, että äiti on samassa tutussa paikassa ja jatkoi taas touhukkaana tutkimusretkiään. Rekka-auto rullasi pitkin lattiaa pärinän saattelemana ja kippasi pehmotikkarikuorman nurkkaan. Pienen kuskin silmät loistivat!
"Äitääää!" Vaativa huuto kaikui, jos äiti ei muistanut kehua ja kommentoida pienen veijarin touhuja.
Tällaisina hetkinä en voi olla muistelematta sitä talvista iltapäivää, kun kuulin ensimmäisen kerran tästä pienestä miehestä. Häntä olivat arvioineet ja tutkineet kymmenet silmät, häntä olivat väännelleet ja käännelleet lääkärit, fysioterapeutit ja toimintaterapeutit. Totinen, heiveröinen poika. Isot, ihmettelevät silmät. Pikkuruinen rääpäle, joka ei osannut vielä juuri mitään.
Ja täällä kaukana pelokas äiti, jolle vakuutettiin, että on ihan oikein sanoa ei tälle pojalle, jos tuntuu, etteivät omat voimavarat riitä. Kukaan ei voinut luvata tälle pelokkaalle äidille, että kaikki menisi hyvin tai että kaikki menisi edes siedettävästi. Minulla ja Peukulla oli vain kasa papereita ja muutama ilmeetön valokuva, jotka eivät antaneet paljonkaan uskoa.
Mitä jos olisin sanonut ei? Mistä kaikesta olisinkaan jäänyt paitsi! En pysty itkemättä enää edes ajattelemaan sitä vaihtoehtoa.
Tänä syksynä hän täyttää kaksi vuotta. Pikkuruinen ihmeemme, joka nauraa, tepsuttelee ympäriinsä, rakastaa autojaan, rummuttaa alituiseen, tanssii aina kuullessaan musiikkia. Hän, joka ei vielä viime talvena osannut juuri mitään.

Pikkulillin selviytymisopas vieraiden varalle

2011-07-21T04:25:00.000-07:00

Kun kerran alkuun päästiin, jatkan samaa huushollerska-linjaa.
Tässä tulee Pikkulillin selviytymisopas vieraiden varalle:
Kun ystävä soittaa tulevansa käymään minuutin kuluttua tai kun naapuri pelmahtaa ovesta yllättäen, älä selittele mitään, vaan ole aidosti iloinen. Jos nurkasta löytyy likaiset kalsarit ja kuistilta koiran paskaa, ystäväsi ei varmaan halua kuulla, että voi voi meillä on taas tämän näköistä. Hän haluaa kuulla, kuinka ihanaa on, että hän tuli! Tai jos tapahtuu ihan pahinta, mitä Pikkulillille on ikinä tapahtunut: appiukko tulee yllättäen ja käy vessassa, jonka lavuaarin reunalta löytyy siististi nippuun kääritty käytetty kuukautisside. Auts! Silloinkin on paras olla vaan ja hymyillä, heh!
Jos taas puolituttu tai ihan uusi ystävä tulee ja haluat esittää hänelle, että teillä on muka joskus siistiä, toimi näin: petaa sängyt, sytytä muutama tuoksukynttilä ja kolaa vanhalla lumikolalla tavararöykkiöt sängyjen alle ja kaappeihin. Anna vielä jokaiselle lapselle muovikassi, käske heidän täyttää ne tavaroilla ja heittää piiloon. Ja kas, vieraita odottaa siisti ja hyväntuoksuinen koti!
Tarjoiluistakaan ei kannata stressata. Tee nän: laita uuni 200 asteeseen, sipaise piirakkavuokaan nokare voita ja heitä uuniin. Sulata sen jälkeen 200 grammaa voita ja sekoita siihen ensin puoli muumimukillista sokeria, sitten 1 mukillinen jauhoja, 1 kananmuna, kolmannes mukillista maitoa, 1 teelusikka leivinjauhetta ja pari teelusikkaa vaniljasokeria. Ota sitten vuoka uunista, levitä pullasutilla voi vuokaan, kaada löysä taikina vuokaan ja etsi kaapista jotain piirakan päälle. Marjat, hedelmät tai vaikkapa omenat kanelin kanssa kelpaavat mainiosti. Banaanista, kanelista, jäätelöstä ja kinuskikastikkeesta saat lasten suosikkia. Kun hätätäyte on huitaistu piirakan päälle, paista puolisen tuntia. Kun vieraat saapuvat, älä vaan mainitse, miten helppo ohje oli vaan esitä Marttojen kunniajäsentä sievästi esiliinassa hymyillen. Ja mikä parasta, tämä piirakka on taivaallisen pehmeää ja suussasulavaa!
Näin Pikkulilli hämää puolituttujaan :)

Herkkuhetkiä

2011-07-19T10:26:00.000-07:00

Olen vuosikausia ihmetellyt, miksen osaa tehdä pannukakkua. Siitä tulee lähinnä saunapeflettiä muistuttava musta lättänä luomus. Netistä on tullut kaivettua resepti jos toinenkin, mutta minun pannareillani on ruokittu enemmän kompostia kuin lapsia. Tai olisi niitä voinut käyttää fresbeenäkin, mutta eihän ruualla tohdi leikkiä.
Nyt olen vihdoin onnistunut!

Resepti on sovellettu lukuisista eri nettiversioista, ja näin se menee:

8 dl maitoa, mielellään suoraan navetasta, hätätapauksessa punaista
4 dl vehnäjauhoja
2 kananmunaa, ehdottomasti huoneenlämpöisinä
1,5 dl sokeria, ei mielellään valkoista
1,5 tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
2 tl vanilliinisokeria
100 g sulatettua voita

Aloita lämmittämällä uuni 200 asteeseen. Kaada sen jälkeen kulhoon 4 dl maitoa ja vatkaa siihen jauhot. Lisää sen jälkeen loput maidosta. Näin vältät ei-toivotut sattumat. Tässä vaiheessa laita reilu nokare voita pellille ja täräytä pelti uuniin. Lisää sokerit, munat, suola ja leivinjauhe. Sulata rasva ja lisää taikinaan hyvällä omallatunnolla. Ota pelli uunista ja levitä pullasudilla rasva, ei kannata unohtaa reunoja. Anna taikinan tekeytyä vähintään vartti, vatkaa hiukan, huitase pellille ja uuniin noin 25 minuutiksi.

Syötä lapsille vaikkapa lauantai-illan herkuksi jäätelön ja hillon kera. Katso itse vierestä kuola valuen, mikäli linjasi eivät salli voita ja sokeria :)

Parhaat vuodet

2011-07-14T06:54:00.000-07:00

Joskus tulee hetkiä, kun pysähdyn miettimään tätä kaikkea. Tätä, mitä olen saanut. Tai oikeastaan en ole saanut mitään, en ainakaan ilmaiseksi, sillä elämässäni on ollut päiviä ja kuukausia, jotka antaisin pois koska tahansa.
Niinä hetkinä, kun pysähdyn miettimään, olen ihan järjettömän onnellinen. Kädet taikinassa katson pihalle hiekkalaatikolla leikkiviä lapsia ja alan melkein itkeä. Tässä he nyt ovat, kaikki kolme vihdoin kotona.
Pihasaunan terassilla katson kotiani. Punamullattu, kuusi ikkunaa tielle, kärhö seinustalla. Kaikki juuri niin kuin olin ajatellutkin. Tai ei ehkä ihan, kukkamaassa on rikkaruohoja ja nurmikko ajamatta.
Aamulla juon yksin kahvia tuvassa. Katto korkealla, ulkona kesä.
Tai silmät sikkurassa aamutuimaan nostan hymyilevän Pikkuveljen pinnasängystä.
Niihin hetkiin mahtuu kokonainen maailma.

Usein näinä hetkinä muistan, että tämä kaikki ei ole aina ollut totta. Joskus olen ajatellut, että eikö elämääni mahdu muita kuin huonoja uutisia. Mutta nyt elän näitä vuosia, parhaita vuosiani.

Pikkusiskolle

2011-07-06T11:30:00.000-07:00

Siitä on vain reilut kolme vuotta aikaa, kun eteläafrikkalaisessa lastenkodissa sain sinut syliini. Itkit ja huusit kauhuissasi, ojensit molemmat kätesi hoitajaa kohti. Isääsi pelkäsit niin, ettet suostunut olemaan samassa huoneessa. Takerruit epätoivossasi minuun, ja luulenpa, että taisit koko ensimmäisen yhteisen vuotemme olla sylissäni. Kädet kaulallani, jalat tiukasti vyötäröni ympärillä. Roikuit siinä, kun tein jauhelihakastiketta, kävin suihkussa, pesin pyykkiä. Luulin tukehtuvani, kun hengitit kaiken ilman ympäriltäni.
Hiljalleen osamme vaihtuivat.
Nyt on päiviä, jolloin tuskin näen sinua. Yhtäkkiä syöksyt pihalla nurkan takaa, pelkät alushousut jalassa, osoitat minua kuivuneella oksalla ja huudat: "Pam! Sää kualit!" Sitten juokset nauraen karkuun ja minä huhuilen perääsi, että aamupala on vielä syömättä.
Sinulla on maailman kaunein hymy. Sen takaa sanat sinkoilevat terävinä ja tarkkoina. Tuollaista verbaalista lahjakkuutta en tajunnut olevan olemassakaan.
Olet niin iso tyttö jo, minun pieni prinsessani. "Kato äiti, mun hampaat heiluu, kohta ne lähtee!" Ei, ei kai vielä?
Joskus havahdun, kun en kuulekaan mistään tauotonta puhettasi. Etsin, en löydä, hätäännyn. Sitten sinä juokset nauraen jostain kaukaa ja ihmettelet, miksi olen niin vihainen. "Mutta äiti, mä kävin vaan katsomassa, onko S kotona, ja sitten me jäätiin leikkimään. En mä ollut kauan poissa. S tulee meille, kun se on syönyt!"
Et ymmärrä, mikset muka saisi mennä, koska osaat kuulemma varoa autoja ja osaat koputtaa jo niin kovaa, että sinulle avataan.
Kun isot jätkät touhuavat, sinä olet mukana, kuinkas muutenkaan. Et osaa ajaa pyörällä, ja siksi olet oppinut juoksemaan järjettömän kovaa. Sinua ei isojen poikien tarvitse mukana retuttaa, pysyt vauhdissa ilmankin. Tosin taisteluleikeissä kukaan ei halua miekkailla kanssasi, koska lyöt puumiekallasi niin pirun kovaa.
Minä en enää pysy perässäsi. Yritän takertua sinuun. Älä kasva niin nopeaan, ole vielä siinä.
Koska tässä kävi näin, koska osamme vaihtuivat?

Tavallinen päivä

2011-07-02T00:41:00.000-07:00

Helteinen lauantaipäivä. Meidän piti mennä Farmari-messuille, mutta aamutuimaan totesin, ettei taidetakaan mennä. Ainakaan tänään. Peukku nimittäin kertoi oksentaneensa tunnin välein yökahdesta saakka. Hän mainitsi ihmetelleensä neljältä aamuyöllä kömpiessään jälleen kerran vessaan, miksi ihmeessä puuhellalla on ihan helvetin iso musta kattila; että mitä ihmettä minä meinaan keitellä. Ukkoparka oli tuijottanut vanhaa valtavaa kuvaputkitelevisiotamme Hemnes-lipaston päällä.
Jes, tästähän tulee loistopäivä!
Peukku ihmetteli vessan matolla olevia rämmäleitä, jotka eivät kuulemma voi mitenkään olla peräisin hänestä. Hän kun on tähdännyt tarkasti kaiken pönttöön. Syyllinen löytyi, kun Pikkusisko kömpi sänkyni viereen ja kertoi oksennelleensa yöllä sänkyynsä ja vissiin vähän kylppärin matollekin.
Vai että tällainen yö. Ja minä nukuin kahdeksan tunnin mukavan leppoisat unet. Tähän se leppoisuus loppui.
Aamupäivä menikin mukavasti pyykkikonetta ruokkiessa. Tarpeeksi lakanoita ei ollut tuhriintunut, koska ehdin tuhlata sievoisen summan shoppailemalla netistä Greengaten kahvikuppeja. Sillä aikaa Peukku opetti Pikkusiskolle, miten pää pitää laittaa ämpäriin, kun oksennus tulee. Pikkusiskoa hihitytti. Ei hihityttänyt enää, kun oksennus taas tuli. Ämpäriin, hyvä!
Isoveli heräsi yhdeltätoista Jätskiauton ääneen ja rynni silmät sikkuralla kalsareissaan autolle. Aamupalaksi Turkinpippurijätskiä. Pikkuveli söi lounaaksi elämänsä ensimmäisen tuutin!
Minä tein pakastimesta kummallisia löytöjä, jäädytettyjä siideripulloja. Mitä ihmettä, en ole vuosiin enää juonut sidukkaa. Ja miksi sitä on jäädytetty?

Tälläistä tämä, tavallista kesäelämää.

Nyt se alkaa, ystävät!

2011-07-01T04:21:00.000-07:00

Olen elättänyt itseni aina kirjoittamalla ja puhumalla. Ensisijaisesti siis kirjoittamalla. Nyt on ensimmäinen kerta elämässäni, kun ainoastaan puhun pitääkseni perheen leivässä. En siis kirjoita. Tämä on saattanut minut niin merkittävään hämmennyksen tilaan, että asialle on tehtävä jotain.
Minun on saatava kirjoittaa.
Olen yrittänyt pitää päiväkirjaa, mutta ei siitä tule mitään. Miksi kirjoittaisin vain itselleni? Haluan, että edes joskus joku lukee höpinöitäni.
Juuri nyt elämässäni on vaihe, jolloin kaikenlainen lehtikirjoittelukin on jäissä, mistään romaanintekeleistä puhumattakaan.
Siksi olen päättänyt kirjoittaa tänne, jotten ihan näivettyisi.
Koska en juuri muutakaan osaa.
Tästä lähtien tämä blogi päivittyy säännöllisesti. Ja usein!
Kirjoitan edelleen ihan vaan elämästäni. Tavallisesta ja kummallisesta elämästäni.
Ehkä jossain vaiheessa myös blogin ulkonäkö kokee uudistuksen.

Nyt se siis alkaa, hiljaiselon jälkeen, Pikkulillin uusi elämä. Tervetuloa mukaan!

Kahdeksan tunnustusta

2011-05-14T10:49:00.000-07:00

Salanimi, tuo blogimaailman hersyvä ideanikkari, lähetti minulle pokaalin ja haastoi minut tekemään blogissani kahdeksan tunnustusta. Minun pitäisi puolestani haastaa kahdeksan muuta bloggaria pokaalin kera samaan hommaan, mutta koska olen blogimaailmassa suoranainen surkimus ja luen vain TODELLA harvoja blogeja todella harvoin, katsotaan, saanko ketään haastettua:)

Tässä siis tunnustukseni, joista yksi tuli jo:

1. Ei, en jostain kumman syystä lue juuri blogeja, vaikka se on tosi kivaa puuhaa. En edes osaa käyttää tätä bloggeria. Salanimeä käyn aina kurkkaamassa, koska hänellä on ihania, maanläheisiä ideoita. Ja Huvin vuoksi Emilia´s -blogia. Ja tietty Muijaa, mutta sielläkin kommentoin tosi harvoin. Työn puolesta olen tutustunut trendikkäisiin lastenvaateblogeihin, ja se on hauskaa!

2. Olen perusluonteeltani kateellinen. Mutta onneksi jotenkin hyvällä tavalla, en lainkaan katkeralla tavalla. Yleensä en kadehdi kenenkään saavutuksia, koska tekemällä töitä voi kuka tahansa saavuttaa mitä tahansa! Sen sijaan sellaiset jutut, joita en saa edes tekemällä töitä, saavat minut vihreäksi kateudesta. Minut saavat kateelliseksi esimerkiki luonnostaan laihat ihmiset, käsistään taitavat, juoksemaan luodut, jumalaisella lauluäänellä siunatut...

3. Olen laiska.

4. Olen materialisti ja arvostan rahaa, ihan todella. RAKASTAN kauniita esineitä ympärilläni, haluaisin ostaa kaikki vaatteeni vilkaisemattakaan hintalappua, haluaisin matkustella mielin määrin ja ostaa Alkon kalleinta viiniä. Minusta elämä on niin jumalattoman paljon helpompaa, jos rahaa on riittävästi. Jos tili kumisee tyhjyyttään, olen kärttyinen.

5. Olen äitinä vähän liian boheemi. Rakastan lapsiani yli kaiken ja vaikka olen aika tiukka ja vaativakin, sääntöjen suhteen olen "huihai"-tyyppiä. Pidän kiinni riittävästä unesta, terveellisestä ruuasta ja hyvistä tavoista, mutta muuten meillä mellastetaan kuin "Ellun kanat". Saatan yhtäkkiä tehdä jotain ihan tyhmää lasten kanssa! Ja sitten me nauramme itsemme kuoliaaksi!

6. Minun pitäisi ehdottomasti pudottaa painoani, mutten millään viitsisi, sillä olen toivoton hedonisti.

7. Minulla on sikamaisen huono muisti. Se aiheuttaa joskus kiusallisia tilanteita, mutta ylen harvoin sorrun valehtelemaan. Yleensä sanon, että unohdin hoitaa asian.

8. Haaveilen monista asioista, mutta koska minulla on ollut pelottava tapa toteuttaa haaveeni (hinnalla millä hyvänsä), joten yritän hillitä haaveiluani. Tällä hetkellä haaveilen eniten siitä, että pakkaan kaikki tavaramme ja muutamme vuodeksi tai kahdeksi ulkomaille, mieluiten jonnekin Afrikkaan.

Haastan mukaan seuraavat blogit:

Huvin vuoksi Emilia´s

Muija

Ja kaikki muut, jotka lukevat tätä ja joita itse luen:)

Aina on aikaa ottaa lapsi syliin

2011-05-09T21:51:00.000-07:00

Äitienpäivän kunniaksi tasavallan presidentti jakoi kunniamerkkejä äideille. Yksi palkituista äideistä sanoi maakuntalehdessämme näin: Aina on aikaa ottaa lapsi syliin.
Mitä paskaa! Miten tuollaista sontaa saa julkaista!
Puuskahdin juuri noin Peukulle, joka pahaa-aavistamatta istui rakkaassa keinutuolissaan eikä varmastikaan ollut harmonisena äitienpäivän aamuna valmistautunut kuuntelemaan vuodatustani äitiyteen liittyvistä myyttisista diskursseista.
Eikö tällä palkitulla äidillä ole koskaan ollut hengästyttävän hektisiä aamuja, jolloin kolme lasta kitisee helmoissa. Mä en halua leipää, en laita näitä ulkohousuja, missä mun hanskat on, toi kiusaa... Joku haluaa tietenkin syliin, koska "toi" on napannut hänen piponsa ja se itkettää. Kello käy ja kolmen minuutin kuluttua pitäisi olla neuvolassa. Onko tämä äiti tällaisissa tilanteissa hymyillyt äidillisesti, istahtanut eteisen lattialle ja ottanut lapsen syliin? Siis oikeasti syliin, ei napannut kainaloonsa ja kiikuttanut kirkuvaa kakaraa autoon?
Miksi me naiset teemme tämän toisillemme, yhä vieläkin?
Äitiyttä ryhdyttiin tietoisesti 1800-luvun lopun Suomessa rakentamaan uhrautuvaisuuden, kaikkivoipaisuuden, esikuvallisuuden ja puhtauden nimissä. Naisista haluttiin tehdä tällaisia äitejä, koska se palvelu kansalaisvaltion syntyä. Tämä yli sata vuotta vanha ihanne kummittelee takaraivossamme yhä.
Ja se näkyy. Ehkä odotamme vuosikausia tulevamme äideiksi. Sinä aikana luomme mielikuvaa siitä, minkälaisia äitejä meistä tulee. Okei, ehkä väsyn joskus, mutta olen odottanut tätä lasta niin kauan, että miksi en muka jaksaisi olla hänen kanssaan kotona, miksi muka haluaisin lukea sanomalehteä rauhassa, miksen muka avaisi syliäni hänelle koska tahansa. Emme huomaa, että ihanteemme ja ajatuksemme ovat satoja vuosia vanhoja.
Kun äitiys on totta, huomaamme, ettemme ihan jaksaneetkaan. Vuosien kuluessa onnekkaimmat meistä onnistuvat karistamaan ikivanhat myyttiset odotuksen harteiltamme. Ehkä opimme nauttimaan äitiydestä ja pitämään itseämme riittävän hyvinä äiteinä.
Istumme kahvikupposen äärellä lapset raivattuina hetkeksi omiin leikkeihinsä. Ja luemme esimerkillisen äidin sanovan maakuntatalehden otsikossa, että hänellä on aina ollut aikaa ottaa lapsi syliin.
Silloin me muserrumme huonomuuuden tunteen alle. Tai sanomme kolmen lapsen kokemuksella: Mitä paskaa!! Ja käännämme sivua. Ja hätistämme lapset taas leikkeihinsä, että saamme lukea lehden rauhassa. Ja olemme silti maailman parhaita äitejä!

Nämä päivät

2011-03-27T10:59:00.000-07:00

Nämä päivät ovat ainutlaatuisia. Ensimmäisiä päiviä, viikkoja, kuukausia. Näistä alkaa yhteinen elämänmittainen taival Pikkuveljen kanssa.
Kun tapasimme ensimmäisen kerran, hän oli iloinen pieni poika. Hei, kiva uusi täti ja setä ovat tulleet vierailulle, niillä on lapsiakin! Minäpä hiukan hymyilen niille! Lahjoja, onpa mukava repiä käärepapereita ja hiukan maistaa, nam nam!
Sitten hän huomaa, että nyt tapahtuu jotain. Ilo vaihtuu hämmennykseksi, peloksi.
Autossa matkalla pois lastenkodista isän sylissä istuu totinen pikkupoika. Mieleeni on piirtynyt lähtemättömästi eräs kuva: katson pikkuruista kättä. Se puristaa uutta lahjaksi saatua lelua. Sormet ovat aivan valkoiset.
Hän ei itke, ja se pelottaa minua. Huuda nyt, huuda suoraa huutoa! Älä anna itsellesi tehdä näin, laita vastaan!
Ensimmäisinä yhteisinä päivinä lapsi katoaa jonnekin. Vaikka hän on sylissä, lähellä, hän on silti kaukana. Hän antaa itsestään vain pieniä välähdyksiä. En tiedä, missä hän oikeasti on. Ehkä omassa turvallisessa lastenkodissa, tutun hoitajan sylissä. Peitoissa tuttu tuoksu, äänet samoja, maito aina saman lämpöistä.
Mutta ne pienet välähdykset, ne ovat jotain, jota en unohda. Äkkiä hän hymyilee, hän katsoo silmiin. Oi, ihanaa! Edes pienen hetken, ennen kuin kääntää päänsä pois ja alistuu vieraan naisen hoivattavaksi. Ei hän tiedä, että olen nyt hänen äitinsä.
Meille kerrottiin lastenkodissa, että kun hän haluaa halata, hän levittää ensin kätensä sivuilleen ja kietoo ne sitten tiukasti kaulan ympäri. Eräänä päivänä, onkohan se kuudes yhteinen päivämme Etelä-Afrikan auringon alla, kannan hikistä lasta kantoliinassa. Yhtäkkiä Sparin kassajonossa hän katsoo suoraan minuun, kaivaa kätensä kantoliinan uumenista, levittää ne sivuilleen ja halaa! Hän halaa luottavaisena, pehmeä poski rintaani vasten. Nieleskelen kyyneleitä.

Nyt olemme olleet kotona jo kaksi viikkoa. Tunnen, että hän on oikeasti luonamme. Ei enää mielessään jossain muualla. Päivä päivältä hän antaa itsestään enemmän. Näyttää, minkälainen pieni mies hän oikeasti on. Jos ympärillä on muita ihmisiä, hän tulee kovaa vauhtia luokseni ja kipeää syliini. Kun hän on väsynyt tai nälissään, hän hakee apua minulta. Hän nauraa ja iloitsee meidän kanssamme.
Olen hänen äitinsä, en enää vain joku vieras nainen. Minä saan olla hänen äitinsä!
Miten mahtavaa saada tutustua sinuun, Pikkuveli! En malttaisi hukata yhtään päivää, yhtään hetkeä. Nämä päivät, kun me kasvamme yhteen, ovat ainutlaatuisia. Olemme saaneet Ihmeen!

Pienen pieni poika!

2011-02-13T23:37:00.000-08:00

En ole viime aikoina uskaltanut juuri kirjoittaa. Kaikki on ollut niin kesken, outoa ja pelottavaakin, että olen pelännyt sanojen karkoittavan kaiken vielä kauemmaksi.
Mutta nyt uskallan kertoa teillekin, että totta se on: meillä on pienen pieni, valtavan urhea poika!
Ensimmäisestä varovaisesta puhelinsoitosta on jo aikaa kaksi kuukautta. Päivät ja viikot sen jälkeen ovat olleen tuskaisia ja epävarmoja, joulukin meni sekavissa tunnelmissa. En ole uskaltanut iloita pojastani. Tai ehkä en ole osannut, kaikki on ollut niin erilaista kuin odotin. Epävarmempaa, epämääräisempää.
Mutta on tapahtunut myös pieniä ihmeitä, joita en osannut odottaa. Niitä on tapahtunut niin paljon viimeisen vuoden aikana, että tällä kaikella on oltava jokin ihmeellinen tarkoitus. Saimme adoptioluvan maalikuussa 2010, vaikka edes sitä en uskaltanut toivoa.
Nyt lähtöön on aikaa vain muutama päivä. En usko, että olen koskaan ollut tämän onnellisempi.

Hänen elämänsä ei ole ollut kovinkaan helppoa tähän asti. Itse asiassa minua itkettää, jos pysähdyn ajattelemaan sitä. Aika usein olen viimeisen kahden kuukauden aikana pysähtynyt.
Yksi asia on varmaa: hän on melkoinen taistelija, sitkeä pieni mies. Valokuvissa hän katsoo maailmaa vähän hämmästyneenä, isot silmät ihmeissään. Yhdessä kuvassa hän nauraa. Vaikka kuva on hämärä, pystyn näkemään, että ilo ulottuu silmiin asti. Miten helpottavaa!
Miten vaikea uskoa, että tuo pieni, suloinen poika on pian ikiomamme.

Niin sanottu "tausta"

2011-01-11T10:11:00.000-08:00

Tasaisin väliajoin joku kysyy meiltä, olemmeko kertoneet Pikkusiskolle hänen taustastaan tai mitä me olemme kertoneet hänelle hänen taustastaan. Minua kysymys ärsyttää ja etenkin kummastuttaa, koska meistä Pikkusiskolla ei ole mitään erillistä "taustaa". Hän on vain hän, ihana hurmaava itsensä. Hän on suloinen sekoitus mennyttä, tätä päivää ja tulevaa. Se tosiasia, että hän on adoptoitu Afrikasta, ei ole "tausta", vaan osa kaikkea sitä, mitä hän on. Elämä ja juuret Afrikassa ovat asia, mitä ei voi erottaa irralliseksi osaksi ihmisen persoonaa. Ymmärrättekö?
Emme siis istu alas ja puhu "taustasta", me vain elämme tavallista lapsiperheen arkea.
Tässä muutama katkelma keskusteluistamme (ja jotta kuva arkipäivästämme olisi totuudenmukaisempi, höysteenä mitä sattuu -katkelmia myös):

-Äiti äiti, sano äkkiä se nimi? Mikä se taas olikaan? Sano sano?
- Mikä nimi?
- No SE NIMI?
- Ai, Afrikan äidin nimi vai? Se oli X.
- Vitsit sä olet hidas, mikset sä heti tajunnu? Se just!

- Mussa ei oo enää kamalan paljon Afrikkaa jäljellä.
- Eikö susta? Minusta sinussa on, ainakin vähän. Vaikkapa sun iho.
- Niin, mun iho. Siinä on Afrikkaa. Sun iholla on Ruatsia, hä hää! Kauheeta!

- Iskä, mä saan kattoa tätä, vaikka tämä on 3D. Mä oon nimittäin jo 4!

- Sitten se piereskeli ja kakkasi.
- Joo, se on tosi kamalan hajuista kakkaa, hi hii!
- Jos ette lapset heti lopeta tota älytöntä kakkajuttua, mä tuun ja....kakkaan teidän päälle!
- Buaaaaaahhaaaaa! (Pikkusisko nauraa niin paljon, että kompastuu ja kieriskelee maassa)

Paita tarttuu riisuttaessa Pikkusiskon afropompuloihin ja nipsi lentää pois päästä:
- Mä inhoon mun tukkaa, se pilaa kaiken. Kaikki on mun tukan vika!
- Eikä oo, älä nyt liioittele.
- ON! Mun tukka tappoi tän Hello Kitty -nipsin.

- Vankila on samanlainen kuin se Jumalan paikka.
- ???
- Se Jumalan paikka, se taivas. Taivas on samanlainen kuin vankila, molemmista on tosi hankala päästä pois.

- Mitä sä aiot Pikkusisko tehdä, kun pääsemme Etelä-Afrikkaan?
- Mä meen Heselle, kai siellä sentään Hese on?

- Jos syntyy toisessa maassa ja tulee Suomeen, tulee suomalaiseksi.

Arkipäivän verbaalivirtuoosit

2010-12-13T04:18:00.000-08:00

Jutustelua automatkalla Pikkusiskon kanssa:

- Äiti, mä en tajua yhtä juttua...?
- No, mitä juttua?
- Miksei meillä koskaan käy oikeaa joulupukkia, vain joku setä pukeutuneena joulupukiksi! Käsittämätöntä!

Pikkusisko saunan jälkeen:
- Sä lupasit, että saunan jälkeen pelataan Afrikan tähteä.
- Pelataan pelataan, mutta ensin rasvataan sun iho ja laitetaan yökkäri päälle, sitten voidaan pelata.
- Ei käy! Miksi tässä perheessä lapset saa aina kärsiä???!!!! Byääääh!

Isoveli liikuttuu helposti:
- Mä voitin! JESSS! Vihdoinkin! (kyyneleet tulevat silmiin).
- Kattokaa, yks itkee onnesta voitettuaan Afrikan tähden!
- JEEEEE! (itkee ja vähän nauraakin omalle liikutukselleen, jolloin liikuttuu enemmän)
- Nyt mennään kyllä siivoamaan teidän huoneet ja lopetetaan tuuletukset.
- En mä voi, siivotkaa te, mun pitää nyt nyyhkiä tätä voittoa!

- Kato äiti mitä toi on tehnyt, se on avannu kaikki luukut sen Hello Kitty -joulukalenterista ja syönyt joka ikisen suklaan!
- Miksi sä kerroit sen äidille! Sä pilasit koko mun elämän!!

Ohje uusille äideille

2010-11-23T22:11:00.000-08:00

Jos olet tuore äiti tai vasta tulossa äidiksi, haluan antaa sinulle yhden neuvon. Tämä neuvo koskee tilanteita, joissa joudut kosketuksiin muun maailman, etenkin muiden äitien, kanssa.
Tässä se tulee: Älä koskaan, missään olosuhteissa, paljasta, että teidän perheessä arkea pyörittävät tasavertaisina sekä äiti että isä. Sellainen on nimittäin karmeaa syntiä.
Tämä neuvo pätee tietenkin vain tilanteessa, jossa näin on. Ja minä oletan, että aika monessa perheessä tällainen tilanne vallitsee. Sitä ei kuitenkaan pidä koskaan paljastaa, muistathan sen?
Kun olet perhekerhossa muiden äitien seurassa, valita sujuvasti, että mies ei ole taaaaskaaan imuroinut, ei ainakaan ilman pyytämistä. Älä missään olosuhteissa kerro, että lähdit kaverin kanssa shoppailemaan ja miehesi imuroi ja lisäksi kuurasi sillä välin vessan, pyytämättä. Jos näin teet, olet kamala akka.
Jos aiot mennä pari päivää synnytyksen jälkeen kauppaan, naamioi itsesi huolella. Muuten joku tulee kysymään, mitä sinä siellä teet ja missä vauvasi on. Pari päivää vanha isä saa kaupassa selkääntaputuksia ja rehvakkaita onnitteluja, sinä et. Tai jos olet poissa kotoa kokonaisen illan, muista huokailla, että kotona oli kaaos ja vauvalla rytmi aivan sekaisin. Varokin ystävä rakas paljastamasta, että kotona odotti siivottu keittiö, pestyt pyykit ja puhtoisena uinuvat lapset.
Jos miehesi pitää vanhempainvapaata, näyttele, että se on pakon sanelema juttu. Älä edes kidutettuna paljasta, että halusitkin jo töihin ja iskä halusi jäädä kotiin.
Tai jos ystäväsi, puolivuotiaan vauvan äiti, sanoo olevansa edelleen äitiyslomalla, ei kannata oikaista häntä kertomalla, että hänen äitiyslomansa loppui jo neljä kuukautta sitten ja että hän on nyt oikeastaan vanhempainvapaalla, jota olisi saanut isäkin halutessaan pitää. Ole hiljaa ja hymyile sille, että hän piti vanhempainvapaan omana oikeutenaan ihan automaattisesti.
Parasta on, jos et juurikaan liiku kodin ulkopuolella ilman lapsia. Tai jos liikut, kerro kovaan ääneen, että kerrankin mies jäi nurisematta pitämään lapsia.
Tai jos työhösi kuuluu ulkomaanmatkoja, vastaa kärsivällisesti ja ystvällisesti, kun joku kysyy, miten lapset sillä aikaa pärjäävät. Älä ajattele, että tuota et varmaan kysy työmatkailevalta isältä.
Ja nyt tulee se karmein moka, jota sinun ei missään nimessä pidä tehdä: älä koskaan, ikinä, milloinkaan paljasta mitään sen suuntaista, että olet kuorsannut koko yön kuin pikkuinen possu etkä herännyt siihen, että lapsesi kitisi keskellä yötä vettä, pissi sänkyynsä tai peräti oksensi. Että sinä vain nukuit, mutta lapsesi isä heräsi, siivosi hiirenhiljaa yöllisen seikkailun jäljet, peitteli lapsesi hellästi kuivaan sänkyyn, antoi hänelle suukon otsalle ja hiipi hiljaa takaisin nukkuvan äidin viereen. Jos kerrot tämän väsyneelle äitilaumalle, he saattavat muuttua piraijoiksi ja repiä sinut kappaleiksi.

Ja Peukku, jos sinä satut lukemaan tätä, KIITOS RAKAS! Olet ollut juuri sellainen isä, että nyt voin jakaa tällaisia mukavia neuvoja:)

Aika on harmaa massa

2010-11-16T02:22:00.001-08:00

Sinä vuonna talvea ei tullut lainkaan. Vielä tammikuussakin metsä oli märkä, samea ja niljakas. Teiden pinnalla oli jäinen kansi. Kävelin pitkin metsäteitä ja yritin saada happea; henkeä oli vaikea vetää. Pystyin laskemaan takana olevat kuukaudet ja tunnit, mutta edessä oleva aika oli muodoton harmaa massa. Minuuteissa mittaamaton. Kukaan ei tiennyt, koska tämä loppuisi. Kukaan ei tiennyt, kävelisinkö vielä vuosienkin päästä samassa maisemassa, edessäni sama järjestäytymätön aika. Odotus oli muodostunut ympärilleni valtavaksi kuplaksi, jonka läpi katsoin kaikkea. Vaikka juoksisin, en pääsisi pakoon.
Alussa kaikki oli ihanaa. Kutkuttavan jännittävää. Hiljalleen kaikki muuttui. Mitä enemmän aikaa kerääntyi taakseni, sitä enemmän aikaa tuli myös eteeni.
Kun kaikki sitten vihdoin tapahtui, en käsittänyt yhtään mitään. Vain muutama viikko, ja seisoin suurkaupungin kadun kulmassa lapsi sylissäni. Mieleni oli edelleen jossain sumuisessa metsässä.

Nyt tuosta talvesta on kolme vuotta. Metsä tuntuu jälleen samalta. Silti kaikki on niin erilaista. Odotuksesta puuttuu toivottomuuden, huonommuuden ja kelpaamattomuuden tunteet. Olen innoissani! Tiedän, että joskus tämä päättyy. Malttamaton olen nytkin. Voi, ette tiedäkään miten malttamaton! Jos hairahdun roskalaatikolle ilman kännykkää, ryntään sisälle ja tuijotan mykkää puhelinta. Huomaan roskapussin jääneen jonnekin matkan varrelle.

En voi olla miettimättä, miksi kukaan psykologi ei ole tutkinut, miten ihmisen mieleen vaikuttaa odottaminen, jolla ei ole selkeää loppua. Tai ehkä on, mutta kukaan ei tiedä milloin. Esikoisesta oli laskettu aika. Esikoisen odottamista ei voi mitenkään verrata odottamiseen, jonka laskettua aikaa kukaan ei tiedä. Tai edes sitä, tuleeko lasta koskaan. Kuin olisit ulkomailla, etkä tiedä pääsetkö koskaan enää kotiin. Jos et pääse, olisi paras totuttautua asumaan jossain muualla.

Totuuksia 4-vuotiaan suusta

2010-11-08T03:34:00.000-08:00

Joskus 4-vuotiaan suusta tulee ihmeellisiä totuuksia:

"Äiti, kyllä Mummi ymmärtää ja Ukki ymmärtää ja moni ymmärtää, mutta jotkut ei vaan ymmärrä. Ai mitä ei ymmärrä? No sitä, että minä puhun suomea. Miksi ihmeessä ne kaikki ei sitä ymmärrä? Onko niissä jotain vialla?"

"Äiti, minä näin sellaista unta, että isi jäi linja-auton alle ja kuoli. Se olisi kamalaa, jos isi kuolisi. Minä en voisi enää mennä isin syliin. Siitä vasta parku tulisi! Voisin mä tietenkin tulla sun syliin, mutta tiedätkö, että silloin jos haluaa kovasti isin syliin, ei äitin syli silloin kamalasti auta. Silloin auttaa vaan isin syli, vaan se tuntuu silloin lämpimältä. Ja jos haluaa äitin syliin, vaan äitin syli auttaa sillon. Niin se on kaikilla lapsilla."

"Aina kun sä äiti näet jotain kivaa, sä tilaat sen!"

Odottavan aika menee siivillä

2010-10-26T21:40:00.000-07:00

Huomaan, että odotustunnelmat perheessämme alkavat tiivistyä. Tarkennan, ne alkavat tiivistyä minulla ja lapsilla. Peukulla on lehmän hermot ja ärsyttävän tyyni odotusfilosofia. Joskus kysynkin, ajatteleeko hän edes koko adoptio-odotustamme. Hän vastaa, että en edes anna hänen unohtaa. Hyvä niin.
Adoptiossa omat haasteensa odotukseen tuo se, että ei tarkalleen tiedä lapsen ikää. On vaikea luoda ajatuksissaan omaa mielikuvien lasta, kun ei tiedä, polkeeko hän polkupyörällä minua vastaan vai onko hän tuhiseva nyytti. Tiedättehän, kaksi ja puolivuotias on aivan erilainen kuin puolivuotias.
Myös käytännön järjestelyihin tämä tuo omat mausteensa. Nukkuuko hän vauvasängyssä vai ei? Tarvitsemmeko vaunut vai ei? Minkä kokoisia vaatteita kannattaisi hankkia?
Välillä pysähdyn ruokakaupassa vauvantarvikehyllyjen eteen. Yritän muistella, mikä ero on vellitutilla ja maitotutilla ja miksi tuonmallinen nokkamuki olikaan ihan huono. Hyvänen aika, siitähän on kohta kokonainen vuosikymmen, kun olen viimeksi näitä asioita todella miettinyt! Saadessamme tyttäremme tarjosimme hänelle maitoa pikkulasten mukista, mutta hän katsoi meitä halveksivasti ja tarttui päättäväisesti oikeaan lasiin. Yritin hampurilaisravintolassa tarjota hänelle Pilttiä, vaikka hän olisi itse osannut tilata Happymealinsä. Siis pieleen meni silloinkin, kun ikä oli jo tiedossa ja lapsikin peräti sylissä.

Koska mitään konkreettista lapseen liittyvää en oikein osaa tehdä, valmistaudun muulla tavoin. Siivoan maustehyllyä ja lusikkalaatikoita, jotta uskallan päästää anopin tänne kolmeksi viikoksi lemmikkivahdiksi. Patistan Peukkua vihdoinkin laittamaan katolle lumiesteet, jotta timanttituijani eivät ole katolta putoavan kuorman alla aivan nuupallaan, jos lähdemme parahiksi lumiaikaan. Kaivan joulukynttilät esille, jotta varmasti ehdin laittaa ne ikkunoihin ennen lähtöä. Olisi ihanaa palata yhdessä jouluksi kotiin.
Ehkä täksi jouluksi, ehkä ensi jouluksi. Ehkä ehdin siivota maustehyllyn neljästi. Joka tapauksessa tunnen, että minulla on vielä paljon voimia odottamiseen, vaikka mieli on joskus kovin malttamaton. Aikakin tuntuu menevän melkein siivillä.

Hittoako se sulle kuuluu?

2010-09-18T02:27:00.000-07:00

Kun tyttäreni oli ollut luonamme pari kuukautta, huokaisin helpottuneena: näinkö vähän rasismia kohtaamme? Suurimmalle osalle ihmisistä hän on vain ihan tavallinen tyttö, yksi meistä. Kukaan ei tuntunut tuijottavan meitä kaupassa: harva kysyi mitään henkilökohtaista.
Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen olen aivan toista mieltä. Rasismi hiipii osaksi arkea niin hitaan salakavalasti, ettei sitä huomaa, ennen kuin se on kipeän todellista.
Eräänä päivänä Pikkusisko kysyi minulta, eikö hän oikeastaan saisi olla täällä. Kysymys kolmevuotiaalta iski vasten kasvoja. Tajusin, että ne viattoman vilpittömät Mistäs sinä olet tänne tullut -kysymykset olivat tehneet tehtävänsä: pikkuinen ihminen alkoi vetää johtopäätöksiään: ehkä hänen kuuluisi olla jossain ihan muualla kuin täällä, koska sitä kerran vähän väliä udellaan. Kohtasin kipeän tosiasian: tämä maailmamme on niin rasistinen, että minun on opetettava jo kolmevuotiaalle pärjäämisen taitoja. Meillä se tarkoittaa verbaalin viidakon lakeja.
Ensin opetin hänelle automaattivastauksia. Nyt uteliaat alkuperää kyselevät tädit saavat useimmiten selväsanaisen vastauksen: "Hittoako se sulle kuuluu?"
Eivät ne tädit pahaa tarkoita. Emme mekään.
Jos joku erehtyy kysymään Pikkusiskolta, puhuukos hän suomea, napakka vastaus kuuluu: "En puhu, vaan tanskaa ja hollantia! Isoveli on opettanut vielä pahemman version: "En vaan ranskaa, näin: sunperseees lemuaaa!"

Tajuan myös sen, että useimmiten hän on yksi meistä, mutta ei läheskään aina. Ihmisten silmissä hän ei ole tyttö pienestä varsinaissuomalaisesta maalaiskylästä, hän on tulosta kiintiöpakolaisten tulvasta, hän on afrikkalainen, potentiaalinen juoksijatähti, hänellä on rytmi veressä, hän ei ole oikea tyttäreni. Reilun kymmenen vuoden päästä hän on edelleen tulosta kiintiöpakolaisten tulvasta, mutta hän on myös maahanmuuttaja, sosiaalipummi, eksoottinen kaunotar, viettelevä ja sensuelli.

Kahdenkymmenen vuoden päästä hän on ehkä maatalon emäntä ja Marttojen puheenjohtaja. Tai maastohiihdon piirimestari. Käsi rehellisesti pystyyn kaikki te, jotka arvelette, että ensikohtaamisella heti ajattelette, että onpas siinä riuska emäntä. Käsi pystyyn kaikki te, jotka olette varmoja, ettette hämmästy jos hän harppoo kauppaan Nokian Kontioissa tuoksahtaen lehmänpaskalta? Ettette salaa sisimmässämme ihmettele, jos kuulette hänen kysyvän mieheltään: "Tiäräksää, onk mulkukka soittanu?"

Kun Taivaan Isä soittaa...

2010-09-14T23:15:00.000-07:00

Äiti, kuinka kauan menee vielä aikaa? Sittenkös se vauva tulee, kun Taivaan Isä soittaa ja sanoo onnee onnee, teillä on pieni tyttö. Ja kuinka monta yötä meidän pitää vielä sen leijonan näkemisen jälkeen odottaa, että se vauva saadaan. Ai kaksi? Enääkö kaksi yötä?!!?
Eikös se ollutkin Taivaan Isä, joka soittaa? Ai joku täti vai? Mistäs se täti muka tietää, koska meidän vauva tulee ja kuka se on?
Sillä ei ole sitten mitään asiaan MUN huoneeseen, jos se on poika!
Ai niin, me mennään sinne lentokoneella. Tullaanko me takaisinkin lentokoneella? Saanko mä sitten nukkua autossa, jos väsyttää? Se voi olla aika väsyttävää, sellainen lentokoneen ja leijonan tapaaminen.
Ja miten niin et tiedä? Kyllä sen ihan kohta täytyy tulla, mitä se vauva vitkuttelee? Rohkeasti vaan!
Nyt mä kyllä alan askartelemaan, ei tästä muuten tule mitään. Voitko tulostaa värityskuvia? Nytten mä piirrän joka kuvaan vauvan. Sillä on tämmöset hiukset. Tai varsinaisesti tämä ei taida olla vauva, koska tästä tuli näin pitkä...

Jutusteluja edellispäivältä

2010-09-01T22:35:00.001-07:00

Aamupalalla:

Pikkusisko: Mä kuulun heimoon xhosa. Mihin heimoon sinä kuulut?
Isoveli: En mä tiedä, varmaan heimoon punaniskat...

Päivällisellä:

Pikkusisko: Missä talossa sinä asuit pienenä tyttönä?
Minä: Siinä, missä A-tätisi perheineen nyt asuu.
Pikkusisko: Oliko pappa siellä sun isänä?
Minä: Oli.
Pikkusisko: Olitko sinä pienenä kiltti tyttö?
Minä: Olin, oikein kiltti tyttö!
Peukku: Mitä ihmettä sinulle sitten tapahtui??!!??

Helppo elämä

2010-08-28T02:03:00.000-07:00

Tänään päätin tehdä suursiivouksen. Aloitin sen vanhasta perintönä saadusta piirongista, johon olen viimeisen kymmenen vuoden aikana paiskannut kaikki henkilökohtaiset tavarani. Nyt perintöpiirongille koitti uusi aika, koska piironkihuoneesta on tullut Pikkusiskon oma huone ja siksi päiväkirjat, valokuvat ja koulutodistukset saavat väistyä palapelien ja barbie-nukkejen tieltä.
Sen piti olla suhteellisen helppo homma, koska päätin olla käymättä lävitse jokaista lippusta ja lappusta. Ei se ollut. Se olikin vaikea.
Se oli matka elämääni lapsuudesta tähän päivään. Koulukuva ala-asteelta on otettu luokassa, joka ei ole enää koululuokka. Nostalgista ja surullista. Voin vieläkin tuntea, miltä aamukirpeä ilma koulun pihalla tuoksui tähän aikaan vuodesta. Pyöräparkki, opettajan asunto, keinut.

Kaikkia valokuvia en edes pystynyt katsomaan. Kuten sitä, jossa Isoveli istuu pienenä suloisena pyöreäposkisena poikana äitini sängyn päädyssä ja silittää mammansa hiuksia. Kaksivuotias jättämässä jäähyväisiä. Äitini silmäkulmassa on kyynel. Hänkin jättää jäähyväisiä. Päiväyksen mukaan äitini eli kuvan oton jälkeen enää viikon.
Muutamilta vuosilta näyttävät kuvat puuttuvan kokonaan. Avioerovuosia. Jokunen löytyy, ja niissä hymyilen onnellisena. Vaikka en ollut onnellinen.
Esikoisen syntymä, ilon ja surun kyyneleitä samaan aikaan.
Paljon tuttuja kasvoja, joita en enää voi nähdä ympärilläni. Näinkö moni ihminen, joka oli minulle kerran niin tärkeä ja joka oli minua niin lähellä, on nyt poissa? Paikkoja, joissa vietin joskus paljon aikaa ja joihin en enää voi mennä. Enkä kai haluaisikaan.

On siellä paljon sellaistakin, mikä on edelleen läsnä ja tärkeää. The Adulteresse`s Child, Authorship and Desire in the Nineteenth-Century Novel. Naisen salattu intohimo ja minun salattu intohimoni sen tutkimiseen. Tai ei edes salattu, mutta toistaiseksi hyllytetty. Ruutupaperivihko, johon kirjoitettu kanteen kuulakärkikynällä "väitöstutkimus". Täynnä tyhjiä sivuja. Vaatii suurta tahdonvoimaa pakata ne vieläkin syrjään. Muuten Peukku ja lapset löytävät minut illalla paperi- ja kirjapinojen alta.

Jos olisin saanut päättää, olisin minä helpommankin elämän voinut ottaa. Mutta ehkä se on hyvä näin. Illalla lämmitän saunan ja ihmettelen, miten hyvin kaikki nyt onkaan.

Lukutoukan mietteitä

2010-08-14T08:34:00.001-07:00

Aina joskus tapaan ihmisen, joka ylpeilee sillä, ettei ole koskaan lukenut yhtään kaunokirjallista teosta. Yleensä en vastaa mitään. Yritän olla ilmeilläni paljastamatta säälin tunteita: eihän tuo tiedä elämästä mitään!
Kun toistakymmentä vuotta sitten asetuimme Peukun kanssa asumaan saman katon alle, tuskin tunsimme toisemme. Hän olisi varmaan halunnut tutustua minuun, mutta minulla oli kirja kesken. En ollut lainkaan siinä vanhan kivitalon kaksiossa, olin Koskelan torpassa. Muista kävelleeni ympyrää nenä kiinni sivuissa, eläen mukana jokaisessa hetkessä suo, kuokka ja jussi -alusta alkaen. Ja kun Koskelan veljekset astuivat teloituskomppanian eteen, minä tyrskin räkäistä itkua kaksi päivää enkä meinannut tokeentua millään. Ihme ettei Peukku häipynyt.
Usein löydän kirjoja, jonka jälkeen mikään ei ole entisellään. Jännittävintä on, että koskaan ei voi tietää, milloin niin käy. Kesälomalla sieppasin marketin alehyllystä pokkarin käteeni, ja hellepäivien viaton ajaviete vei minut Afganistanin loistavan auringon alle. Muut luulivat minun olevan riippukeinussa, mutta minä olin Miriamin kanssa; ensin siinä pienessä kolbassa, jossa hän varttui, sitten Kabulissa. Kun hänen surkea elämänsä päättyi ja käänsin viimeisen sivun, tiesin, etten koskaan unohda häntä.
Olen nähnyt Biafran sodan, elänyt tuhansia rakkaustarinoita, käynyt Naisten etsivätoimisto numero 1:ssä, seikkaillut keskiajan Viipurissa, nauranut ääneen ja itkenyt ääneen.
Olen yrittänyt vakuuttaa itselleni, että tarinoiden hahmot ovat keksittyjä, mutta ei se onnistu. Minua harmittaa, etten voi tavata heitä.
Olen raivonnut kirjailijoille, koska he ovat kirjoittaneet niin onnettomia loppuja rakastamilleni ihmisille.
Ja kun joku joskus taas kehaisee, ettei ole koskaan lukenut yhtään romaania, yritän pitää suuni kiinni.

Pikkusiskon tarinoita

2010-07-30T06:33:00.000-07:00

"Kun mää kasvan isoksi, mää hankin kaksi lasta. Kaksi vauvaa. Haen ne Etelä-Afrikasta. Niitten nimet on Maria ja Elisa. Tai jos niillä on jo nimet, ne saa pitää ne.
Mää olen niitten lasten äiti ja sää äiti oletkin niitten mamma. Mää tuon ne sulle yökylään aina joskus ja sitten sää saat leipoa niille jotain hyvää, vaikka pullaa ja kakkua.
Ai niin, pitäähän niillä lapsilla olla iskäkin. Sellainen siis pitää hankkia. Kukahan ois hyvä?...Jaa, ehtii sitä sitten miettiä.
Meillä on iso keltsu talo (keltainen, toim.huom.). Siinä on kaksi kerrosta, mutta se yläkerta valmistuu ajoissa. Työmiehet tekee sen. Niillä lapsilla on siellä omat huoneet.
Jaa, siinä se sit taisi ollakin. Se mun suunnitelma."

Jotenkin tulin tästä Pikkusiskon pohdinnasta ihan kamalan hyvälle tuulelle. Ei siksi, että se on harvinaisen kypsää pohdintaa hiukan alle 4-vuotiaalta, vaan enemmänkin siksi, että hän haluaa ihan tavallisen elämän, ihan tavallisia asioita. Se tarkoittaa ainakin sitä, että hänestä tämä meidän tavallinen elämä on parasta mitä voisi kuvitella. Siis jos tuo yläkerta olisi valmis:)

Peukku polttareissa

2010-07-24T07:52:00.000-07:00

Peukku lähti aamulla polttareihin mukanaan passi, lentoliput ja hammasharja. Me kolme täällä kotona otetaan tästä kaikki ilo irti, uskokaa vaan! Peukku on meistä vanhemmista se kunnollinen ja tunnollinen, joten hänen puuttumisensa huomaa.
Tänään ei syödä kunnon ruokaa, pelkkää jätskiä. Kukaan ei sammuttele huoneista valoja tai suorista mattoja ohimennessään. Kukaan ei ole sanomassa, että sauna lämmitetään vasta illalla, kun päivän työt on tehty. Joten me menemme aamusaunaan. Ja jätämme saunomisen jälkeen ovet kiinni silläkin uhalla, että kosteus kerääntyy seiniin. Sitten koko sauna homehtuu ja kellään ei ole enää kivaa. Höpö höpö, me sanomme.
Jätämme sanomalehdet levälleen ja maidon pöydälle, antaa hapantua. Uimme yöhön saakka, eikä kukaan komenna hammaspesulle ja petiin.
Roskista ei kannata viedä, koska aivan hyvin viereen voi heittää uuden muovipussin. Ja pyykit voi aina laittaa pyörimään toiseen kertaan, jos ne jäävät turhan kauaksi pesukoneeseen homehtumaan.
Ahmimme karkkia ja nukahtelemme illalla sohvalle toistemme kainaloon sokerihumalassa. Heräämme sitten kun huvittaa ja syömme aamupalaksi pelkkiä vanukkaita. Jätämme vaatteita lojumaan sikin sokin ja pidämme meteliä, ihan kamalaa meteliä! Pompimme trampoliinilla vaikka aamuun!
Vuorokauden kuluttua olemme uupuneita ja alamme odottaa. Miksei isi jo tule? Lapset alkavat kaivata normaalia rytmiä. Minä sitä että Peukku kysyy, olenko maksanut laskut ajoissa.

Kaunotar

2010-07-20T07:48:00.001-07:00

Hänellä on mantelin muotoiset pienet kasvot ja sädehtivät tummat silmät. Hänen hymynsä on jotain, jonka vertaista ei olla nähty: todellinen prinsessan hymy, jonka suloisuuden kruuna viivasuora rivi täydellisiä helmenvalkoisia hampaita. Hän väläyttää tuon kadehdittavan hymynsä suosionosoitukseksi hänen kauneuttaan ihaileville. Kun hän nukkuu, hänen sulkeutuneet silmänsä ovat kuin silveltimellä vedetyt. Kulmakarvojen kaaret ovat täsmälliset ja otsa niiden yläpuolella kaartuu kauniin ylväänä.
Tällainen on tyttäreni.
Kerran kävellessäni Iso Roobertinkatua näin antiikkiliikkeen ikkunassa 20-luvulta peräisin olevan puoliveistoksen, joka esitti kaunista tummaihoista naista. Kuin täydellinen kopio tyttärestäni. Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, kuinka kaunis hän on.
Äkkiä hoksasin, että yksikään tummaihoinen ihminen, jonka kanssa olen jutellut, ei ollut koskaan sanonut tytärtäni suloiseksi tai söpöksi, niin kuin pikkutyttöjä yleensä sanotaan. Häntä kuvailtiin aina sanalla kaunis.
Nyt olen jo tottunut siihen, että tummaihoiset pysäyttävät meidät ja kysyvät(joskus jopa hieman syyttäen), että tajuammeko me lainkaan, minkälainen kaunotar hän on; poikkeuksellinen, ihmeellinen, jumalainen. Yleensä nyökyttelen päätäni yksimielisyyden merkiksi, mutta se saa jutustelukumppanin usein lähes suivaantumaan. Siis etko sinä nainen tajua, millainen kaunotar hän on??
Ennen kuin olin edes tavannut tytärtäni, hänen hoitajansa lastenkodissa sanoi painokkaasti: hän on hyvin, hyvin kaunis. Silloin en osannut kiinnittää siihen huomiota.
Tiedän, että jokaisella ajalla ja kulttuurilla on omat kauneusihanteensa. Ehkä tyttäressäni jotain sellaista sulokkuutta, jota ei suomalaisin silmin näe. Joskus se surettaa minua. Onko hän omiensakin joukossa poikkeava? Eikö hän missään saa olla ihan vain tavallinen tyttö?

Suklaavaniljasekoitus, kiitos!

2010-07-12T03:45:00.001-07:00

Joskus joku kysyy minulta, miten tyttäreni suhtautuu ulkonäköönsä. Oletan heidän utelevan sitä, miten tyttäreni suhtautuu siihen, että hän on iholtaan hyvin tumma ja erottuu selvästi meidän maitonaamojen joukosta. Ei hän siihen oikeastaan mitenkään suhtaudu, hän vain on hän.
Tässä kuitenkin muutamia arjen sattumuksia liittyen ihonväriin:

Olemme jäätelokioskijonossa. Etumainen täti sanoo kuuluvalla äänellä:
- Yksi suklaavaniljasekoitus, kiitos!
Pikkusisko terästäytyy ja odottaa innolla näkevänsä kyseisen pehmisluomuksen. Kun täti saa tötterönsä, Pikkusisko ilahtuu.
- Kato, meidän perhe! Meidän perheestä on tehty jätski!

Olemme Rossossa syömässä. Ohitse kävelee hyvin tummaihoinen mies vaaleaihoisen vaimonsa ja suloisten lastensa kanssa. Pikkusisko hypähtää tuolillaan, osoittaa miestä patongilla ja huutaa:
- Hei kattokaa kaikki, ruskea mies!!!!
Yritän pidätellä epäsopivaa naurunpyrskähdystäni ja ojennan lasta:
- Äläpäs viitsi osoitella ihmisiä leivällä.
- Joo, mutta ei kaikki ole tässä ravintolassa possunvärisiä, hän toteaa närkästyneenä komenteluuni.

Seisomme peilin edessä uimapuvut päällä, minä ja Pikkusisko. Kontrasti on valtava. Hänen ihonsa on kaunis, hehkuva, näyttää tummalta suklaalta. Minä näytän finniseltä pakastebroilerilta.
- Voi kauhistus kun sä oot ruma ja mä kaunis, Pikkusisko toteaa ilmiselvän tosiasian.

Pikkusiskolla on kyynärpäässä arpi, jossa iho on valkoinen.
- Herranjumala, mä muutun valkoiseksi!?! Käden kulma on jo valkoinen!!! (Ei tiedä onko iloinen vai kauhuissaan.)

- Äiti, mää en jaksa enää olla ruskea, hän toteaa eräänä päivänä.
- Ja mä en aina jaksa olla valkoinen, vastaan ohimennen.
- No siinä nyt ei ole yhtään mitään jaksamista, sen kun on vaan, hän tuhahtaa.

- Äiti, miksi mä oikeastaan olen näin ruskea?
- Sinun Afrikan äitisi ja isäsi olivat ruskeita ja siksi sinustakin tuli noin kauniin värinen, minä vastaan.
- Onpa kumma juttu, miten se väri tuolla lailla tarttuukin.

Miltä tuntuu?

2010-06-06T02:39:00.001-07:00

Tuttavani (jonka kaikki lapset ovat biologisia) kysyi minulta yllättäen, miltä tuntuu saada Se Puhelinsoitto. Yritän kuvailla, mutta ennen kuin luet seuraavan tekstin, mieti mitä on tapahtunut ennen Puhelinsoittoa. Olet ehkä toivonut, rakastanut, pettynyt, rukoillut, huutanut tuskaasi ja pakahtunut onneesi lukuisia kertoja viimeisten vuosien aikana. Ja olet ollut kärsimätön. Niin kärsimätön, ettei sellaista voi kuvitella.
Sitten alat uskoa, ettei mitään sittenkään tapahdu. Päätät lämmittää saunan ja unohtaa koko jutun.
Sitten, sulje silmäsi ja kuvittele seuraava tilanne:
Olette hankkimassa biologista lasta. Arvelet, että oikeasti mitään ei tapahtu, vaikka teoriassa kaikki voisi olla mahdollista. Yhtäkkiä raskaustestiin ilmaantuu iloinen sininen viiva ja teksti: "Onnea, olet raskaana. Synnytät lapsen kahden viikon kuluttua, toisella puolella maailmaa!"
Et pysty enää kävelemään ilman tukea, mutta sinun on pystyttävä järjestelyihin, joiden rinnalla olumpialaisten organisointi on lastenleikkiä. Olen pyörtymäisilläsi, mutta silti järjestät työsi niin, että viikon kuluttua lähdet ja palaat parin vuoden päästä. Hankit viikossa eläimille hoitajan, lapselle vaunut, rattaat, tuttipulloja, huovan, vaippoja, kasan bodeja, talkkia ja ties mitä...
Soitat neuvolaan ja kysyt, voiko yksivuotias syödä hampurilaisia.
Jonotat halvimpia lentolippuja ja meilailet surkealla englannilla toiselle puolella maapalloa, jotta saisit katon pääsi päälle.
Soitat Kelaan ja yritän vakuuttaa, että sinusta on tullut äiti. Luet hepreankielistä opusta vanhempainvapaasta ja lasten kotihoidon tuesta. Yrität jossain välissä soittaa jollekin, mutta puhelimesi suoltaa onnitteluviestejä.
Varaat ajan lääkärille ja joku tuntematon maailmankuulu spesialisti yrittää saada selvää lapsesi terveystiedoista, joita on suttuisina faxeina 14 sivua.
Teet tämän kaiken yhdessä päivässä. Seuraavana päivänä aloitat kaiken alusta, koska kaikki menikin pieleen.
Vielä eilen teit makaronilaatikkoa ja juttelin miehesi kanssa leppoisasti, tänään mietit kuumeisesti, että mitä jos et osaakaan vastata afrikkalaisessa oikeusistunnossa tuomarin kysymyksiin.
Et syö etkä nuku kahteen viikkoon, lennät 24 tuntia ja yrität näyttää täysjärkiseltä.
Sitten syliisi annetaan valmis lapsi, joka onkin vielä jonkun muun ja ihan vieras.
Kuvittele tämä kaikki potenssiin seitsemän.
Nyt tiedät edes vähän, miltä minusta tuntui.

Heikun keikun

2010-06-03T08:10:00.000-07:00

Heikun keikun, täällä ollaan!
En siis ole hautautunut töiden alle. Ei ole vain tullut kirjoitettua.
Ehkä ei ole tapahtunut mitään. Tai sitten on alkanut ahdistaa.
Minua nimittäin ahdistaa melkein kaikki säännöllinen vapaaehtoinen. Hassua! En esimerkiksi pysty harrastamaan mitään ohjattua toimintaa, koska ahdistun ihan valtavasti, jos minun täytyy joka tiistai mennä espanjan kurssille, keskiviikko zumbaan, torstai kirjallisuuspiiriin...Apua! Liian ennalta-arvattavaa elämää.
Olen sellainen leijailija, haaveilija, boheemi hedonisti. Sen sijaan että suhaisin illalla autolla kuskaamaan poikaani jalkapalloon ja tytärtäni jumppaan, makaan mielummin nurmikolla ja tuijottelen pilviä. Teen mitä lystää.
Siksi en voi edes kirjoittaa säännöllisesti. Heti alkaa sydänalassa puristaa.
Olen onnistunut istuttamaan saman utopistisen ajelehtijan sielun lapsiinikin. Tai sitten sellaiseksi synnytään. Ehdotin pojalleni, että hän aloittaisi jonkun säännöllisen, ohjatun harrastuksen. Mainostin, että sen kautta voi oppia taitavaksi jossain, voi saada elämyksiä ja arvokkaita kokemuksia. Mä saan elämyksiä lukemalla Aku Ankkaa, hän totesi.

Odottajan mietteitä

2010-04-17T01:07:00.001-07:00

Meillä on nyt virallista "paperit maassa" -adoptio-odotusta takana kuukausi. Siis todella vähän.
On lähes mahdotonta ennustaa, miten pitkään odotusta on vielä edessä. Itse arvelen, että ainakin reilu vuosi on vielä matkaa taivallettavana. Vähintään. Palveluntarjoajamme ennustaa paljon lyhyempää aikaa. Mutta kukaan ei siis tiedä.
En juurikaan välitä siitä, miten pitkä tai lyhyt matka on edessä. Luotan, että elämä kantaa.
Mietteeni odotuksen tässä vaiheessa ovat täynnä nöyrää kiitollisuutta ja kutkuttavaa jännitystä. Minun on vieläkin vaikeaa käsittää sitä, että saimme näin nopeaan lähettää paperimme kohdemaahan. Moni jäi vielä odottamaan omaa vuoroaan. En osaa pukea tunteitani sanoiksi. Tiedän vain, että tällä kaikella on jokin suurempi merkitys.
Kaikkein vaikeinta minun on kohdata heitä, jotka ovat jo vuosia, ehkä vuosikymmeniä, odottaneet esikoistaan ja odottavat yhä. Seisonko heidän edessään hiljaa, molemmat käteni tarttuneena pieniin kätösiin, suloiset lapset seisomassa molemmilla puolillani?
Otanko heidät iloisena vastaan elämän ääniä täynnä olevaan ja aina sotkuiseen kotiini. "Moikka, mitäs teille kuuluu? Me odotamme kolmatta lasta. Hän voi olla luonamme jo vuoden päästä. Eikös olekin mahtavaa?!"
Voi apua!
Adoption maailmassa ei ole mitään oikeudenmukaista, ei lasten eikä vanhempien kannalta. Moni odottava äiti ja isä yrittää rakentaa siltaa yli synkän ja pitkän dotuksen, ja aina se silta romahtaa. Lasta ei vain kuulu. Moni lapsi tarvitsisi vanhemmat, mutta hän ei niitä koskaan saa.

Odotan, alanko tavoittaa niitä samoja tunteita kuin Pikkusiskoa odottaessa. Malttamattomuutta sekoitettuna kouralliseen synkkää epätoivoa. Toivoa ja toivottomuutta vuorotellen. Jonkun saadessa lapsitiedon olen järjettömän onnellinen, mutta myös aavistuksen kateellinen.
Vielä en niitä tavoita. Olen pelkästään onnellinen ja nöyrän kiitollinen. Tiedän, että jonain päivänä puhelin soi ja koko perhe on yhdessä.

Opettajan mietteitä

2010-04-11T02:34:00.000-07:00

Kevät etenee kohisten ja lukukausi alkaa lähestyä loppuaan. Minun ensimmäinen lukukauteni opettajana. Ja viimeinen. Ainakin toistaiseksi.
Entisessä elämässäni media-alalla huomasin, että pysähdyin usein miettimään, minkälainen opettaja minusta tulisi. Osaisinko antaa sellaisia eväitä elämään, että minut muistettaisiin vielä vuosien päästä?
Viime kesän lopussa tarjoutui oiva tilaisuus toteuttaa opettajahaaveeni. Sain kuin sainkin hakemani paikan monien hakijoiden joukosta, olin intoa täynnä. Jätin lopullisesti paikkani uutisten parissa ja riensin riemurinnoin syksyllä kirjat kainalossa kouluun. Ajattelin, että tämän paremmin eivät voi asiat mennä: saan testata opettajuuttani kunnolla ja voin samalla jatkaa intohimoani lastenvaatealan yrittäjänä.

Jouluun mennessä olin aivan sekaisin. Oppilaat olivat mahtavia: teinejä, joiden kanssa laitoin itseni likoon ja huomasin, että pystyn voittamaan heidän luottamuksensa. Kunnioitus oli molemminpuolinen. Minä pärjään! Minä osaan! Minusta on kasvamassa kelpo ope!
Samalla olin epäuskon vallassa: iltaisin, töistä uupuneena, tuijotin tiliotetta sekavin miettein. Akateemisesti (yli)koulutettuna tein raskasta, vaativaa työtä kelloon katsomatta. Osa-aikaisena tunsin, että teen työtä lähes kokopäivätoimisesti, mutta osa-aikaisen palkalla. Koko ajan eteeni tupsahti uusia töitä ja velvoitteita, mutta se ei näkynyt ollenkaan siinä valkoisessa kerran kuussa postilaatikkoon tupsahtavassa paperissa, jossa komeili hämmästyttävän pieniä lukuja. Minulle maksettiin kaikkien säädösten ja asetusten mukaista osa-aikaisen tuntiopettajan palkkaa, sellaista, jonka työnantajapuoli ja OAJ ovat yhdessä allekirjoittaneet.
Mikä minussa on vikana, kun pelkkä kutsumus, joka oli vahva kuin ikihonka, ei riittänyt minulle palkaksi? Sain tehdä sitä mitä olin jo pitkään halunnut. Silti koin, ettei kukaan arvosta sitä. Minua katsottiin hämmästyksen vallassa, kun en enää ottanut vastaan velvoitteita, joista ei maksettu mielestäni juuri mitään.
Tajusin kipeän totuuden siitä, etten pystyisi jatkamaan näin vuosikausia eläen toivossa, että joskus saan vakituisen viran ja sen myötä kohtalaisen toimeentulon.
Tajusin, että tämän maan koulusysteemi pyörii opettajien kiltteyden, hyväntahtoisuuden, (vääränlaisen?) moraalikäsistyksen ja kutsumuksen vallassa. Minä tupsahdin koulumaailmaan täysin sen ulkopuolelta enkä millään kyennys sulattamaan toimintakulttuuria. Jos jollain muulla alalla toimittaisiin näin, kukaan ei jatkaisi päivääkään.
Koulumaailmassa olin kummajainen, joka ei innossaan, vakituisen viran toivossa, ollut valmis ottamaan vastaan työtä kuin työtä. Kummajainen, joka kertoi ruokatunnilla rupattelun ohella laskeneensa saavansa todelliseksi tuntipalkaksi kuusi euroa.
Luin rehtorista, joka ryhtyi kiinteistönvälittäjäksi. Tunsin riipaisevaa sielun kumppanuutta.
Tämä lukukausi jääköön siis toistaiseksi viimeiseksi. Palo kasvatustyöhön ei ole kadonnut minnekään, päinvastoin. Se elää edelleen, mutta tänään ei ole aika toteuttaa sitä paloa.
Sen sijaan jatkan työssä, jossa tunnen samanlaista intohimoa, iloa ja työn paloa kuin opettajan töissä tunnen. Jossa saan aikaa itselle ja lapsille. Ja jossa hyvin tehty työ näkyy myös tilinauhassa. Ja jossa on pidemmät lomat kuin opettajilla:)
Nyt minun ei enää tarvitse pohtia, olisinko ollut hyvä ope. Olisin!

Tehdään jotain kivaa

2010-04-05T01:34:00.001-07:00

Meidän perheen miehet suuntasivat aamutuimaan nokan kohti pääkaupunkiseutua, jossa ohjelmassa on American Car Show. Me tytöt päätimme jo hyvissä ajoin, että mekin teemme tänään jotain tosi kivaa yhdessä, ihan vain naisten kesken.
Aloitin suunnittelun hyvissä ajoin ja esittelin neitokaiselle eri vaihtoehtoja. Voisimme mennä katsomaan jotain mukavaa leffaa, tai ehkäpä teatteriin. Kylpylä olisi myös kiva vaihtoehto. Hei, mitä jos menisimme jo edellisenä iltana ja viettäisimme kokonaisen vuorokauden tyttöjen kesken? Tai jos on kaunis ilma, mennään kaupunkiin piknikille, jonnekin puistoon. Entäs risteily? Otetaan oikein sviitti...
Tai ovatkohan kaupat auki? Shoppailu ja suklaakakku ostosten lomassa kuulostivat minusta ruhtinaalliselta.
Pikkusisko mietti ankarasti eri vaihtoehtoja, punnitsi ja pähkäili pikkuinen otsa rypyssä. Päätöstä ei alkanut syntyä ja minä aloin jo ihmetellä, mitäs mielettömiä se neitokainen pienessä päässään suunnittelee.
"Äiti, nyt mä tiiän! Ollaan kahdestaan kotona ja leivotaan yhdessä kakku!"

Aprikkalainen setä!

2010-04-02T05:05:00.001-07:00

On tavallinen päivä. Minä ripustelen pyykkiä, Pikkusisko leikkii, televisio on unohtunut päälle. Siellä muutama mies juttelee keskenään hollantia, kolme heistä on valkoihoisia, yksi on mustaihoinen ja hänellä on komeat afroletit. En kiinnitä jutusteluun sen kummempaa huomiota ennenkuin Pikkusisko kiinnostuu miehistä telkkarissa.

Pikkusisko: Toi yks setä on kyllä aprikkalainen.
Minä: Ei ole, kyllä se on hollantilainen.
Pikkusisko: No mut ei se näytä yhtään hollantilaiselta, se on aprikkalainen!!!
Minä: Miten niin ei näytä? Miltä hollantilaisen pitäisi susta näyttää?
Pikkusisko: ???????????
Minä: No entä sinä? Etkö sä muka olekaan suomalainen? Näytätkö sä sitten suomalaiselta vai afrikkalaiselta? Ootko sä sitten omasta mielestäs afrikkalainen vai suomalainen?
Pikkusisko: (aivan suttuneena) Hiukan sä oot tyhmä!!! Et tiiä mitään!!

Näin hankalaa, hassua ja ihmeellistä on olla kolmevuotias tavallinen suomalainen tyttö, jolla on Afrikka iholla.

Sankari juoksee

2010-03-24T22:48:00.001-07:00

Ihan pakko vielä kirjoittaa muutama sana meidän Isoveljestä, tuosta Satukirjan Sankarista, joka ei satu olemaan mikään motorinen lahjakkuus. Sama ihana kömpelyys vaivaa koko perhettämme, joten aina kun liikumme jossain, olemme kuin norsulauma posliinikaupassa.
Huomasin piirteen jo silloin, kun Isoveli oli pikkuinen taapero ja he leikkivät naapurin nassikan kanssa. Naaupurin poika kiisi kuin tuuli, hyppi ja pomppi. Samaa teki Isoveli, mutta liikkeet olivat kuin Aku Ankalla. Kun kannustimme Peukun kanssa häntä juoksemaan kovempaa kovempaa kovempaa...Niinpä hän otti kaksivuotiaana taaperona tukevan etuasennon ja pienet kintut tekivät hurjasti töitä, mutta kas: vauhti ei kasvanut yhtään, päinvastoin, sillä pienet mustelmaiset koivet kohosivat vain ylemmäs joka askeleella. Poika luuli kiitävänsä nuolen lailla ja me Peukun kanssa hihittelimme hervottomana. Pian poika hoksasi itsekin, ettei tämä nyt ihan putkeen mene. Siinä missä kuka tahansa muu kaksivuotias olisi heittäytynyt maahan sätkimään ja parkumaan, meidän Isoveli - hihitti makeasti! Hänestä oli hulvattoman hauskaa huomata oma koomisuutensa.
Sama itseironinen asenne hänessä on edelleen tallella. Kun koulussa on juoksukilpailut, hän herkuttelee jo etukäteen. "Tärkeintä ei ole voitto, vaan vastustajan täydellinen nöyryytys!" Näin hän mässäilee jo aamusta tietäen hyvin, että todennäköisesti tulee maaliin kolmanneksi viimeisenä. Pikkuisen on pilkettä silmäkulmassa.
Pari vuotta sitten ehdotin Isoveljelle, että hän aloittaisi jalkapalloharrastuksen. "Jalkapallon? Mää vai? Siis MÄÄ vai? Ooksa ihan seko!!?"
Eilen ehdotin hänelle, että kerätään rahaa ja hän voi ostaa itselleen videokameran sekä editointiohjelman ja kertoa tarinoitaan omien elokuvien muodossa. Silmät levisivät lautasen kokoisiksi: "Ihan totta? Oisko vähän siistiii!!!"
Isoveljellä on käsittämätön taito tiedostaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Hän vie vahvuuksiaan eteenpäin tarmolla, joka saa minutkin hiljaiseksi. Hän hekottaa heikkouksilleen tavalla, jota en voi kuin kadehtia.
"Minä olen minä, eikä kukaan muu ole kuten minä".

Satukirjan sankari

2010-03-17T00:09:00.001-07:00

Kahdeksan vuotta sitten maailmaan tupsahti muuan kummallinen poika, josta Yö on sittemmin tehnyt oman veisunkin. Tämän:

Kerran sankari mätkähti tarinastaan
satukirjasta arkehen vaan.
Outoja katseli maisemiaan,
kun ei linnaa näy ainuttakaan.
Lohikäärmeitä ei kreivit ratsastaneet
eivät neitojaan pelastamaan.

Arvatkaapa, mitä tapahtuu, kun tämä Sankari aikanaan menee kouluun? Opettajat ovat ensin ihastuksissaan, sitten vähän kummissaan. He testaavat, arvioivat ja mittaavat. Diagnoosi: Tiedollinen ja taidollinen kehitys valtakunnallista huippua, kouluun sopeutuminen tasolla nolla. Edelleen, vaikka ollaan jo ekaluokan keväässä.
Tämä Sankari on poikapuolinen Peppi Pitkätossu: avoimin ekaluokkaisen silmin hän katselee suomalaista peruskoulusysteemiä ja toteaa, että sehän on ihan perseestä. Noin niinkuin kuvainnollisesti.
Sankari kyllä tekee kaikki vaadittavat tehtävät. Jos tekee. Toteutus on vain niin boheemi, ettei meidän järjestelmämme salli sitä.
Sankari hakee opettajan kesken tuntia tanssimaan valssia, koska hän on sitä mieltä, että jokaisen ekaluokkalaisen herrasmiehen on syytä oppia wieninvalssin alkeet. Hän ihmettelee, miksei se muka kuulu opetussuunnitelmaan. Sankari hyppää pulpetille ja kannustaa muita jaksamaan matikantunnin loppuun Show must go on -meiningillä, koska hänestä he tarvitsevat juuri sellaista sparrausta. Sankari voi hyvin lukea uskonnontunnilla Harry Potteria. Miksei voisi, jos kerran tuntee läpikotaisin Vuorisaarnan sanoman?
Sankari sanoittaa musan tunnilla omia iskelmäbiisejä, koska niistä kuulemma maksetaan hyvin. Tässä näyte:

Kuun alla sua kuulen
ja taivas todistaa
sun iholas hyttys myrkyy
ja korvan takana saippuaa
oi pikku sulo suuni
oi kallein aarteeni
sä kaadoit lempipuuni
ja puhkoit renkaani

Tietenkin hän laulaa lurauttaa tuotoksena epäsopivimmalla mahdollisella hetkellä ja saa koko luokan sekaisin.
Opettaja ottaa Sankarin puhutteluun ja sanoo, ettei koulussa käyttäydytä noin. Että mitä siitä tulisi, jos kaikki käyttäytyisivät tuolla tavoin ja olisivat kuten sinä. Sankari vastaa: "Ei mitään, mutta minä olen minä. Kukaan muu ei ole kuten minä, ja se on teidän pelastuksenne. Halleluja!"
Sankari istuu äidin kanssa vanhempainvartissa mietteliäänä, Reino-tossut jalassa. Kun lähdemme sieltä, Sankari kysyy äidiltä kirkkain silmin: "Miksi opettaja sanoi, että olen kympin oppilas, mutta ihan hönö?"
Huomaan, että kaikesta huolimatta hän on ylpeä itsestään. "Minä olen minä. Kukaan muu ei ole kuten minä."

Kiitos ja kumarrus

2010-03-10T21:30:00.000-08:00

Kiitoksia vain kaikille papereidenkeruussa mukana eläville. Tämä on juuri sellaista kuin voitte kuvitellakin: juuri kun kuvittelet saavasi kaiken kuntoon, jokin on vielä huonosti. Ja vaikka ohjeet ovat selkeät, niistä saa kehitettyä sen seitsemäntoista kysymystä.
Pian paperit kuitenkin lähtevät matkaan ja normaali arki palaa jälleen uomiinsa, huh helpotusta.
Vaikka edessä on varmasti vielä pitkä odotus, mieli alkaa nyt tosissaan valmistautua uuden lapsen tuloon. Pienet käytännön asiat alkavat hahmottua: mihin hänen sänkynsä laitetaan, miten me mahdumme minun pieneen autooni, pitäisikö yhdeksän vuotta vanhat muistorikkaat vaunut sittenkin päivittää, minkä kokoisia vaatteita meillä on? Minkä kokoinen hän on?
Mieli karkaa Etelä-Afrikkaan, jalkapallon MM-kisoihin valmistautuvaan maahan. Onkohan hän jo siellä? Pitääkö joku häntä sylissä?
Kertaan edellisen odotuksen vaiheita. Nyt kaiken ymmärtää syvemmin, koska kaiken on kokenut jo kerran. Huomaan, että kun odotuksemme täällä Suomessa oli vaikeimmillaan, pieni tyttösemme makasi Etelä-Afrikassa sairaalassa. Hänellä oli sittenkin vaikempaa odottaa meitä kuin meidän häntä. Nyt osaan suhtautua eri tavalla. Vaikka olisi kuinka vaikeaa, joku kerta hän tulee.
Yllättäen huomaan itsessäni myös tunteita, joita en osannut vielä odottaa. Olen malttamaton, odotan jo, ihan täysillä joka hetki! Alan jo säpsähdellä puhelimen soidessa. Apua, tästä tulee vaikea odotus. Kahden vuoden kuluttua olen hermoraunio:)

Hulabaloo!

2010-03-04T12:50:00.000-08:00

Tiistaina se tapahtui: me saimme adoptioluvan! En meinannut uskoa sitä todeksi, koska odotimme lisäselvitystä ja vielä lisäselvityksen lisäselvitystä. Soitin Peukulle ja huusin ja melkein itkin puhelimeen.
Mutta ei siinä vielä kaikki, kuten ostostelkkarissa on tapana sanoa. Tunti luvan saamisen jälkeen sain tietää, että voimme heti ryhtyä keräämään asiakirjojamme lähetettäväksi Etelä-Afrikkaan. Wow! Mykistyin! Mutta vain hetkeksi. Seuraavassa sekunnissa soitin taas Peukulle ja sopersin ihmeen tapahtuneen. Peukku varmaan ajatteli minun vetäneen jotain naista vahvempaa iltapäivän ratoksi.
Siitä alkoi hulabaloo, jonka rinnalla zumbavillityskin kalpenee. Tähän päivään mennessä olen tilannut maistraatista virkatodistuksen (ykkösluokan postissa, kiitos!) ja erillisen avioliittotodistuksen. olen tilannut rikosrekisteriotteen, käynyt veri- ja virtsakokeessa ja varannut lääkäriajan, kopioinut passit ja otattanut itsestäni uudet passikuvat. Olen soittanut ystäville ja pyytänyt suosituskirjeitä, osa on jo visusti muovitaskussa odottamassa. Olen rustannut hahmotelmaa yrittäjän tulolomakkeesta ja patistanut Peukkua pyytämään oman todistuksensa työnantajalta. No okei, myönnän: on Peukku tehnyt osan noista aikaisemminkin mainituista.
Olen napannut aika kasan valokuvia ja melkein saanut jo valmiiksi meidän perheestä kertovan kuvakansion. Seuraavaksi syöksymme erilaisten kirjeiden kimppuun.
Älytöntä, koska meillä ei ole mikään kiire. Silti käyn välillä ylikierroksilla. Peukku vielä kehtaa virnistellä minulle: tiistaina se soitti kotimatkalla ja kysyi, käykö hän kaupassa vai ollaanko me jo varattu lentoliput Etelä-Afrikkaan.
Onpa ilkea ihminen:)

Vihoviimeinen

2010-02-28T12:44:00.000-08:00

Sain juuri äsken valmiiksi viimeisen raporttimme Etelä-Afrikkaan. Pikkuinen on ollut meillä jo kaksi kokonaista vuotta ja olemme ahkerasti lähetelleet hänen syntymämaahansa monisivuisia kuvallisia tarinoita elämästämme täällä. Yksi on mennyt lastenkotiin, toinen adoptiojärjestölle, kolmas hyllyyn odottamaan, jospa joku biologisesta suvusta haluaisi lukea jotain hänestä. Tietää, että hän on elossa ja häntä rakastetaan.
Olo on jotenkin turta: joku yhteys nyt katkeaa. Toisaalta olen helpottunut: välillä on vaikea vääntää tekstiä sivukaupalla. Mitä he haluavat kuulla? Mitä eivät?
Raporteista minuun katsoo suloinen tyttö, jonka silmissä on naurua ja iloa. Hän rakentaa palapeliä, halaa Isoveljeä, leikkii koiran kanssa.
Pian saamme tietää, onko hänen entisestä perheestään joku käynyt kyselemässä kirjeidemme perään. En oikeastaan haluaisi tietää vastausta. Haluan vaalia niitä tiedon murusia, jotka saimme syntymämaassa. Ne todistavat, että hänestä välitettiin ja häntä rakastettiin.
Entä jos kukaan ei olekaan käynyt lukemassa kirjeitämme? Mitä heille on saattunut?
Eivätkö he olekaan nähneet, miten kaunis pieni neiti hänestä on kasvanut?

Ihanaa työpäivää!

2010-02-09T21:48:00.001-08:00

Vaikka moni kuvio on elämässä hiukan sekaisin, alan vihdoin ja viimeinen saada työkuvioni kuntoon. Eläkeviroista (akateemisista sellaisista) olen pyristellyt hienosti eroon ja heittäytynyt maailman vietäväksi. Tästä uudesta hommastani, jonka vuodenvaihteessa aloitin, nautin aivan suunnattomasti. Ei voi olla nauttimatta, sillä kuunnelkaapas tätä:
Työpäiväni alkaa usein sillä, että kömmin ylös sängystä, kiehautan kahvit ja käväisen Facebookissa haistelemassa tunnelmia. Pikkuhiljaa lähetän Isoveljen kouluun ja laitan Pikkusiskolle leikin alkuun. Vaatteita en juuri viitsi pukea, sillä tähän hommaan kuuluu oleellisesti yöpaidassa ja aamutakissa keekoilu ainakin puoleenpäivään.
Vastailen sähköposteihin ja heitämme Pikkusiskon ja koiran kanssa vaikka metsälenkin. Sen jälkeen onkin hyvää aikaa rupatella puhelimessa, selvitellä pikkuharmeja ja joskus vähän isompiakin. Jos tosi iso harmi tulee eteen, keitän petollisen vahvan kahvin, laitan jalat pöydälle ja mietin hetken. Yleensä ongelma ei ollutkaan sitten ihan niin iso.
Työkavereideni kanssa pitää ehtiä vaihtaa kuulumisia. He ovat ihan ykkösiä ja meillä on sikahauskaa. Puhelimessa he tuntuvat tajuavan puolesta sanasta, missä mennään.
Ehtoopuolella ehtii ottaa vaikka pienet tirsat. Isoveli könyää koulusta kotiin ja patistelen sähköpostin takaa sitä tekemään läksyjä. Radio soi hiljalleen ja potut kiehuvat puuhellalla. Lapset tappelevat, mutta ei se haittaa, koska minulla on tietenkin joku mukava homma menossa. Lasken, ideoin, suunnittelen, tsemppaan. Ja nautin!!
Peukku tulee kotiin, istumme pöytään ja vaihdamme päivän kuulumiset. Minä hyppään autoon ja hurautan jonkun mukavan äidin luokse jutustelemaan muiden äiti-immeisten kanssa. Ja taas syön Tosca-kakkua, vaikka ei pitänyt.
Illalla kotona minua odottaa untaan tuhisevat lapset, siivottu keittiö, kuivumaan ripustetut pyykit. Ja Peukku, joka taas ensimmäisenä kysyy, miten meni.
Hyvin tietenkin, sillä tätä ihanampaa työtä ei olekaan!

Liian paljon

2010-01-31T12:17:00.000-08:00

Täällä ollaan, elossa! Moni on jo ehtinyt huolestua, mihin katosin. Elämässä on vain tapahtunut niin paljon, ettei siihen väliin mahdu sanoja.
Joulun aikoihin istuin pihasaunan terassilla ja kuuntelin lumeen peittyneen maiseman pehmeää hiljaisuutta. Ajattelin, ettei elämä voisi olla tämän paremmin. Kaikki kohdallaan.
Tänään istuin samassa paikassa, lumen sylissä. Itkin. Ystäväni menetti miehensä, elämänkumppaninsa ja pienen lapsensa isän. Odottamatta, niinkuin elämä usein tekee. Tämä on jotain, josta en aio kirjoittaa. Sille ei ole sanoja, kaikki ovat liian kliseisiä, liian imeliä, liian turhia.
Matkustin toiselle puolelle maapalloa. Edes siellä en päässyt pakoon viiltävää tunnetta. Olisin halunnut olla silloinkin ystäväni luona, itkeä yhdessä hänen kanssaan. Mutta nyt olen tässä, sinun kanssasi, rakas ystävä.
Seuraavassa laulussa on sanottu kaikki se mitä haluan sinulle nyt sanoa:

Kun voimat oudon maan sun veisi mukanaan
mä missä lienenkin niin tulen takaisin
Sun rinnallasi oon, yön pedot kaikotkoon
sillä en sun särkyä anna mä en

Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en

Et ole vahva et, yön varjoon pakenet
mut seuraasi sun jään, en päästä lähtemään
Viel aamu sarastaa, se haamut karkottaa
sillä en sun särkyä anna mä en

Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en

Ainot ja Reinot

2009-12-17T23:42:00.000-08:00

Jouluostoksilla käteeni tarttuivat pikkuiset Ainot ja Reinot, maailman hellyttävimmät kotikengät. Äkkiä muistin haaveeni vuosikymmenen takaa: kunpa voisin jonain päivänä pukea kahden pikkuihmisen jalkaan nuo ihanat ruutukuosiset tossukat ja ne jalassa lapsukaiseni vipeltäisivät pitkin permantoa.
Muistan muutkin haaveeni. Tasan kymmenen vuotta sitten seisoin alttarilla Peukun vieressä, lumenvalkoinen huntu ulottui maahan saakka. Juuri niinkuin olin halunnut. Halusin kodin, punaisen tuvan ja valkoiset ikkunanpielet, kuusi ikkunaa katsoisi hiekkatielle. Pihalla kasvaisi särkynyt sydän ja palava rakkaus.
Talvella näkisin tähtitaivaan, en kaupungin valoja. Polttaisin tulta leivinuunissa ja tassuttelisin lankkulattialla. Katselisin sinistä hämärää ja käpertyisin sisälle lukemaan Mauri Kunnasta. Lapseni kanssa.
Juuri niin se on mennytkin. Ihan tarkalleen. Nyt kun on vielä ne Reinot ja Ainotkin. Kunpa joku olisi silloin kertonut minulle, näyttänyt tämän aamun.

Juopunut pingviini "ruattinlaivalla" ja muita mauttomuuksia

2009-12-12T13:25:00.000-08:00

Kun kymmenkunta varhaiskeski-ikäistä naista lähtee vuorokaudeksi Itämeren aalloille, Kumman kaa -sarjan naiset kalpenevat. Tässä teille vähemmän intellektuelli ja hulvattoman ala-arvoinen, mutta ehdottoman siveellinen risteilyraportti.
Ilta alkaa, kun vellomme ihmismassan mukana laivaan ja löydämme (lievän) harhailun jälkeen hytteihimme. Minä ryhdyn vaihtamaan vaatteitani ja armaat isosiskoni Tena-suojiaan. Mauttomat timanttikoristeiset tekoripset kirveltävät silmiä. Hihittelemme hytissä Peukun lähtökommenteille, joiden mukaan olen kauneimmillani jos onnistun sammumaan pöytään ja timantit kiiltelevät. Yritämme kihartaa Hoon blondattua tukkaa, mutta siitä nousee karmea käry, joten lopetamme ennenkuin sprinklerit pamahtavat päälle. Ilta on alkanut, laiva irronnut satamasta.
Baarissa väki laulaa kuluneita Karaoke-biisejä ja me hoilotamme mukana: Kun katsoo maailmaa, enkelin silmin. Kädet toistemme kaulalla. Hirveää, mutta meitä ei haittaa tippaakaan. Meillä on hitsin hauskaa!
Vodkakarpalot läikkyen hiihdämme baarista tanssilattialle ja edelleen diskoon, jossa nuori mies katsoo asiakseen paljastaa täyttäneensä juuri 28 vee. Hänen lippalakissaan on valtava neliön mallinen lippa ja ylähuulessa kasvaa haivenia. Vessassa huomaamme Hoon hameen revenneen, mutta hällä väliä. Nyt se sopii paremmin kärventyneeseen hiuskuontaloon.
Suunnistamme baariin. Än ja Jii hoipertelevat korkkareillaan kuin ankat ja kehuvat jalkineidensa mukavuuden olevan Ecco-luokkaa. Yritän pidätellä naurua, sillä en pysty kävelemään jalat ristissä.
Äkkiä olemme taas tanssilattialla. Hoo ja Än ovat löytäneet jostain umpijuovuksissa olevan pingviinin ja minun sukulaispoikani. Jatkamme juhlimista heidän kanssaan ja huvitan pingviinia ja hänen kavereitaan kertomalla juttuja sukulaispoikani lapsuudesta. Tai oikestaan pingviini on jo sammunut, kun pääsen siihen tarinaan, jossa sukulaispoika nukahtaa potalle...
Aamulla kaadumme sänkyyn ja heräämme vasta seisovan pöydän lounaalle. Homejuusto ja kriikunahillo maistuvat taivaalliselta, Hoo ja Än tunkevat lasten pöytään rohmuamaan ranskiksia. Äm maistaa palan lohta ja ryntää oksentamaan.
Tällaista tämä siis on: epäintellektuellia, ei lainkaan sofistikoitunutta, hulvattoman hauskaa ja ihan hullua. Mutta moraalisesti korkealaatuista, vai mitä rakkaat ystäväni? Ja mikä parasta, taas kerran jaksoimme aamuun asti! Mannerheimiä lainatakseni: Olen taistellut monilla sotatantereilla, mutta en ole vielä koskaan tavannut vertaisianne sotureita!
Mauton lainaus, todella mauton, mutta pidetään sama linja loppuun asti. Ja ensi vuonna uudelleen!

Asiat tärkeysjärjestykseen

2009-11-30T02:58:00.000-08:00

Postissa tipahti tänään tuikitärkeä kirje. Siinä pyydettiin meitä täyttämään lomake, jonka otsikkona komeilee "Hakemus luvan saamiseksi ulkomailla olevan alle 18-vuotiaan lapsen lapseksiottamiseen". Jo on lomaketta nimellä paiskattu, huh!
Lomake pitää palauttaa, ja kun se on palautettu, se pääsee paistattelemaan seuraavaan jonoon.
Kun näin palvelunantajan logolla varustetun kirjeen postilaatikossa, alkoi tapahtua. Tasan 2,8 sekuntia kirjeen saapumisen jälkeen se oli avattu. 30 sekuntia ja kaikki kirjeen tiedot oli luettu lävitse.
Siihen jäivät tiskit, pyykit, koiran ulkoilutus. Sitä paitsi satoi, joten koira saikin jäädä sohvan alle murjottamaan. Hyvä, ettei jäänyt Pikkusiskokin seurakunnan päiväkerhoon. Hänet maltoin sentään suhata hakemaan.
10 minuuttia, ja ulkovaattet oli kuorittu koko porukalta. Siihen 12,8 sekuntia päälle ja olin jo maksanut adoptiopalvelumaksu ykkösen, tulostanut kuitin ja kätkenyt kirjekuoreen. Vielä minuutti päälle ja olin tilannut maistraatista virkatodistukset. Pyysin, ei vaan käskin, lähettämään ne heti.
Tässä vuosien prosessissa on aivan sama, täytänkö lomakkeen tänään vai huomenna, tilaanko todistukset tällä vai ensi viikolla. Vaan kun kysymys on omasta lapsesta ja hänen kotiin saamisesta, yhtään sekuntia ei viitsi tuhlata.
Hölmöä, tiedän. Mutta inhimillistä.

Rakas sisko, rakas veli

2009-11-27T03:31:00.000-08:00

Tapasin taannoin nuoren komean miehen. Hänellä oli monta siskoa, ja yritin udella häneltä, millaista elämä siskojen keskellä on ollut. Lopulta uskaltauduin kysymään, mikä merkitys on ollut sillä, että osa siskoista on perheen biologisia lapsia, osa adoptoituja ihan kuten nuori mies itsekin. Hän hölmistyi kysymystäni. Juuri niin olin toivonutkin.
"Ööö, ei kai sillä nyt mitään merkitystä. Sisko kuin sisko."
Itse ajattelen, että adoptiosisaruudessa on eräs pieni, kaunis ero verrattuna biologiseen sisaruuteen. Kun kaksi ihmistä päättää hankkia lapsia, juuri kukaan ei kysy isommilta sisaruksilta, haluavatko he pikkusiskon tai -veljen. Eräänä kauniina päivä heille vain kerrotaan elämää järisyttävä uutinen.
Me kysyimme Isoveljeltä, haluaako hän isoveljeksi. Hän halusi. Hän halusi ja osasi, lupasi rakastaa. Hän kohtasi Pikkusiskon meistä ensimmäisenä ja teki kaikkensa, jotta saisi olla hänen veljensä.

Oma elämä

2009-11-18T22:46:00.001-08:00

Vasta eilen poikani oli pieni tuhiseva nyytti, jota kanniskelin ympäriinsä ja nuuhkin vauvan tuoksua. Tänä syksynä hän ilmoitti liittyneensä palokuntanuoriin. Ihmetyksekseni tajusin, että alaikäraja paikallisessa vpk:ssa on seitsemän vuotta, joten mitä sitä sitten kieltämään. Tänään hän pyysi minua ostamaan parin euron lahjan, koska aikoo huomenna mennä palokuntanuorten pikkujouluihin ihan toiseen kaupunkiin, bussikuljetuksella. Apua! Pikainen kyselykierros paljasti karun totuuden: seitsenvuotiaatkin otetaan mukaan.
Tiedän jo etukäteen, mitä tapahtuu, kun hän tulee pikkujouluista kotiin. Minä kyselen, millaista oli. Hän vastaa, että tosi kivaa. Minä kysyn, mitä siellä tehtiin. Hän vastaa, että kaikkea kivaa.
Mitään muuta en saa hänestä irti. Hänellä on oma elämä, josta äiti ei tiedä ihan kaikkea.
Nyt kolmevuotiaan kuopuksen kohdalla tiedän, että jokainen uusi päivä on askel poispäin äidistä. Seurakunnan kerhossa toiset mammat patistelevat pikkuisiaan leikkimään muiden kanssa, minä yritän pitää kuopustani sylissa ja kuiskin neidin korvaan salamyhkäisesti, että ei sun tartte olla reipas ja mennä muiden mukaan, ole vaan tässä äidin sylissä. Samalla tavalla toimin Isoveljen kanssa, pidin kiinni viimeiseen asti. Vaan pahus vie: ne nousevat sylistä ja vilkuttavat iloisesti. Heippa äiti, mä menen nyt!

Jännittää, kutkuttaa...

2009-11-16T12:57:00.000-08:00

Meidän perheessä eletään jännittäviä aikoja.
Odotamme adoptiolupaa. Tai oikeastaan en tiedä, missä päin ja kenen pöydällä paperimme juuri nyt lojuvat. Tai ehkä ne seikkailevat postin lajitteluhässäkässä. Toivottavasti eivät häviä!
Kutkuttavaa on se, että ihan pian me pääsemme tapamaan meille erittäin tärkeää henkilöä. Hän on yksi niistä eteläafrikkalaisista upeista ihmisistä, jotka osaltaan vaikuttivat siihen, että tuo pieni, pippurinen ja kovaääninen neitokainen löysi kotiinsa. On hienoa saada jälleen nähdä hänen kasvonsa ja näyttää, että tässä nämä meidän lapsemme nyt ovat, kasvaneina ja iloisina.
Samalla mietin, missä on se yksi, joka vielä puuttuu. Ehkä hänen äitinsä kantaa häntä juuri nyt pitkin Soweton kujia, on epätoivoinen. Tai ehkä hän juuri nyt tuhisee pienenä käärönä nuhjuisessa peltihökkelissä Kiberassa, juuri siinä rautatien varrella. Tai ehkä joku hellästi letittää hänen hiuksiaan Addis Abeban laitamilla ja hän jokeltelee amharaa. Tai ehkä hän juoksentelee sisarustensa kanssa Bogotan kaduilla; yrittää pysyä isompien perässä ja ehtiä kotiin äidin luokse.
Hän ei vielä tiedä, että hän äitinsä onkin täällä.
Hiljalleen alan odottaa. Se tuntuu kummalliselta, väärältäkin. Toivoisin niin, että saisin hänet luokseni ja että hän saisi jäädä sinne. Että hänen äitinsä voisi aina silittää hänen nukkaista poskeaan ja että minä voisin jo sulkea hänet syliini. Toivoisin, että minä saisin, mutta hän ei menettäisi. Mahdotonta.

Kotiselvitys on valmis!

2009-11-09T08:48:00.000-08:00

Minulla on kädessäni yhdeksänsivuinen selvitys siitä, minkälaisia ihmisiä ja vanhempia me olemme, mitä me omistamme ja minkälaisia sukulaisia meille on siunaantunut; missä me asumme, mitä me puuhailemme ja kenen kanssa. Ja lopussa sosiaalityöntekijän arvio siitä, olemmeko me kelvollisia saamaan vielä yhden lapsen tähän perheeseen.
Pian tuo yhdeksänsivuinen asiakirja, jota myös kotiselvitykseksi kutsutaan, matkaa adoptiolautakuntaan. He saavat osaltaan päättää, onko meillä lupa adoptoida. Jos on, jäämme odottamaan ja kuulostelemaan, koska he haluavat ottaa paperimme vastaan.
Kun he haluavat (toivottavasti seuraavan vuoden sisällä), koko nippu papereita ja vielä toinen mokoma matkaa Afrikan auringon alle.
Siellä ne sitten lukevat, minkälaisia me olemme. Ja sen mukaan antavat meille lapsen. Jos antavat.
On hassua lukea jonkun ulkopuolisen näkemystä siitä, minkälainen perhe me olemme. Me olemme näköjään hauska, äänekäs, vähän boheemi perhe, jossa osataan rakastaa.
Me asumme maalla, omistamme ikivanhan mutta ihanan hirsitalon, kolme autoa ja traktorin. Olisin halunnut jättää traktorin pois, mutta Peukku halusi sen ehdottomasti mukaan. On kuulemma kunnon peli. Mahtavat ne Afrikassa ihmetellä, että tuossapa perhe, joka ajelee vanhalla Massikalla.
Selvitys kertoo, että lapsi tulee saamaan isovanhemmat ja seitsemän tätiä, jotka tuskin osaavat pitää näppejään erossa lapsesta. Ei siis yhtään setää, pelkkiä hiukan hassahtaneita tätejä. Ja liudan hiukan huonosti kasvatettuja serkkuja. Kaikista meistä lähtee kova ääni ja vielä kovempi nauru. Ja me kaikki asumme ihan lähellä toisiamme ja sotkeudumme toistemme elämään koko ajan.
Kaikki tämä siellä lukee.
Hiukan rosoinenkin selvitys on. Se paljastaa, että kaikki ei aina ole ollut niin pumpulia, on tässä suvussa osattu riidelläkin. Ja että en minä ole täydellinen äiti, olen huomannut tekeväni myös virheitä. siellä sanotaan, että toivomme lasta, joka olisi ihan vaan lapsi. Muita toiveita ei ole. Paitsi että saa sekin olla vähän rosoinen, ei tarvitse olla ihan kokonaan terve.
Lopussa vielä sosiaalityöntekijän arvio. Hän sanoo muun muassa näin: "Mielestäni puolisoilla on erittäin paljon valmiuksia vastaanottaa vielä yksi adoptiolapsi perheeseensä. Suosittelen heitä erittäin lampimästi vanhemmiksi."
Ei sitten muuta kuin eteenpäin vaan, seuraava etappi odottaa!

Taistelua aamusta aamuun

2009-10-30T09:18:00.000-07:00

Sopuisan, helpon ja aina niin sävyisän poikalapsen äitinä en oikein osannut aavistaa, mitä on tulla äidiksi valmiille, voimakastahtoiselle pikkunaiselle. Ja mitä tarkoittaa, että lapsia on kaksi. Tässä muutama ote tältä päivältä:
Aamulla isompi on kömpinyt sängystään television maagisen vaikutuspiirin ääreen. Kun pikkuinen herää ja huomaa tämän, hän suuttuu silmittömästi: Isoveli on saanut katsoa lastenohjelmia kauemmin kuin hän, mikä on maailman "episintä". Tragediasta toinnuttuaan hän asettautuu töllöttimen eteen ja he katsovat sävyisästi lastenohjelmia. Tasan 37 sekuntia. Sitten alkaa taistelu peitosta, sohvapaikasta, kaukosäätimestä ja postin tuomista lelukirjoista. Isoveli piirtää heidän välilleen kuvitteellisen viivan, jolla ilma jaetaan molempien ilmatiloiksi. Toisen ilmaan ei saa koskea. Ilmatilaloukkaukset aiheuttavat selkkauksia, joiden rinnalla kylmä sota haalenee.
Iltapäivä menee mukavasti, kunnes on aika syödä suklaakakun tähteet. Pikkusisko on saanut melkoisen palan jo päivällä, joten jaan lopun palan kahtia siten, että Isoveli saa isomman palan. Isken hänelle silmää ja pyydän häntä hipsimään saliin kakkunsa kanssa, jotta Pikkusisko ei huomaa kauheaa vääryyttä. Tietenkin hän huomaa ja litistää kostoksi Isoveljen kakunpalan surkean littanaksi.
Jotenkin ihme tapahtuu ja tilanne rauhoittuu yllättävän äkkiä. Kunnes Isoveli tulee kertomaan, ettei enää jaksa taistella: Pikkusisko on toistuvasti työntänyt hänet alas tuolilta, jonka hän valitsi ekana. Menen selvittämään tilannetta, minkä seurauksena Pikkusisko ryhtyy esittelemään kitarisojaan hirveän metelin saattelemana. Isoveli kieltää häntä parkumasta, koska ei kuule Nalle Puh -videoita. Pikkusisko parkuu vielä kovempaa. Kannan hänet toiseen päähän taloa ja yritän pitää sylissä. Hän suuttuu siitä ja parkuu entistä kovemmin. Puhelin soi ja Isoveli vastaa. Pikkusisko saa hepulin: hän ei ehtinyt vastaamaan, koska ei kiukultaan kuullut puhelimen soivan.
En jaksa enää kiukuttelua ja yritän saada kolmivuotiaamme huomion muualle. Päätän lukea hänelle kirjaa. Hän keskittyy hetken, nousee sitten sylistäni ja marssii Isoveljen luokse: "Hähää, äitipä lukee mulle kirjaa eikä sulle, lällällää." Isoveli kuittaa lällättelyn sanomalla, että osaa itsekin lukea. Pikkusisko tulee luokseni parkuen pää takakenossa, suu ammollaan: "Mää en oo ikinä osannu lukea!!! Pyäääh!"

Kuvat kertovat

2009-10-30T05:49:00.000-07:00

Sain tänään meidän lasten kerho- ja koulukuvauksen otokset ja en voinut olla hymyilemättä. Molemmat näyttävät niin itseltään!

Pikkusisko seisoo ylväänä. Pää pystyssä, selkä suorana. Toinen käsi reteästi farkkujen taskussa. Silmissä ylpeyttä ja itsetietoisuutta. "Tässä minä olen, katsopas vaan, oletko ennen nähnyt näin komiata likkaa!? Ai et ole, no en minä niin kuvitellutkaan!"

Isoveli istuu luokkakuvassa rennosti jalat ristissä kaikkien muiden edessä. Hän on aamulla unohtanut kuvauksen (ja todennäköisesti ihan kaiken muunkin vähemmän tärkeän), koska universaalit eksistentialismin kysymykset ovat tärkeämpiä kuin joku luokkakuva.
Päällensä poika on pukenut ihan mitä on sattunut kaapista löytymään, mutta sävyt sointuvat silti tarkasti yhteen. Tukka on tyynyn jäljiltä pystyssä, verkkatakki huolettomasti auki. "No kyllä mä voin mennä tohon eteen, jos kukaan muu ei suostu. Tässä mä nyt istun ja kerronpa muille vaikka jonkun vitsin. Hei oottekste kuulleet sitä kun Pikku-Kalle..."

On heissä jotain yhteistäkin. Molempien kuvien alle voisi laittaa kuvatekstiksi: "Täältä tullaan elämä!"

Käsittämätöntä

2009-10-18T10:38:00.000-07:00

Istun yksin ja luen viisitoistasivuista raporttia lapseni menneisyydestä. Viisitoista sivua täynnä oman alansa huippulääkäreiden lausuntoja. Laboratoriotestejä, kokeita, mittauksia, lääkärilatinaa. National Health Laboratory Service Johannesburg on lyönyt kymmeniä leimoja kymmeniin papereihin tyttäreni vuoksi.
Itkua, pelkoa, epätoivoa. Mutta kuitenkin joku, joka piti kädestä kiinni.
Yritän kuvitella sitä tuskaa, jota hänen biologinen äitinsä tunsi. Se onkin ainoa osa tässä tarinassa, jonka pystyn käsittämään.
Tässä täytyy olla jokin sekaannus.
Ei tuo pieni kipeä rääpäle näissä papereissa voi olla tuo sama tyllerö, joka nyt tuhisee tuolla sängyssään. Tuo, joka hyppii, nauraa ja tanssii kaiket päivät. Tuo, joka on viimeisen vuoden aikana kasvanut kymmenen kokonaista senttiä. Tuo, joka on lahjakkaampi kuin yksikään tuntemani kolmevuotias. Hänkö on tämä vauva, joka taisteli kerran hengestään?
Tässä täytyy olla jokin sekaannus.
Jos tämä on totta, hän on Ihme.

Pikkusisko sai diagnoosin. Ennuste: parantumaton.

2009-10-16T03:02:00.001-07:00

Pikkusisko leikkii muoviponeillaan. Käynnistän imurin ja hän menee pois tolaltaan. Hän huutaa kovemmin kuin Miele ja sanoo loukanneensa polvensa. Sammutan imurin ja polvi onkin äkkiä terve.
Hän rääkkää Isoveljeä ja suutun hänelle. Hän ei kestä suuttumista vaan vaipuu ensin psykoosin kaltaiseen tilaan ja ryhtyy sen jälkeen parkumaan lohduttomasti. Otan hänet syliin ja lohdutan. Itku loppuu kuin veitsellä leikaten.
Hän kiusaa koiraa ja näyttää maailman söpöimmältä, kun tulen tiukkaamaan, kuka on liimannut piskin täyteen Hello Kitty -tarroja.
Hän varastaa Isoveljen Lego-palikat ja sanoo niiden olleen hänen leikissään. Isoveli hermostuu ja repii palikat hänen käsistään. Sitten hän raahustaa luokseni ja sanoo sydäntäsärkevällä äänellä, ettei ole koskaan ikinä koskaan ikinä saanut leikkiä Legoilla.
Hän on hurmaava ja suloinen leikatessaan pieneksi silpuksi Isoveljen piirustukset.
Hän venyttää silmänsä teelautasen kokoisiksi ja katsoo minua vienosti yläviistoon, kun tule utelemaan, kuka on liimannut purukumin tietokoneeni näppäimistöön. "Toi liimasi, mää näin", hän sanoo sievällä äänellä ja osoittaa veljeään, joka on viimeisen tunnin lojunut sängyllään lukemassa Aku Ankkaa.

Neuvolan 3-vuotisvisiitillä vuodatan tämän kaiken neuvolan tädin niskaan. Hän kuuntelee hiljaa nyökytellen ja antaa murskaavan vastauksen:
"Diagnoosi: tyttö. Ennuste: parantumaton."

Pikkusiskon logiikkaa

2009-10-14T00:40:00.000-07:00

"Äiti, nyt kyllä pelataan sitä uutta Maatilakierros -peliä. Mää jaan nämä pelinappulat, kuuletko sää? Sää olet possun värinen, joten saat ottaa nappulaksi tämän sian. Liikutat siis sikaa ja heität noppaa, ymmärrätkö? Mää olen suklaan värinen, joten mää otan tämän söpön pikkukoiran...
Mitä hittoa? Mun kädessä on possun väristä sormen päissä, kato äiti! Ja tämä toinen puoli, tämähän on kokonaan possun värinen, ei oo tosikaan! Äitiiii, miten tän possun värisen saa pois, nyt kun meillä ei oo yhtään rahaakaan???"

Elän vieläkin

2009-10-08T20:58:00.000-07:00

Elän vieläkin. Toisin sanoen olen hengissä.
Tänään on kuuden viikon hullun työputken viimeinen päivä. Enää en revi lämpimiä lapsia aamuisin sängystä enkä skrapaa auton ikkunoita kiireessä uusimman CD-kotelon kannella.
Heräämme venytellen kuin kissat, laitamme villasukat jalkaan ja juomme kaakaota. Kömmimme viemään Isoveljen kouluun yhdeksäksi, ja se tuntuu meistä kamalan aikaiselta. Sitten kävelemme kirpakassa syysmetsässä ja annamme koiran jahdata lintuja.

Enkä vain elä, vaan myös olen.
Olen onnistunut sujahtamaan taas johonkin määritelmään. Aikaisemmin tuskailin, ettei mikään titteli enää sovi minulle ja leijailen jossain olemisen avaruudessa, mikä ärsyttää kanssasisariani. Nyt minulla on titteli, olen uuden ajan kotiäiti.
Kaiken kiireen keskellä ehdin vilkuilla sivuilleni ja huomasin, että meitä uuden ajan kotiäitejä on enemmänkin.
Tässä tulee sanakirjamääritelmä meistä, uuden uljaan ajan kotiäideistä.
"Uuden ajan kotiäiti on useimmiten akateemisesti koulutettu kolmekymppinen nainen, joka ei ole vakituisessa työsuhteessa. Usein hän on saanut humanistisen koulutuksen. Nainen hoitaa lapsensa pääsääntöisesti kotona. Samalla hän kuitenkin pyörittää omaa yritystä, useimmiten esimerkiksi sisustusalan verkkokauppaa. Hän ylläpitää yhtä tai kahta alaan liittyvää blogia, joiden mainokset tuovat osan leivästä. Uuden ajan kotiäiti tekee myös silloin tällöin oman alansa pätkätöitä tai on osa-aikaisessa työsuhteessa. Hän kuitenkin kammoaa eläkevirkoja ja kokopäivätyötä. Uuden ajan kotiäiti etsii väsymättä suuntaa elämälleen."
Tunnistitko itsesi?

Lyhyt matka kauhusta rakkauteen

2009-10-05T12:26:00.000-07:00

Maaliskuussa 2008 eteläafrikkalaisessa lastenkodissa syliini nostettiin hikinen, lohduttomasti itkevä lapsi. Peloissaan hän tarrasi minuun kuin hukkuva. Hän kietoi kätensä kaulaani ja jalkansa vyötärölleni ja piti kiinni voimilla, jollaisia en uskonut puolitoistavuotiaalta löytyvän.
Jos tuore isä yritti lähestyä, pieniin nappisilmiin syttyi kauhu, joka oli saada minut suunniltaan. Halusin suojella lastani kaikelta, mitä hän osasikaan pelätä. Jopa hänen omalta isältään.
Lokakuussa 2009 isä on ensimmäisen kerran viisi päivää erossa tyttärestään. Urheana pieni nainen vilkuttaa. Hän jaksaa tasan kahdeksan tuntia, sitten kaipaus hiipii jostain mielen sopukoista. Joka kerran kun ulkona rapsahtaa, pikkuinen tyttömme riemastuu: "Isiii! Isi tuli kotiin!!"
Hän juoksee eteiseen, mutta isiä ei näy.
Yöllä hän herättää minut kahdesti ja kysyy, nukkuuko isi vieressäni. Ei nuku, isä tulee viiden päivän päästä, kuiskaan hänelle hämärässä.
"Mitä isi tekee juuri nyt? Mitä isi syö? Koska hän oikein tulee?"
Urheana hän odottaa. Enää neljä päivää.

Pikkuneiti 3 vuotta

2009-10-04T00:24:00.000-07:00

Tyttäreni täytti eilen kolme vuotta. Päivä päivältä hän on enemmän hän, vahva ja valloittava persoona. Hän on todellinen eteläafrikkalainen nainen: ylpeä, tinkimätön, juureva ja aina valmis taistelemaan oikeuksistaan.
Hän on kova jätkä, pukeutuu kaivuripaitaan ja pillifarkkuihin. Hän on prinsessa, koko maailma on hänen valtakuntaansa.
Ja hän puhuu, taukoamatta. Hän kommentoi kaikkea ja kuulee kaiken. Tässä tuoreita katkelmia tältä aamulta.

Pikkusisko leikkaa saksilla Hello Kitty -värityskuvaa ja kannustaa itseään: Hyvä, hyvä, hyvin menee! Siitä vaan leikkaat viivaa pitkin, noin. Hienosti sujuu, hyvä!

Minä: Onko tämä pariton sukka sun vai mun?
Peukku: En mä vaan tiedä.
Pikkusisko: No kattokaa netistä, kumman se on!

Peukku lähtee viikon työmatkalle Saksaan:
Minä: Aja varovasti ja lennä varovasti. Hyvää matkaa!
Pikkusisko: Tuo tuliaisia! Ja varo maantiekarhuja!

Uraäidin tunnustuksia, osa I

2009-10-01T10:42:00.000-07:00

Kuten uskolliset lukijani tietävät, raivasin taannoin elämäni uuteen uskoon. Jätin vanhan rakkaan leipätyöni ja päätin elättää itseni yrittämisellä, joka ei tunnut työltä vaan silkalta huvilta. Ja siinä samalla hoidan lapset kotona, makailen syksyn lehtikasoissa (jotka joku muu on haravoinut) ja tuijottelen taivaalle. Ja teen ihan vaan pikkuisen palkkatyötäkin, harrastuksen vuoksi. Kyllä se onnistuu, armaat siskot, uskokaa pois. Vaan ihan vielä ei ole sen aika.
Ensin päätin tehdä oikein kunnon pyrähdyksen uraäidin elämään. Viimeiset kuusi viikkoa olen painanut töitä tukka tötteröllä, hiki päästä puskien. Sama kaava toistuu päivä toisensa jälkeen: aamulla kiskotaan kakarat ylös lämpimistä sängyistä, kuskataan Isoveli aamuhoidon kautta kouluun ja Pikkusisko päiväkotiin. Sitten vuorossa kiroilua aamuruuhkassa ja päälle räväkkä työpäivä teinejä kaitsien. Välissä lounas ja pikapalaveri, hiukan kirjallisia töitä ja illalla vetäistään toinen työpäivä oman yrityksen leivissä. Kun ehdin kotiin, lapset ovat jo nukkumassa ja minä hoipun jossai tajunnan rajamailla. Sen jälkeen - vielä vähän töitä - ja kaadun sänkyyn. Jos saan unta, herään viiden minuutin välein miettimään, mitä olen unohtanut.
Tämä on ollut huisia, mahtavaa, kutkuttavaa, ihanaa. Sata lasissa ja elämä tässä. Kaasu pohjaan ja kytkin ylös!
Entisenä työnarkomaanina, nykyisenä kotiäitinä ja yrittäjänä, olen suonut tämän kuuden viikon jakson itselleni. Ensi viikon jälkeen tämä loppuu. Siis ainakin melkein. Sitten makaan taas lehtikasoissa ja tuijottelen taivaalle. Yhdessä lasteni kanssa. Teen töitä vähemmän ja olen äiti enemmän.
Vaan vielä mennään. Aamuisin kun raahaan lapsia autoon ja kiire takoo takaraivossa, tunnen olevani olemassa. Jostain tajunnan taustalta hiipii ajatus: Miksi tunnen itseni tärkeäksi ja hyödylliseksi vain tällaisena, pakertaessani pitkät päivät? Eikö kaikkein tuottavinta ja kiitollisinta työtä ole hoitaa omia lapsiaan, olla heidän kanssaan?

Pikkusisko kaupassa

2009-09-19T07:28:00.000-07:00

"Hei täti, täätiii! Arvaa, Isoveli lähti kattoon kiekkoo Een kanssa, se ei oo ennen ollu. Sillon mustat varkut jalassa, mullon vaan tällaset varkunväriset. En tiiä, onko pikku-Hartsalla varkut, se on vielä Taimaassa lastenkodissa, se on kasvanu siellä Teen ja Hoon pikkuseksi pojaksi, mutta ei sillä varmaan varkkuja kyllä oo. Hei täti, mää otan tästä pillumehua, kun me mennään tänään saunaan. Siellä saunassa on sähkömies. Mää otan mulle kaks pillumehua ja Isoveljelle yhden, niin se vaan menee, ei mittään voi!
Hei täti, se pikku-Hartsa on pyöreä, pyöreät silmät ja pyöreä pää, sillä pikku-Hartsalla. Se on lastenkodissa, määkin olin. En siellä, vaan yhessä toisessa. Afrikassa. Siellä setä tuli ja leikkas puukolla mun masuun reiän. Tällasen (nostaa paitansa) ja sit vielä tällasen. Ja ei se sattunut yhtään, kun mää nukuin. Krooh pyyh krooh pyyh. Sit mä heräsin ja meinas alkaa sattumaan, mut se setä meni jo. Ja sit joku ajos autolla, ja mä istuin kyydissä, ja me ajettiin ison kiven yli vormula-autolla. Ja se setä leikkas puukolla, koska mää olin pipi. Ja mun äiti. Mullon toi uus äiti, se ei meinaa kualla. Eikä sen pikku-Hartsankaan äiti meinaa kualla.
Se kiekko on kiva peli, se mitä Isoveli meni kattoon. Hei täti, älä mee, mä kerron kun mä otan tästä popkornia ja katon hauskoja kotivideoita. Se Pee sieltä päiväkodista on nipistäny tätiä, hoitotätiä, vaikkei saa nipistää, kun se voi sattua. Tiiätkö?
Mää oon netistä kattonu nukkejen taloa, mutta sitä ei myydä täälä kaupassa. Mul oli ennen sellanen moottoripyäräpaita, mut nyt mää ostan maitoo."

Meidän piti muuttaa maailmaa

2009-09-06T05:26:00.000-07:00

Eräänä perjantai-iltana puolensataa kolmekymppistä kokoontuu samalle vanhalle työnväentalolle, jossa he viitisentoista vuotta sitten ahmivat elämää - ja toisiaan. He kuuntelevat sitä samaa Hausmyllyä, juovat sitä samaa Salmaria ja nauravat niille samoille vanhoille jutuille, nyt vain puolet vanhempina kuin silloin ennen.

Tätä juttua valmisteltiin puoli vuotta, etsittiin vanhoja ysäriteinejä esiin muuttuneiden sukunimien takaa. Hiukan huimasi: mitä tästä tulee?
Me järjestäjät varustauduimme iltaan huolella, tilasimme pitopalvelua ja viihdepalvelua. Budjetti paikkui yli, ja keksimme paikata alijäämää hankkimalla Virosta halpaa Salmiakkikossua ja myymällä sitä kolme euroa snapsi. Tosin sanouduin hankkeesta irti: epäilin, että merkintä rikosrekisterissä laittomasta alkoholin myynnistä ei anna hyvää kuvaa minusta adoptiolautakunnan silmissä.
Viimein kaikki on valmista. Loppusilaukseksi, juuri ennen ensimmäisten ex-teinien saapumista, paiskasin kaikki työväentalon leipäveitset piiloon mikroon. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Ja sitten mentiin!

Muutaman juovuttavan Aikuinen nainen mä oooon-tulkinnan ja imelän lonkeron jälkeen olen valmis kohtaamaan kaikki teinivuosien möhläilyt. Tai tekemään uusia.
Kaksi tuntia alkupuheen jälkeen ensimmäisen onnellinen sammuu, muut vasta sammaltavat. Pojat hyppivät Volgan tahdissa, J:ltä menee jalat alta. Hänen kiskaistaan kuitenkin pystyyn ennen kuin persaus viistää maata. Volga Volga, rakkaus tai kuolema...
Kolme tuntia alkupuheen jälkeen kaikki ovat aivan naamat. Paitsi minä. Se ei kuitenkaan johdu omaksumastani sivistyneen keskieurooppalaisesta juomakulttuurista, vaan siitä, että vauhtini on liian kova. Hukkaan jokaisen avaamani lonkeron satojen avattujen joukkoon heti ekan hörpyn jälkeen.
Neljä tuntia alkupuheen jälkeen M huojuu eteisen lippuluukulla ja yrittää ostaa nakkisämpylää kaikilla mausteilla.
Viisi tuntia alkupuheen jälkeen huomaamme jonkun olleen kadoksissa jo viisi tuntia. Hän ilmestyy puskasta ja ryntää vessaan oksentamaan.
Kuusi tuntia alkupuheen jälkeen tarjoamme kaikille Salmiakkikossua. V###t budjetista!
Seitsemän tuntia alkupuheen jälkeen totean, että kaikki on niinkuin ennenkin. Tai okei, ei ihan. Emme enää vetele poskisauhuja nurkan takana emmekä tunge kieliä toistemme kurkkuun. Onneksi.

Tyttäreni

2009-08-31T06:03:00.000-07:00

Minun tyttäreni on erityinen tapaus. Hänen kanssaan sellaiset käsitteet kuin aika ja tila saavat aivan uudenlaisen merkityksen.
Ei ole olemassa sellaista tilaa, jota hän ei täyttäisi. Hän ei ole koskaan huomaamaton, sivussa. Hän on keskellä, reunoilla, kaikkialla. Hän täyttää jokaisen kolon, hänen äänensä kantaa kaikkialle.
Sitä kutsutaan myös karismaksi.
Aika on hänelle merkityksetön. Hän on eilisessä, tässä ja tulevaisuudessa. Hän sekoittaa muistonsa, mielensä ja ajatuksensa. Hänelle looginen on maagista.
Hän kävelee keskellä katua, hän tulee sisälle karmit kaulassa. Hän kulkee pää pystyssä, hän on tehty ylpeydestä.
Mikään ei jää häneltä huomaamatta, yksikään asia ei häneltä unohdu.
Hänestä ei pääse irti silloinkaan, kun hän ei ole luonasi.
Jokainen ihminen, joka on hänet kohdannut, tulee aina muistamaan.

Kuka minä olen?

2009-08-27T21:43:00.000-07:00

Nyt, kun meidän perheessä yksi jos toinenkin on uuden elämänvaiheen edessä, olen törmännyt ihan kummalliseen ongelmaan. Meillä ei ole kenelläkään kunnollista titteliä, jolla määritellä kukin perheejäsen itsensä kokoiseen lokeroon. Tai Peukku on tietenkin edelleen turvallisesti Peukku Perusinsinööri, ja se hiukan helpottaa tätä lokeroinnin ongelmaa:)
Mutta entä minä? Ennen olin kotiäiti, turvallisesti hoitovapaalla, ja minua odotti mukava eläkevirka. Sellainen tyyppi on helppo määritellä tässä universaalisessa perheroolituksessa. Nyt tuo virka odottelee jotakuta toista, ja minä olen jäänyt kellumaan jonnekin määrittelyjen ulkopuolelle. Itseäni se ei haittaa yhtään, olen aina pitänyt kellumisesta.
Kanssasisaria asia sen sijaan häiritsee luvattoman paljon, koska minä olen nyt milloin mitäkin. Tänään olen ihan vaan kotiäiti, syyskuussa ihan todellinen uraäiti: paiskin hommia kellon ympäri. Päivällä opetan, illalla hoidan yritystäni. Lokakuussa palaan taas vanhaan vaikeasti hahmotettavaan kuvioon: päivät suurinpiirtein kotona, neljä tuntia viikossa opetusta, iltaisin silloin tällöin yritysjuttuja. Itse lasken itseni kotiäidiksi, joku toinen opettajatädiksi, kolmas yrittäjäksi. Kesät ja joulut ihan vaan laiskottelen!
Tämä sekava järjestely aiheuttaa silmien muljautuksia ja pään pyörityksiä. "Mä luulin, että sä oot ihan vaan kotona, mutta ethän sä ookaan". Tai näin: "Ai sä oot niiiiin vähän töissä, mä luulin, että sä oot nyt opettajana".
Niinpä, maailmassa on monta kummallista asiaa. Kuten suutareita, jotka eivät pysy lestissään.

Shoumään is oolveis shoumään!

2009-08-21T09:37:00.000-07:00

Afromaman antaman ytimekkään palautteen ansiosta päätin kertoa Isoveljestä ja hänen koulutaipaleensa alusta hieman enemmänkin. Sillä päällikkö hän on, aivan eittämättä.
Saattelin esikoiseni yhdeksän (?) vuoden peruskoulutaipaleelle pitämällä perusteellisen luennon Suomen kansakoululaitoksen historiasta. Sen lisäksi annoin yhden neuvon: Älä riisuudu koulussa.
"Mitä? Mitä mä sitten teen, jos mun tulee ihan hitsin kuuma??!!" Kerroin, että ikävä kyllä matikantehtäviä ei todellakaan voi ratkoa pelkissä alkkareissa. Tämä aiheutti tyrmistynyttä kummeksumista.
Myös Isoveli evästi äitiään. Me emme siis todellakaan marssi käsi kädessä ekana päivänä koulun portista sisään. Minun on turha kuvitella jääväni vilkuttelemaan ja kyynelehtimään aidan taakse; sen sijaan saan luvan häipyä ja äkkiä.
Kurvasin koulun pihalle mustat lasit päässä, mukulat takapenkillä. Isoveli hyppäsi ulos autosta heti kun vauhti hiljeni alle kuudenkympin ja ryntäsi reppuaan päänsä päällä heiluttaen pihalle. Näin toisten äitien taluttavat pieni prinssejä ja prinsessojaan moitteemmissa kouluasuissaan, satamakontin kokoiset reput siististi selässä. Lapset ujon asiallisina.
Käänsin hetkeksi selkäni ja kas, pihalta kuului kummaa meteliä. Isoveli oli kiivennyt viereisen rakennustyömaan multakasalle yhdessä tokaluokkalaisen pojan kanssa. He painivat yltä päältä ravassa ja kuristivat toisiaan.
Karjaisin pojat alas kukkoilemasta tunkiolla. Isoveli totteli, onhan hän saanut perusluterilaisen kunnon kasvatuksen:)
Ennen sitä hän kuitenkin seisahtui kasan korkeimmalle kohdalle, otti sotilaallisen ryhdin ja nosti kätensä kohti taivasta. "Shoumään is oolveis shoumään", multainen poika kajautti niin, että koulun seinät raikuivat.
Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että Isoveli on tullut kouluun.

Sitten mennään!

2009-08-17T21:52:00.000-07:00

Minä en ole ainoa meidän perheessä, joka on menossa uutta kohti. Isoveli nimittäin aloittaa tänään koulun, on ensimmäisen luokan ensimmäinen päivä. Tasan viisi minuuttia sitten, kun minä istuin höyryävän kahvikupin ääressä, Isoveljen huoneesta alkoi kuulua kolinaa. Ovi avautui ja oven raosta kurkisti pörröinen pikkupojan pää.
- Tänään sitä sitten mennään!! Isoveli julisti iloisena, silmät vielä unesta sikkarallaan. Minua vähän itketti.
Koulun alkuun valmistauduttiin tekemällä kesäksi annettua tehtävävihkosta. Hiukan jäi viime tippaan, sillä vasta eilen muistimme mokoman vihkosen. Yhtenä tehtävänä oli piirtää kuva kesästä. Isoveli piirsi papiljottipäisen tädin, jolla oli kurkkuja pitkin naamaa. Alle hän kirjoitti horjuvin kirjaimin "NOTIETENKIN KURKUNAAMIO.
Älkää kysykö miksi.
Tässä teille päivän piristykseksi vielä pari katkelmaa minun ja Isoveljen jutustelusta viime viikolta:

- Äiti, tärkeintä ei ole voitto.
- Olet oikeassa poikani, tärkeintä ei ole voitto
- Ei niin, vaan vastustajan täydellinen nöyryytys.

- Isoveli kulta, älä tunge päätäsi minun kainalooni kesken ruokailun, yritän syödä!
- Mitä, onko mun paksusta päästä muka jotain harmia??!?

Uutta kohti

2009-08-06T12:29:00.000-07:00

Tätä kirjoitusta on vaikeampi kirjoittaa kuin yhtäkään aikaisempaa kirjoitustani. En tiedä, mitä kirjoittaisin, miten kirjoittaisin. Tämä on ensimmäinen kerta, kun moni minut tunteva on pyytänyt, että kirjoittaisin tästä asiasta. Siis siitä, miksi jätin taakseni ison osan minusta ja tein jotain, mikä hämmästyttää monia.
Syy hämmästykseen on se, että sanoin itseni irti työpaikastani. Työpaikasta, jossa viihdyn vallan mainiosti. Tai siis viihdyin, ennen kuin hyppäsin nykyiseen elämääni. Tässä nykyisessä elämässä minä olen minä, Pikkulilli, kotiäiti, ihme haaveilija.
Siinä entisessä elämässäni työ oli minulle kaikki kaikessa. Jotain, mistä olin ylpeä ja minkä halusin oppia aina vain paremmin. Jotain, johon uppouduin, josta nautin ja jota vieläkin joskus kaipaan.
Kaikki alkoi siitä, kun eräänä helmikuisena iltana yli puolitoista vuotta sitten suljin työpaikan oven takanani. Lähdin iltayhdeksältä, sammutin valot ja kannoin S-Marketin muovikassissa tärkeimmät paperini autoon. Ajattelin, että tulen takaisin niin pian kuin mahdollista. Seuraavana aamuna lensin Etelä-Afrikkaan.
Luulin palaavani mukanani pieni tyttäreni, mutta palasinkin mukanani myös jotain muuta. Minussa oli tapahtumassa jotain, jota en silloin vielä osannut selittää.
Muutama kuukausi kotona venyi vuodeksi, puoleksitoista. Aikasempi minäni uraäitinä hautautui jonnekin pyykkivuorten, Metsolan uusintojen ja sutsisatsisatsaan alle.
Muutokset seurasivat toisiaan. Pieni pöytälaatikkoyritykseni kasvoi mukaviin mittoihin, mutta lapsillekin jäi silti aikaa enemmän kuin ne taisivat toivokaan:) Yhtäkkiä huomasin, että Peukullakin on ihan oikea työ, jossa se on ihan pirun hyvä, oikeastaan korvaamaton. Että Peukku ei ehkä haluakaan aina olla se, joka hakee sairastuneet lapset pois päiväkodista ja koulusta kesken työpäivän ja joustaa kotona, kun minä venyn töissä. Huomasin, että vaikka fyysisesti palaisin töihin, niin henkisesti jäisin jonnekin muualle. Ja minun työssäni se ei vain käy, siellä tehdään parasta mahdollista jälkeä tai sitten ei tehdä lainkaan. Piste.
Tiesin, ettei minusta ihan kokonaan kotiäidiksikään olisi. Lopulta löydin työn, jossa saan olla vähän töissä ja aika paljon kotona. Syksyllä saatan esikoisen itse kouluun ja olen vastassa, kun hän tulee kotiin. Pikkusisko pääsee päiväkotiin kavereidensa luokse, mutta kaksi hoitopäivää viikossa riittää hänelle.
Joskus on rikottava koko palapeli ja koottava se uudelleen. On jätettävä taakseen jotain tärkeää ja uskottava siihen, että muutos tuo tullessaan jotain kestävämpää. Vaikka tekee vähän kipeää. Mutta nyt minusta on tulossa minä, Pikkulilli, kotiäiti, yrittäjä, ihan hiukan uraäiti. Ja ihme haaveilija.

Mukulitte kans mustikas

2009-08-01T08:50:00.000-07:00

Mää sai äske loistoirea. Mää lähre mukulitte kans noukkima mustikoi ja sit me leivota komias piirakka. Mukava ja jumalattoma iryllist.
Me varustaurutti asiamukasest. Mul ol teepait, farkkuminihame ja kroksi. Pikkusiskol ol vähä sama luukki. Ja jokasel ol mukan kauhia suure saavi. Ne ol määräs saar täytte mustikoi. Peukku jäi kotti ripustama autotalli rännei. Mää en tajua mitä varte, kotei nyy eres sara vett.
Matkal mää kertosi mukulil elämä suuri totuuksi. Kuten semmossi, et kaks mummo men mustikka, mut toine ei mahtunukka. Isoveli kysys, et kosk mää ole viimeks lukenu vitsikirja, et toiki vitsi o josta yhreksänkymmentluvult. Pikkusisko innostus ja kertos vakiovitsis, joka mene näi: "Mink tähre katil o nii lyhyvä konti? Sen tähre, ko jos ne olis piremmä, ne tulis seljäst läpi." Ja sit me nauretti katketakses.
Yhtäkkiä mää huamasi, ettei Isoveljel ol kunnollisi vermei. Sil ol pelkä kalsari ja palja kintu, mut ei viititty kääntty takas. Matkaki ol nii jumalattoma pitkä, kotiovelt melke kakskymment metri.
Peril mää koiti rohmut mustikoi, Isoveli tallos joka mättä ja Pikkusisko kertos sitä sama vitsi kuuret kertta. Koira ol tullu mukka ja se painel pisi mettä ko hullu. Pia mää huamasi, ett kattiki o mukan.
Yhtäkkiä kuulus kauhua molskahrus. Isoveli ol karannu takas pihal ja hyppäs uima-alttasse mulikoittema. Pikkusisko rupes tiätys kitisemä, et miksei hän ol ikiiiinä päässy uima. Mää käski sen men pihal ja pyyttä sitä rännimestari auttama se alttasse. Likka häipys, mut matkal se unhot koko uimise ja rupes tekemä hiakkakaakui.
Mää jäi yksi mettähä kolmen kauhian saavi, kati ja koiran kans. Isoveli huutel pihalt, et eik meil ol lainka eväi mukan mustikas. Mää ihmetteli, et mitä eväi, ko koko mukul ol häipyny mettäst. Vähä pääst se istus taas mättäl Candy Kingin paperpussi eresäs. Söi kuulemma eväi.
Yhren saavin pohjal ol see verra mustikoi, et mää sai piiraka leivottu.
Mukula huakailiva, ett olipa mettäs rankka ja et mustikoitte poimimises on kauhia tyä.
Mut piirakka ol hyvä!

Barbie uunissa ja muita leikkejä

2009-07-31T00:21:00.000-07:00

Isoveli on innostunut leikkimään Pikkusiskon lempileluilla: Moulin Rotyn iki-ihanalla uunilla, blondilla Barbiella, metallilanka-sängyllä, Mailegin pupuperheellä. Tässä ote leikeistä:

"Haa, löysin sinut! (poimii pahaa-aavistamattoman Barbien lelukorista). Luulitko voivasi piilotella minulta ikuisesti, senkin niljakas ääliö! Ehkä kuukausi tuolla antaa sinulle arvostelukykyä! (paiskaa Barbien uuniin)"

"Ja nyt shoppailemaan! (työntää muovisia ostoskärryjä ja kaahaa niillä hulluna niin, että pahviset mehutölkit ja muoviset herkkusienitölkit lentelevät kurveissa). No mikä ihme näissä kärryissä on, kun tavara ei pysy sisällä??"

"Bum, gräsh, pam! Ja te liiskannutte kaikki, kun tää hyökkää, buaaah hah hah haaa!!!!" (murskaa pupuperheen metalilankasänkyynsä, jota ei hyökkäyksen jälkeen enää sängyksi tunnista).

Ambomaalta yhdeksi meistä, osa II

2009-07-28T06:06:00.000-07:00

Rakas Ystäväni, lukaisepa tuo edellinen postaus ennen kuin riennät tämän kimppuun, jookos?
Tämä on nimittäin tarina siitä, kuinka täällä meillä kotoutettiin jo ennen kuin tuota omituista sanaa edes tunnettiin.
Eräänä kauniina päivänä joskus muinaisella 1980-luvulla kyläämme muutti nuori mies Namibiasta. Itse en tapahtumaa juuri muista, mutta usein se muistetaan kerrata minulle, koska tyttäreni näyttää ihmisten mielissä jollain tavalla liittyvän tämän tarinan jatkumoon. Ehkä kyläläiset haluavat tällä tarinalla kertoa minulle, kuinka kosmopoliitti kyläpahasemme onkaan. Vaikka minun mielessäni tarina on todiste jostain ihan muusta.
Tämä kyseinen namibialaismies asusteli eräällä maatilalla ja paiski töitä kiitettävällä tahdilla. En muista hänen oikeaa nimeään, ja tuskin muistaa kukaan muukaan. Ensitöiksi hänelle annettiin nimittäin suomalainen nimi, siis käännös afrikkalaisesta nimestä suomalaiseksi. Nimi oli joku Leksa tai Pera -tyyppinen, koska täällä ihmisellä pitää olla ihmisen nimi.
Pera tykkäsi polkupyöräilystä ja hänellä oli kuulemma harvinaisen muhkea afrotukka. Pera komeine kuontaloineen kuului pian kylänraitin näkyihin yhtä oleellisesti kuin kauppa-auto. Kun hän tuli vastaan, jokainen oli käsi pystyssä: "No mutta Pera, mitäs mies?".
Kylän nuoret miehet tietenkin opettivat Peralle, miten viinaa oikein juodaan. Iltaisin he kokoontuivat huoltoasemalle tekemään pientä kuppia. Sieltä Pera sotki yötä myöten polkupyörällä kotiinsa ja soratiehen jäi mutkitteleva vana. Joskus se vana kertoi, että matka oli huoltikselta jatkunut ihan muualle kuin kotiin. Pera tykkäsi käydä naisissa siinä kuin muutkin.
Kerran kävi huonosti. Huoltisilta oli tavallista kosteampi, eikä Peraa näkynyt kotonaan. Maatilan isäntäväki huolestui ja lähti etsimään nuorta miestä. "Kaveri oli sammunut siihen teidän talon kohdalle metikköön. Ei meinattu löytää sitä yöllä, kun se oli niin tumma", emäntä kertoi.
Kuten huomaat, tässä tarinassa ei ole mitään ihmeellistä. Se on tarina nuoresta miehestä, joka muuttaa meidän kyläämme, tekee töitä, juhlii muiden nuorten miesten kanssa, rakastuukin. Ja juuri siksi se tarina on minusta niin ihmeellinen. Tämä mies jostain Ambomaalta tuli yhdeksi meistä, ja tämä tarina voisi kertoa kenestä tahansa.
Loppu ei kuitenkaan ole ihan onnellinen. Myöhemmin Pera matkasi takaisin synnynmaahansa ja kohtasi tiettävästi loppunsa Namibian itsenäistymisen aikoihin hämärissä olosuhteissa. Silti pidän tarinasta. Se saa minut pohtimaan, miten Peran olisi käynyt, jos hän olisi muuttanut kaupunkiin. Olisiko jokainen vastaantulija ollut käsi pystyssä. "No mutta Pera, mitäs mies?"

Ambomaalta yhdeksi meistä

2009-07-25T07:27:00.000-07:00

Asun maaseudulla, viljavien peltojen, idyllisten sorateiden, laiduntavien lehmien, sianpaskan imelän tuoksun ja uteliaiden naapurien keskellä. Minulla on tytär, joka on adoptoitu Afrikasta. Nämä kaksi tosiasiaa saavat joskus kaupunkilaiset ystäväni ihmettelemään, miten pärjäämme siellä maalla, kun meillä on tuollainen lapsi.
Kiitos kysymästä, hyvin pärjäämme! Maalla selviytyy, kun omaa järkähtämättömän huumorintajun sekä jäätävän itseironisen asenteen. Eikä ole niin turhantarkka omasta reviiristään.
Täällä maalla maahanmuuttaja, on hän sitten Puolasta tullut modernin ajan renki tai Afrikasta tullut pieni adoptiolapsi, on ihminen ihmisten joukossa. Täällä on totuttu kaiken maailman kylähulluihin, siksi erilaisuuden sietokyky on keskimääräistä parempaa. Itse asiassa tätä erilaisuuden sietokykyä peräsi myös tutkija Olli Löytty teoksessaan Maltillinen hutu - tarinoita kulttuurien kohtaamisesta. Hänen mielestään maahanmuuttokysymyksessä ei pitäisi puhua suvaitsevaisuudesta. Meidän ei ole mitään syytä suhtautua yhteenkään tulokkaaseen ylistävän kritiikittömästi tai vihamielisesti. Meidän tulisi vain oppia sietämään. Sietämään sitä, että meidän kyläkirkkomme viereen jonain päivänä nousee moskeija tai meidän naapurillamme on kummallisia tapoja.
Löytty hei, oletko huomannut, että tätä sietämistä täällä maalla on vuosisatoja harjoiteltu ja siksi olemme siinä mestareita? Naapuria on ollut pakko sietää, koska huomenna saatat olla pulassa ja tarvita hänen apuaan. Jos leikkuupuimurisi leviää juuri ennen sadonkorjuuta, vilja jää pellolle, mikäli olet napit vastakkain sen saakutin naapurin isännän kanssa, jolla on ehjä puimuri.
Tälläisen sietämiseen perustuvan yhteisöllisyyden, todellisen afrikkalaisen ubuntun lisämausteena tulee julkisuus. Täällä maalla ei juuri ole omaa tilaa, on vain julkista tilaa. Naapuri tietää kaikki asiasi. Kun tarvitset apua, voit olla varma, että puoli kylää tulee apuun. Voit olla myös varma, että seuraavana aamuna se toinenkin puoli kylästä tietää, mitä teillä tapahtui.
Loistava esimerkki tästä on muuan juopunut saunoja. Eräänä kauniina kesäiltana kylässämme tapahtui kauhea onnettomuus: pienessä maistissa ollut iäkkäänpuoleinen mieshenkilö luiskahti saunoessaan isoon saaviin ja jäi sinne jumiin. Koska miesparka kärsi selkäkivuista, hän ei päässyt saavista omin voimin ylös. Avuksi hälytettiin paikallinen nokkela vpk sekä ambulanssi. Saavi ukkoineen raahattiin saunasta pihalle ja alkoi melkoinen operaatio miehen irrottamiseksi. Siinä tarvittiin hoksottimia ja aikaa meni. Mies poltteli saavissa istuen tupakkaa ja nautti kesäillasta sillä välin, kun naapurit pohtivat ankaristi, miten hänet saadaan saavista pois. Loppu oli kuitenkin onnellinen, sillä vpk leikkasi saavin rikki ja mies saatiin paareille ja sairaalaan.
Yhteisöllisyyden nimissä apu oli siis lähellä, mutta niin oli yleisökin. Seuraavana aamuna jokainen kyläläinen tiesi tapahtuneesta.
Ai miten jutun otsikko liittyy tähän tarinaan? No siten, että erään ambomaalaisen tarina on loistava esimerkki siitä, miten maaseudulla ihminen otetaan ihmisenä ja miten häntä siedetään. Siitä kerron kuitenkin ensi kerralla...

Vain aika tekee meistä äitejä

2009-07-21T03:20:00.000-07:00

Usein näen sinut, lapsensa synnyttämällä saaneen äidin, katsovan mietteliäänä omaa mustavalkoista lapsikaksikkoani. Melkein voin tuntea kysymykset, jotka jätät kysymättä, koska et uskalla. Ja minä jätän vastaamatta. Vaan enää en jätä.
Kyllä, he ovat molemmat omia lapsiani, ikiomia. Kyllä, he tuntuvat molemmat rakkailta, eri tavalla rakkailta, mutta aivan yhtä rakkailta. Toisen äidin synnyttämää lasta rakastaa niin, että kipeää tekee. Ajan myötä hän alkaa muistuttaa vanhempiaan yhä enemmän, ja kaiken minkä luulin olevan perimää, onkin opittua.
Kyllä, minä olen hänen oikea äitinsä ja hän on minun oikea tyttäreni. Hän kantaa minun perimääni. Ei geeniperimää, vaan kulttuuriperimää, ja se on jotain paljon arvokkaampaa.
Joskus näen sinut, maailmalta lapsensa saaneen äidin, katsovan mustavalkoista kaksikkoani mietteliäänä. Sinäkin jätät ehkä kysymättä, koska et osaa pukea kysymyksiäsi sanoiksi. Sinullekaan en halua jättää vastaamatta.
Ei, ei meillä synnyttäneillä naisilla ole mitään myyttistä, biologista tietoa äitiydestä. Olemme alussa yhtä eksyksissä kuin sinäkin, yhtä raakoina me hyppäämme äitiyden ensimetreille. Ei, en osannut tulkita poikani tarpeita hänen itkunsa perusteella enkä alussa edes erottanut häntä sairaalan vauvalan muovisänkyjen rivistä. Tarkistin aina päädyn pahvilapusta, etten nosta syliini väärää lasta.
Ei, me emme ajattele, että sinä olisit jotenkin vähemmän äiti lapsellesi vain siksi, että et ole häntä synnyttänyt.
Kun katsoin muutaman minuutin ikäistä poikaani, joka nosti päätään vatsallani ja tapitti minua syvänsinisillä silmillään, en minä häntä rakastanut. Hän otti minut äidiksi hetkeäkään empimättä, mutta minulle hänestä tuli rakas poikani vasta hitaasti.
Kun ensi kertaa kohtasin tyttäreni, anelin häneltä lupaa saada olla hänen äitinsä. Hyvin hitaasti hän antoi itsensä kasvaa tyttärekseni. Vaan äiti, poika ja tytär meistä lopulta tuli.
Kaikki lapset ovat alussa vieraita, tuntemattomia omille äideilleen. Vasta aika tekee meistä kaikista äitejä, ei synnyttäminen.

Hammasjuttuja

2009-07-09T12:15:00.000-07:00

Jos paino- ja pituuskäyriä ei oteta lukuun, poikani ei ole koskaan ollut erityisen keskiverto. Hän kammoaa kaikkea tavallista. Kun näette jossain pikkupojan, jonka tukka on siistitty peruspojanmalliseksi, voitte olla varma, että hän ei ole minun poikani. Ehei, minun poikani kasvattaa joko kamalaa hevilettiä tai sitten hän leikkauttaa anttituiskumaisen trenditöyhtön. Tavallisuus, normaali, keskiverto - pois se hänestä, luoja paratkoon!
Kuten odottaa saattaa, edes hänen maitohampaansa eivät lähteneet kuten keskivertokakarilla, vähän ennen rautaversioiden ilmaantumista. Poikapa päätti kasvattaa suuhunsa tuplakaluston, siis maidot edessä, rautaversiot takana. Hänestä se oli coolia.
Sanoin hänelle, että tuskin se käy päinsä. Että kyllä hammashoitolan tädit haluavat kiskoa nuo maitoversiot pois. Poika hymähti pettyneenä, asia jäi siihen.
Ehtoopuolella päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja mennä pitkäkseni, koska lapset puuhailivat omiaan. Taisin hetkeksi torkahtaa ja kun heräsin, tyynyni vieressä nökötti yksinäinen maitohammas. Koska se epäilemättä ei ollut tipahtanut minun suustani, kutsuin lapset paikalle. Molempien suuvärkin tarkastettuani totesin, että hammas uupuu Isoveljen alaleuasta. Hän kertoi kyllästyneensä tuplakaluston kasvattamiseen ja kiskaisseensa yhden pois.
Hiukan ihmettelin, koska maidot eivät edes heiluneet. Eivät niin, ja siksi täällä onkin näin pirusti verta, Isoveli totesi lakonisesti.
Hänen hurja luontonsa ei kuulemma kestäisi enää toisen hampaan kiskomista, joten hän nakitti minut sitomaan langan seuraavan maitohammasuhrin ympärille. Käskystä solmin toisen pään ovenkahvaan, ja sitten Isoveli ryhtyi tyynesti odottamaan, että Peukku palaa töistä, avaa oven ja hammas lentää huitsin nevadaan, kuten hän asian runollisesti ilmaisi.
Katselin kuistin portaalla lanka suussa ja niska kenossa istuvaa poikaani ja huokailin itsekseni, että pitikö hänen tehdä purukalustostaan tällainen episodi. Isoveli käski minun lopettaa mulkoilemisen ja hakea hänelle Ankkareita, koska alahammas oveen sidottuna istuminen on kuulemma kuolettavan tylsää. Vein hänelle Roopen päätä ei palele -taskukirjan ja vetäydyin Pikkusiskon kanssa sisälle.
Vartin päästä kuistilta kuului sadattelua. Lanka kuulemma irtosi joka kerta kun hän käänsi sivua. Maanittelin pojan luopumaan sadomasokistisesta hampaanirrotusideastaan ja ihme kyllä ehdotus meni läpi.
Seuraavana iltana onneton hammas nökötti edelleen alaleuassa, mutta nyt siitä oli kuulemma päästävä eroon. Ja heti. Tällä kertaa taktiikkana oli ensin juoda kylmää kaluston puuduttamiseksi, asettua sitten selälleen penkille ja tällätä hengityksellä huurrutetut uimalasit silmille. Jälkimmäisen tarkoituksena oli peittää näkökenttä, se kuulemma lievittää kivun tuntemusta. Sitten vaan joku vapaahtoinen perheenjäsen repimään hammasta irti.
Vaan se pirulainen ei suostunut lähtemään. Hirvittävien tuskanhuutojen saattelemana yritimme ja yritimme. Tai minä lähinnä yritin saada Isoveljeä luopumaan hampaanirrottamispakkomielteestään.
Leivoin jopa keksejä, koska minun leivontataidoillani niistä tulee yleensä kivikovia, vaan persiilleen meni sekin idea.
Illan päätteeksi Isoveli painui pehkuihin ärtymyksestä äristen, onneton hammasparka yhden säikeen varassa leukapielissä riippuen.
Huomenna tämä show jatkuu. Taidan leipoa niitä kuuluisia kivisämpylöitäni.
Taitaa tästäkin tulla sellainen muodikas leivontablogi, jollei hammas pian irtoa.

Jorinoita

2009-07-03T06:42:00.001-07:00

Olemme autolla hakemassa tutulta vihannesviljelmältä heidän tuotteitaan. Laitan vihannekset auton takapenkille lasten viereen ja jatkamme matkaa.
Isoveli: Mitä tää on?
Äiti: Se on tilliä.
Isoveli: Ai jaa, mä oon aina luullu, että tilli on kala, mut se onkin kasvi. Onks tää syötävää, mullon jäätävä nälkä?
Äiti: Onhan se.
Isoveli ryhtyy syömään tilliä auton takapenkillä.
Pikkusisko: Äiti äiti, Isoveli vetelee ruohoo!
Isoveli: Tää on tilliä, idiootti! Eksää nyt edes tilliä tunnista!!

Pikkusiskon lempiasu kesähelteillä ovat hameen alle puettavat 3/4 -pituiset legginsit, jotka loppuvat siis polven alapuolelle. Kerran puin hänelle hameen seuraksi polvisukat. Pikkusisko tutki niitä hartaasti ja pelästyi sitten.
Pikkusisko: Äitiiiii! Tuu auttamaan, nää leksinsit alkaa väärästä päästä, niitten pitäis alkaa täältä ylhäältä! (näyttää vyötäröään).
Äiti: Ne on polvisukat.
Pikkusisko: Ai jaa polvisukat, olisit heti sanonu.

Kävelemme Isoveljen kanssa tietä pitkin ja juttelemme niitä näitä.
Äiti: Sä oot mennyt kamalan laihaksi. Et taida syödä oikein mitään. Ja kasvanutkin oot, susta on tullut kamalan pitkän ja laihan näkönen.
Isoveli: No niinpäs näyttää. Jos laittaisin kielen ulos, näyttäisin ihan vetoketjulta.

Ruokapöydässä juttelemme usein ruuasta.
Äiti: Uudet perunat on ehkä parasta mitä tiedän.
Isoveli: Ai parasta. Enkö mää ookaan parasta mitä sä tiedät?
Äiti: No mä puhuin ruuasta. Kaikista maailman asioista parasta olette tietenkin sinä ja sun Pikkusisko. Ja tietty isi.
Isoveli: (katsoo paheksuvasti) No onpas toikin nyt herkkää. Ja vielä ruokapöydässä.

Duudsonigeeni

2009-06-24T12:54:00.000-07:00

Olemme lasten ja naapurin tädin kanssa kotiutuneet paikasta, jota lapset kutsuvat huvipuistoksi ja minä helvetin esikartanoksi. Paahtavassa helteessä päivän saldoksi kirjattiin yksi rattaisiin sulanut mangomelonitötterö, pari lämpöhalvauksen ryydyttämää äitiä sekä yksi poika, jonka hattaran tahmaamaan poskeen takertui neljä servettiä .
Minä istuin kaiken maailman kieputtimissa samanlaisissa tunnelmissa kuin Juicen biisin iskä jouluaattona: kärsivin ilmein ja vellovin vatsoin. Vaan lapsilla oli hävettävän hauskaa!
Oikeastaan minullakin, kun katsoin poikaani, joka oikeasti huumaantuu vauhdista. Lähetin Peukulle tekstarina tilannekatsauksen, joka kuvasi arkisen karusti tilannetta eilen iltapäivällä. Se meni jotenkin näin: "naapurin poika oksentaa. Sinun poikasi roikkuu jossain pää alaspäin ja huutaa AAAAAAH! Eli hyvin menee, terkkuja kotiin."
Meidän rauhallinen, harkitseva ja filosofinen poikamme muuttuu toiseksi ihmiseksi, kun kyse on vauhdista ja vaaran tunnusta. Hänellä on kummallinen duudsonigeeni. Älkää kysykö, keneltä peritty.
Korkkiruuvi on hänelle vain alkulämmittelyä. Hän ei voi ymmärtää, miksi seitsenvuotiaita ei päästetän benzi-torniin ja miksei laskuvarjolla mukamas voi hypätä jo ennen kouluikää. Äitien keksintöä moiset rajoitukset.
Duudsonigeenin omaavat pikkupojat ja -tytöt, joita on lopulta suhteellisen harvassa, on varustettu seuraavilla ominaisuuksilla: totaalinen vauhtisokeus, lähes rajaton kipukynnys, itsesuojeluvaiston täydellinen puuttuminen ja kuolemattomuus.
Ensimmäisen aavistuksen duudsonigeenistä sain pojan ollessa parivuotias. Hän oli varovainen, rauhallinen kaveri, joka ei koskaan koheltanut eikä pudonnut edes tuolilta. Hän harkitsi tarkkaan, uskalsiko mennä yksin rappusista tai miten korkealta voi hypätä. Mutta annapa tällaiselle lapselle pulkka ja vie hänet jumalattoman korkean ja jyrkän mäen harjalle. Ilmekään värähtämättä kaveri istuu pulkkaan ja syöksyy hihkuen surmanlaskuun.
Juuri tämä duudsonigeenin epäloogisuus tekee siitä vaarallisen: sen kantajaa ei helposti pysty heti tunnistamaan. Ne rajuimmat poika- ja tyttöviikarit ovat usein tosipaikan tullen varovaisia.
Toista maata ovat nämä arvaamattomat geenivirhelapset. He ovat niitä, jotka päätyvät keskussairaalaan tutkimuksiin, koska heillä epäillään ongelmia syvyysnäössä holtittoman ja luonteeseen sopimattoman mäenlaskun takia. He saavat diagnoosiksi "hurjapää."
Enää en raahaa rauhallista poikaani tohtorille, vaikka hän kieppuu kolmatta kertaa Tyrskyssä ja vaikka naapurin poika yrittää vakuuttaa minulle, että poikani täytyy olla jotenkin tärähtänyt, koska haluaa vatkata itseään ylösalaisin. Nyt tiedän, että vakaasta luonteesta huolimatta hänellä on duudsonigeeni. Siis lisää vauhtia vaan!

Kohtaamisia

2009-06-22T03:22:00.000-07:00

Juhannussunnuntaina erehdyin vääntäytymään ostoskeskukseen, mitä kaduin myöhemmin syvästi. Kuten aina, alennuksessa oli vain murto-osa liikkeiden valikoimista ja nekin vain turhuuksien turhuutta. Niin tai näin, jotain mukavaakin kauppakeskuksessa sattui.
Puskin lastenrattaita ihmismuurin läpi, kun minun ja putiikin toisessa laidassa vaimoaan sovituskopista odottavan miehen katseet kohtasivat. Tämä komistus silmäili hetken minua ja tytärtäni, virnisti sitten poikamaisesti ja iski silmää. Hänenkin kätensä puristivat ruuhkassa lastenrattaiden työntöaisaa. Rattaissa istui suloinen tyttö, suunnilleen minun tyttäreni ikäinen.
Kun pääsimme lähemmäs, mies heitti tyttärelleni reteästi ylävitosen ja hymyilimme toisillemme hetken. Emme vaihtaneet sanaakaan.
Veikkaan, että kumpikin meistä muistaa tämän pienen, ohikiitävän kohtaamisen kauan.
Hän oli komea, musta mies, upeat afrohiukset leteillä. Hänen rattaissaan istui suloinen tyttö, vaaleanruskeat hiukset herttaisilla ponihännillä, ja valkoiset posket hiukan ruusunpunaisina.
Minä, sinisilmäinen nainen, ohuet hiukset hiukan sotkussa, rattaissa musta kuvankaunis pikkutyttö, hiukset pienillä leteillä sievästi ojennuksessa.

Peppu tiskipöydällä

2009-06-10T01:21:00.000-07:00

Tänä aamuna heräsin puolisen tuntia lasten jälkeen. Se onnistuu, kun opettaa lapset aamuisin katsomaan lastenohjelmia. Kuulostaa kyseenalaiselta, ja sitä se kieltämättä onkin.
Yhtä kyseenalaista ovat lasten puuhailut telkkarin katsomisen ohella. Tänäänkin he olivat harrastaneet muovailuvahataiteilua, ja tuloksena oli - loistavia peppuja!
Tiskipöydällä komeili taidokas näkemys takalistosta, kun sain lopulta itseni kammettua kahvinkeittoon. Luomus kelpaisi lääkiksen anatomian luennolle. Päivän mittaan Isoveljen pepunmuovailutaidot ovat kehittyneet huimasti.
Yhdeksään mennessä valmiista pepuista sukeutui aikamoinen taisto Isoveljen ja Pikkusiskon välille, koska Pikkusisko ei ollut lainkaan tyytväinen peppuihinsa ja halusi Isoveljen muovailevan hänelle oman pepun. Isoveli tarttui toimeen ja tuloksena oli hämmästyttävän yhdennäköinen taideteos: ruskeasta muovailuvahasta muotoiltu, kaunis afrikkalaisen pyöreä takapuoli! Pikkusisko esitteli kopiotakalistoaan ylpeänä!
Tässä vaiheessa aloin kauhulla odottaa jatkoa ja sitä olikin luvassa. Kuulin Isoveljen kehuvan Pikkusiskolleen, että kohta näet millainen peppu äidillä on. Ja totta: tuloksena oli hienosti muotoiltu suomalaisen kolmikymppisen perheenäidin takalisto, sivulta katsottuna tylsän lattea ja takaa tiirailtuna mukavasti levistynyt:)
Tinkimättömien kasvatusalan ammattilaisten Cacciatoren, Korteniemi-Poikelan ja Huovisen Miten tuen lapsen ja nuoren itsetuntoa -teoksen innoittama kysäisin Isoveljeltä, missä hän on erityisen hyvä. Vastaus tuli empimättä: takapuolten tekemisessä.

Kesä!

2009-05-31T23:23:00.000-07:00

Kesä on täällä! Siitä ei voi olla nauttimatta, kun katsoo erästä 7-vuotiasta, jonka eskari on juuri päättynyt ja jolla on edessään huolettomia kesäpäiviä enemmän kuin hän osaa laskea. Tai no okei, hän laskee sataan, mutta kesäpäivien määrä on hänestä loppumaton.
Hän herää sitten kun unta ei enää riitä ja ponkaisee pystyyn. Hän vilpeltää koko päivän ympäriinsä niissä pikkukalsareissa, jotka jalassa sattui heräämään.
Hän hyppii aamukasteisessa trampoliinissa tukka hulmuten. Hän käy herättämässä naapurin pojan ja he löytävät ojasta ötököitä, joita väittävät ennen tuntemattoksi lajiksi. He rakentavat onget ja onkivat ojasta, jossa tuskin on vettä.
He nostattavat ilmaan valtavia vesipatsaita hyppien käsikädessa uima-altaaseen. YY-KAA-KOO. Ja taas vesi pärskyy, seitsemännenkymmenenkolmannen kerran tänään. Heidän selkänsä ovat paahtuneet pavunruskeiksi jo ennen kuin muistan, että on olemassa tuote nimeltä aurinkovoide.
Hän haluaa lounaaksi pallogrillissa hiillostettua campingia ja syö sen aivan liian kuumana, koska on kiire polkupyöräilemään. Hän ajelee ympäriinsä kypärä vinossa ja kuvioi pihan hiekoituksen jarrutusjäljillään. Päivä on tuskin puolessa, mutta hän on ehtinyt tehdä kaiken edellä mainitun jo kolmasti. Iltapäivällä hän innostuu raahaamaan kavereineen puuvajan vintiltä alas kaikenlaista tavaraa, kuten vanhan lastenteltan ja viimekesäisen nurmikkosadettajan. He virittävän vesisuihkun paikalleen ennen kuin edes ehdin kieltää ja juoksevat sen alla kirkuen ja hyppien.
Hänen naamansa on tahmainen ketsupista ja vaniljajäätelöstä. Hänen polvensa ovat alati rupiset ja varpaita ei taatusti saa puhtaaksi ennen syyskuuta.
Hänellä on kesä. Tässä ja nyt.

Kokoomuslainen koira ja muita politiikan kummallisuuksia

2009-05-26T23:11:00.000-07:00

Viime eduskuntavaalien aikaan huomasin, että koirani on poliittinen eläin. Ja vielä vannoutunut kokoomuslainen. Valotolpissa nököttävät Kanervan Ilkan naamavärkit saivat koiran ihastuksiinsa ja hän käväisi heti merkkaamassa tolpat itselleen. Sen sijaan Kauniston Timon, keskustalaisen ehdokkaan ja sittemmin kansanedustajan, kasvokuvat saivat koiraparan pois tolaltaan. Timon leveä hymy irrotti syvän kurkkumurinan ja sai piskin painautumaan jalkoihini. Mielellään hän kiersi Timon niin kaukaa kuin naru salli.
Koiraihmisille vinkiksi, että Timon pahvipäätä voisi käyttää vaikka luonnetesteissä.
Vaalivimmassa yritimme ystäväni kanssa bongata pahvi-Saulit, jotta olisimme päässeet kunnolla testailemaan koirani kokoomuslaisuutta. Käytin jopa kaikki toimittajana luomani verkostot hyväksi, mutta Sauli ei lähtenyt mukaan. Luonnetestien lisäksi pahvi-Saulia olisi voinut hyödyntää puutarhassa linnunpelättimenä. Tai ottaa mukaan laivaristeilylle vara-tanssittajaksi, jos käy huono flaksi.
Nykyisten eurovaalien aikaan koirani poliittinen kanta näyttäisi pysyneen ennallaan. Eli ainakaan loikkariksi koiraa ei voi luonnehtia.
Perheeseemme näyttää mahtuvan myös toisenlaista poliittista väriä tunnustava jäsen, nimittäin Pikkusisko on myös yhteiskunnallisesti valveutunut. Voimakastahtoisena xhosa-naisena, Nelson Mandelan heimotoverina, hän otti Suomen Keskustan heti omakseen. Postissa tupsahtanut Pekka Myllymäen vaalipostikortti on Pikkusiskon suurin aarre. Hän kanniskele kuvaa ympäriinsä ja esittelee sitä kaikille. Kuvassa on kuulemma Pekka, jonka sukunimi on Pikkusiskon suussa vääntäynyt sopivasti P-alkuiseksi.
Kauppareissullekin tyttö lupasi ottaa Pekka-korttinsa mukaan, jotta voi aina tilaisuuden tullen vilautella sitä tädeille. Että vinkiksi vaan sinne Mietoisten nurkille: kannattaisi käyttää täällä muhiva poliittinen potentiaali hyväksi ja palkata Pikkusisko vaikkapa vaalipäälliköksi.

Olet taitava!

2009-05-23T14:10:00.000-07:00

Isoveli kehui osaavansa piirtää maailman komeimman lepakon. Hän tuhersi keskittyneenä paperille koukeroita, ylipitkä tukka hapsottaen, kieli ulos suusta pyrkien. Ylpeänä hän näytti aikaansaannostaan, joka olikin kieltämättä taidokas. Otin paperin ja puolihuolimattomasti raapustin tikkukirjaimilla alareunaan kaksi sanaa.
Isoveli tempaisi paperin takaisin itselleen ja jatkoi lepakoiden piirtämistä. Yhtäkkiä hän alkoi tuijottaa sanoja keskittyneesti. OOO-LET TAI-TA-VA, hän sopersi. Sitten, sanaakaan sanomatta, ilmekään värähtämättä, hän jatkoi piirtelyään.
Minä seisoin ällistyneenä ja katsoin poikaa. En ollut koskaan opettanut häntä lukemaan, eikä ollut kukaan muukaan. Suolsin paperille yhä uusia sanoja ja poika luki ne, jokaista vokaalia autuaasti venyttäen. En meinannut pysyä nahoissani: minun poikani lukee!
Hän lukee, ja nyt hänelle aukeaa uusi maailma. Hän voi koska tahansa sukeltaa Ankkalinnaan tai Afrikan savanneille; hän voi matkata avaruuteen tai Tylypahkaan. Yksikään sadepäivä ei ole pitkästyttävä eikä mikään junamatka kestä liian kauan. Todellisuus on aina pakenemisen arvoinen, sillä kirjainten jonossa on jotain maagista. Koko maailma on nyt hänen.
Pyyhin silmänurkkiani kuin mummot lastenlastensa rippijuhlissa ja pakenin toiseen huoneeseen nieleskelemään liikutuksen kyyneleitä. Kuulin, kuinka Isoveli sanoi Pikkusiskolle: "Mää piirsin niin hienon lepakon, että äiti ihan liikuttui."

Valovuosia

2009-05-19T12:02:00.000-07:00

Minä, Pikkulilli, olen jossain valovuosien päässä miehestäni, jota tässä blogissa Peukuksi pitää kutsuttaman. Tämä tuli taas juuri äsken todistettua. Peukku yritti lukea päivän sanomalehdestä sarjakuvaa, jossa ihmismäinen sika haluaa sata kiloa naista päälleen. Minä sanoin hänelle, etten usko Jumalan olevan kaikkivaltias. Jos Jumala olisi kaikkivaltias, sehän tarkoittaisi sitä, että hän olisi vain vanha laiska paskiainen, joka ei välitä. Kukaan, joka on kaikkivaltias, ei pystyisi katsomaan välinpitämättömänä sitä kaikkea kärsimystä, jota maailmassa on. Jumala ei siis ole ihan kokonaan kaikkivaltias, vaikka kova heppu onkin.
Peukku ei vastannut mitään ja yritti salavihkaa siirtyä säätiedotuksiin, jotka näyttävät Kapkaupunkiin plus seitsemäntoista. Minä yritin jatkaa pohdintoja lähetyskäskystä, mutta Peukku ei piitannut raamatuntulkinnoistani eikä afrikkalaisen suurkaupungin lämpötiloista. Hän tarkisti, tuleeko yöllä sade, pitääkö pyykit hakea sisälle.
Eilen mietin koko päivän, millaista olisi elää Keniassa kolmen lapsen yksinhuoltajana puoli vuotta, jos Peukku ei voikaan olla siellä. Miltä Nairobin kadut tuoksuisivat sateen jälkeen, miltä maistuisivat katukauppiaalta ostetut pölyiset hedelmät? Saisiko auringon lämpö Kiberan peltikatot paukahtelemaan itsekseen?
Mies mietti, ostaisiko jauhelihaa vai tonnikalaa. Pitäisikö ottaa peräkärryt mukaan töihin, jospa hakisi Pikkusiskon uuden leikkimökin paluumatkalla? Täytyy muistaa tankata, jos lähdetään helatorstaina kiireessä liikkeelle.
Ihana Peukku, joka pitää minut elämässä kiinni. Valovuosien päässä minusta hän siivoaa keittiön nopemmin kuin kukaan muu, nostelee sohvatyynyt paikoilleen ripeämmin kuin yksikään tuntemani, hävittää sekunnissa epämääräiset vaatekasat tuolien selkämyksiltä ja parittomat sukat sänkyjen alta. Peukku laittaa pesukoneen käymään ja vaihtaa käsipyyhkeen puhtaaseen, ja sitten elämä on taas mallillaan.

Ihana kamala neuvonta

2009-05-17T23:10:00.000-07:00

Adoptioneuvonta on melkoinen mysteeri niille, jotka eivät ole sitä läpi kahlanneet. Ja osalle niistäkin, jotka ovat tämän kahlausurakan läpikäyneet. Kahdesti, ehkä jopa kolmasti. Kun me aloitimme uuden neuvonnan toiveissa kolmas lapsi, jouduin usein kanssasisarteni tyrmistyneen kysymyksen eteen. "Mitä, tartteeko teidän käydä neuvonta uudelleen läpi??? Skitsoa, tehän olette sen jo kerran tehneet, mitä sitä nyt uudestaan?"
Tekisi mieli vastata kysymykseen kysymyksellä: "Mitä, kävitkö sinä neuvolassa tätä kuopustannekin odottaessa? Skitsoa, johan niitä sydänääniä tarkkailtiin ja painoarvioita tehtiin esikoista odottaessa, tartteeko sitä nyt uudestaankin?"
Minusta neuvonta on ihanaa, siitäkin huolimatta, että siinä minua ja kykyäni vanhempana arvioidaan ja punnitaan. Se kaikki tehdään minun tulevan lapseni puolesta, ja hän taatusti ansaitsee parasta mahdollista vanhemmuutta.
Kaikkea minäkään en neuvonnassa tajua. Kuten sitä kysymystä, joka on toistunut molemmilla kerroilla. "Mitä te odotatte tältä lapselta?". En käsitä, mitä siihen vastaisin. Odotan, että hän on kaunis ja kiltti. Että hän menestyy koulussa ja solmii sosiaalisia suhteita vain tiettyjen perheiden lapsiin. Että hän tottelee ja on aina iloinen. Että hän suorittaa akateemisen loppututkinnon ja hankkii omakotitalon, jossa on iso lasitettu terassi. Että hän mukisematta käyttää lakerikenkiä ja valitsemiani merkkivaatteita.
Höh. En mitä odota lapselta mitään. Tai ehkä sitä, että saisin olla hänen äitinsä.
Pitäisikö minun odottaa jotain?

Neiti Suorasuu

2009-05-09T00:53:00.001-07:00

Koska en viitsisi millään imuroida, keksin mitä kummallisimpia ajanvietteitä kyseisein toiminnan siirtämiseksi hamaan tulevaisuuteen. Tai ainakin vartin päähän. Yksi vanutuskeino on blogin pitäminen, vaikka ei mitään asiaa olisikaan.
Tässä teille päivän piristykseksi 2 v 7 kk vanhan Neiti Suorasuun kommentteja:

Isoveli tulee kotiin serkun luota ja hänelle on piirretty vihreällä tussilla nenän molemmin puolin komeat viirut, ihan kuin viikset. Pikkusisko tuijottaa hetken ja kysyy:
- Miksi ihmeessä sulla on kissan siivet??

Istumme saunan lauteilla kahdestaan, minä ja tyttäreni. On hiljaista ja tyttö miettii tarkasti jotain, kysyy sitten:
- Äiti, ootko sä ikinä ollu töissä?
- No en nyt vähään aikaan.
- Kyllä sun nyt tarttis jo mennä töihin!!
(niin, ihan totta, en ole ollut töissä koko sen reilun vuoden aikana, kun Pikkusisko on meidän perheessämme ollut).

Kävelemme pihasaunalle, jota isä rakentaa tontillemme mäen päälle. Pikkusiskoa väsyttää ja hän puuskahtaa hengästyneenä:
- Miks isin on tarttenu rakentaa näin iso ylimäki!??!!

Yöllä on ihan hiljaista, kaikki nukkuvat, paitsi Pikkusisko ja minä. Pimeässä kuuluu hento ääni:
- Äiti, mä en saa nukuttua kun mulla on pimppi.

Pikkusisko odottaa malttamattomana kyläreissua ja toteaa:
- Äiti, Tarjavalta on jossain Euran takana...

Että terveisiä vaan sinne jonnekin Euran taakse:)

Tervetuloa meille, pikkuinen!

2009-05-08T10:09:00.000-07:00

Näin äitienpäivän aaton aattona mieli on korkealla, vaikka kyseinen juhlapäivä vetääkin aina mielen vähän iloisen haikeaksi, kirpeän kipeän suloiseksi. Äitienpäivänä mietin äitejä, jotka eivät voi olla lastensa luona. Nämä ovat äitejä siellä jossain kaukana tai tässä vieressäni, jotka ovat joutuneet antamaan lapsensa pois. Ajattelen äitejä, joiden lapset ovat vielä jossain maailmalla. Äitejä, joiden syli on vielä tyhjä.
Näiden äitien puolesta lähetän pienen pyynnön Taivaan Isälle ja rutistan omat lapseni tiukasti syliini.
Syy iloiseen mieleen ei ole vain ihana kevätaurinko ja tuleva juhlapäivä, vaan se juttu, että meille taitaa todellakin olla tulossa lapsi! Ihan oikea pieni lapsi! Kaiken tämän epävarmuuden keskellä olen saanut järkähtämättömän varmuuden siitä, että lapsi tulee. Jonain päivänä.
Hän saa olla suklaata kuten tuleva kaunis Isosiskonsa tai vaniljaa niinkuin reipas Isoveljensä. Haluan hänen olevan ihan tavallinen pieni lapsi, särkynytkin. Hänen ei tarvitse olla ihan kokonaan kuuleva, kokonaan näkevä; hänellä ei tarvitse olla ihan suorat jalat eikä ehjä sydän, kunhan hän vaan on. On. Oikea lapsi. Muuta vaatimuksia ei meillä ei sitten olekaan.
Paitsi se että saisin olla hänen äitinsä. Ja tuo toinen tuossa saisi olla hänen isänsä.

Matka alkoi!

2009-04-25T00:40:00.001-07:00

Eilen se siis virallisesti alkoi, matkamme kohti kolmatta lasta! Huisia ja jännää, kutkuttavaa ja ihmeellistä. Emme tiedä, onko tämän matkan päässä lapsi vai yhteinen toteamus siitä, että lapsilukumme on sittenkin täynnä, näissä kahdessa on jo neljän edestä:)
Tässä vaiheessa uskomme vahvasti ensiksi mainittuun vaihtoehtoon. Ensimmäinen tapaaminen sosiaalityöntekijän kanssa päättyi yhteiseen päätökseen siitä, että kuljetamme tällä matkalla mukana kahta vaihtoehtoa, mahdollisuutta adoptiolapseen tai sijaislapseen. Molemmat vaihtoehdot tuntuvat tässä vaiheessa yhtä hyviltä.
Heti ensitapaamisessa tuntui, että karahdamme kiville. Tai jos ei nyt ihan kiville, niin ainakin pohja raapi kiviä. Meidän pitäisi perustella, miksi haluamme kolmannen lapsen. Täti L vaati tiukasti perusteluja, emmekä me oikein osaa pukea halua sanoiksi. Parhaamme yritimme. Täti L totesikin, että kolmen lapsen äitinä hän toki ymmärtää meitä ja vakaasti uskoo meidän olevan hyvä perhe kolmellekin lapselle. Mutta eihän se riitä, että hän uskoo. Meidän on vakuutettava vielä iso joukko muitakin: adoptiolautakunnan jäsenet, palvelunantajan työntekijät, kohdemaan viranomaiset jne. Heille ei tietenkään riitä se, että me haluamme. He haluavat perusteluja, koska he tekevät isoja päätöksiä pienen lapsen elämästä.
Yritän nyt pukea halumme sanoiksi, ja toivoisin niin mielelläni palautetta teiltä, rakkaat ystävät. Jos sinun pitäisi päättää, antaisitko sinä lastenkodin työntekijänä meille vielä kolmannen lapsen? Entä epätoivoisena äitinä, joka joutuu lapsestaan luopumaan? Entä adoptiolautakunnan jäsenenä, antaisitko meille vielä luvan kolmannen lapsen hankkimiseen, jos kuulisit nämä perustelut?
Me haluamme kolmannen lapsen, koska lapset ovat uskomattomia. On ihanaa katsoa, miten ne kasvavat ja kehittyvät omiksi persoonikseen, sellaisiksi kuin heidät on tarkoitettu. On palkitsevaa ja upeaa tukea lasta hänen kasvussaan.
Meillä on kaksi ihanaa lasta ja ne kasvavat hurjaa vauhtia. Haluamme vielä kolmannen, koska alamme vasta päästä vauhtiin:) Juurihan me vasta huomasimme, että olemme aika hyviä tässä, äitinä ja isänä olemisessa. Ei tämä vielä saa loppua, ei pitkään aikaan!!
Me haluamme kolmannen lapsen, koska haluamme antaa näille lapsillemme mahdollisuuden kasvaa sisarusten tukemana. Sisarussuhde on yksi elämän pisimmistä ja herkimmistä suhteista, haluamme antaa heille mahdollisuuden näihin suhteisiin.
Haluamme kolmannen lapsen, koska olemme nuoria, terveitä, hulluja, rohkeita ja kauniita. Tai ei ehkä kauniita, mutta meillä on tilaa niin sydämissämme kuin kodissamme.
Katsohan noita kahta, jotka tuossa nauravat, itkevät, laulavat ja juoksevat tukka tuulessa hulmuten: paljon paremmin ei voisi onnistua, eihän? Siis miksi me emme tarjoisia kotiamme vielä kolmannelle?
Nämä kaksi ovat laittaneet meidän kahden elämän ihan uusiksi, joka kerta se on koottu uudelleen, ja rakennelmasta on tullut entistä vahvempi. Miten vahva siitä tulisikaan, jos tekisimme sen vielä kerran?
Me rakastamme näitä kahta, he ovat parasta mitä meille on koskaan tapahtunut. Olisi upeaa saada kokea kaikki tämä vielä kerran.
Näille kahdelle ja sille kolmannelle on tarjolla paikka meidän elämämme keskipisteessä, ei keskipisteenä, ja voiko sitä lapsi enää enempää toivoa? Me olemme valmiit rakastamaan, hoitamaan, valvomaan, kestämään kiukuttelua ja raivoa. Meidän niskaamme saa kaataa koko pienen elämän aikana kerätyn painolastin, kyllä me kaksi yhdessä kestämme.
Miltä kuulostaa, jokohan näillä perusteluilla irtoaa yksi lapsi?
Ja nyt minä jatkan ikkunoiden pesua. Siis mikäli noilta kahdelta ehtii, taitaa ikävä kyllä ehtiä. Hei, tässähän tulee vielä yksi perustelu: minun ei enää tarvitsisi pestä näitä pirun ikkunoita, kun se kolmas tarvitsisi niin paljon huomiota.

Ruakakulttuuri, jakso yks

2009-04-19T05:54:00.000-07:00

Yhten päivän mää pääti syärä semmottos ko mukulanaki. Mää en syä pistei enkä kalorei, mää syä ruakka.
Aamupalaks mää keitän kahvi ja kaara siihe punast maito joukko. En mää ol kuullukka, et voi muu färist maito ollakka. Sit mää leikka ranskanleiväst jumalattoma paksui siivui ja laitan pääl punakuarist juusto ja metvursti. En mää ol tiätävännäs, et juuston pääl voi ol jottai prosentmerkei.
Enne lounas mää syä panaanijukurtti piänest purkist. En isost tetrast jätemäärä minimoittemiseks, vaan purkist, misä ei lue kevyt. Ja sit mää ryyppän pääl ananaspillimehu pyramidi mallisest pahvitötsäst.
Kahrentoista mais mää syän kuarines keitetyi perunoi ja kastiket, jossa kellu fläskinpaloi. Lisukkeks on vitivalkost makaroni, ei mittä kankkia ruispasta. Salaatist ei ole tiattoka, salaatiks mää syän sualaa. Sitä mää ripottele kanamunan pääl, ja voi lautaselt löytty pari sualkurkkuki. Ylhäiste näkkileivä pääl mää vualen sentin paksussi voisiivui.
Mää leiki et o loppukesä, ja sen takia jälräätinkiks on omenahyvet, misä on paksu voist, sokerist ja kaurahiutaleist tehty kansi.
Ehtopäiväst kaffen kans mää syän korvapuusti ja jos tule vierai, kuivakakust mää leikkan semmossi paloi, jost ei varmaste päivä pääs läpi paistama. Ei tul mittä sanomissi.
Ehto erel mää paistan niit päivässi peruni valurautapannul, jonka rinnal teflonpannu häppeis. Joukkoho mää laita isoi siivui lenkkimakkara ja hiukan sipula. Ja pirust voit.
Sit onkin jo sauna, on meina lauanta. Sauna jälkke tule lauantaitanssi telkkaris, ja ko Hiatamiehe Heikki juanta, mää syän vaniljajäätelo mansikkahillon kans. Mikä semmone kasvisrasvajäätelö o, en ol ikä kuullukka...
Välil mää ryyppän limupullost, misä on metallinen smurffikorkki, joka vedetä auki metallisest renkkast. Ja niist reunoist tule iha jumalattoma terävä.

Kaksi äitiä ja kaksi isää

2009-03-31T13:14:00.000-07:00

Pikkusisko istuu auton takapenkillä ja mutustaa suklaata. Minua harmittaa, koska autoni vaihtoarvo laskee silmissä joka kerta kun lapseni saavat takapenkillä käteensä jotain suuhun sopivaa. Kesken arkisen tilanteen Pikkusisko tivaa, missä Saran äiti mahtaa olla. Ihmettelen kysymystä ja arvelen Saran äidin olevan kotona. Pikkusisko väittää 2-vuotiaan tomeruudella, ettei se ole missään olosuhteissa mahdollista ja ettei hän tarkoita äiti-tätiä, vaan sitä toista, sitä joka asuu jossain muualla. Äkkiä arvaan, mitä likka ajaa takaa ja kerron hänelle, että Saralla on vain yksi äiti.
Näen peruutuspeilistä, kuinka ihanat ruskeanmustat silmät laajenevat hämmästyksestä ja suklainen suu loksahtaa auki. Alkaa surkea päivitys: siis Sara-paralla on vain yksi äiti, ei Afrikan äitiä lainkaan. Pikkusisko katselee ohi vilistäviä maisemia, näyttää myötätuntoiselta. Miten kauhea kohtalo Saralla onkaan, vain yksi äiti! Pikkusisko vakuuttaa lohduttavansa Saraa seuraavan kerran kun tapaamme. Siis siinä tapauksessa, ettei Sara ota leluja hänen leikistään.
Siinä autolla ajellessani huomaan, että nämä kaksi ihmistä, tyttäreni biologiset vanhemmat, ovat koko ajan perheemme arjessa mukana. He ovat aikoja sitten lakanneet olemasta Afrikan äiti ja isä, he ovat vain Äiti ja Isä, ihan niin kuin mekin, jotka tätä arkea Pikkusiskon kanssa elämme.
Pyykkiä viikatessani saatan puoliääneen todeta tyttärelleni, että sinun äitisi on täytynyt olla todellinen kaunotar, koska sinäkin olet noin kaunis. Jollain ihmeellisellä tasolla 2-vuotias luovii äitien viidakossa kuin kala vedessä: hän tietää aina, kummasta äidistä tai isästä milloinkin on kysymys. Jostain kumman syystä äidin kauneudesta puhuttaessa tyttäreni ei koskaan tarkoita minua:)
Isoveli kehittelee leikkiessään tarinoita, jossa Pikkusiskon isä on heimopäällikkö ja Pikkusisko oikeasti prinsessa. Näissäkään leikeissä Pikkusisko ei koskaan näytä sekoittavan isiään. Sitäkään en yhtään ihmettele: rikkinäisissä kalsareissa, villasukissa ja parta ajamattomana tallusteleva ihana mieheni muistuttaa järkähtämättömän vähän afrikkalaista xhosa-päällikköä.
Haluaisin niin nähdä, miltä nämä kaksi ihmistä näyttävät. Pikkusisko on heidät nähnyt, joten pyysin häntä eräänä iltapäivänä piirtämään kuvat Äidistä ja Isästä, jotta minäkin näkisin heidät. Kuvauksen perusteella heillä on valtavat epämuodostuneet päät, tihrut silmät, pienet vinot vartalot. Toisella heistä on leuassaan valtavia viiruja, kuulemma partaa. En tiedä, kumpi se on, Äiti vai Isä.
Olen niin sanomattoman kiitollinen näille kahdelle hahmolle, jotka ilmestyivät kuvina eteeni suomalaisen pirtinpöydän ääressä heidän tyttärensä kuvaamana. He ovat ihmisiä, jotka ovat tehneet vaikeita päätöksiä, virheitäkin. Silti he ovat saaneet aikaan jotain ainutlaatuista, minun oman tyttäreni.

Sinulle joka odotat

2009-03-19T13:39:00.000-07:00

Sinulle joka odotat,
ei minulla ole sanoja.
Haluaisin antaa voimaa,
kannatella.
Minusta ei ole siihen.

Kaikki sanat ovat liian latteita,
turhia, imeliä.
Odotusta ei
niillä pyyhitä pois.

Sinä pelkäät, että
sairastut
ajat kolarin
saat potkut.

Sinä vertaat
punnitset
katkeroidutkin.
Ajattelet olevasi
liian köyhä
liian vanha
liian lihava.
Liian kaikkea kelvataksesi heille,
jotka sinua tarkkailevat.

Piilottelen onneani,
pelkään kertoa väsyneeni.
Sinä mittaat
kuukausia, vuosia.
Arvioit miten paljon
minä olen odottanut.
Olenko kärsinyt tarpeeksi
ymmärtääkseni.

Minä haluaisin sanoa.
Sanoja ei ole.
On vain lapsi.
Ei mitään riittävää ennen sitä.

Tomera täti

2009-03-18T01:00:00.000-07:00

Tytärtämme ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa herttaiseksi lapsukaiseksi. Joskus tädit pysähtyvät hänen eteensä ja ihastelevat, miten suloinen ja kaunis hän onkaan. Vaaleanpunaisessa takissaan ja ihanassa pupulakissaan hän näyttää kyllä hämäävän herttaiselta, varsinkin kun tytär osaa räpyttää sievästi silmiään ja katsoa kainosti ylöspäin.
Todellisuudessa Pikku Myykin kalpenee hänen rinnallaan. Tyttärellämme on terävä pää ja vielä terävämpi kieli, joka sivaltaa hetkessä.
Kun vuosi sitten saimme ensimmäiset tiedot prinsessastamme, lastenkodin hoitaja oli kuvannut tytärtämme näin: "Hänellä on voimakas tahto eikä hän epäröi hetkeäkään näyttää meille, mitä hän milloinkin tahtoo. Meidän ei koskaan tarvitse huolehtia, onko hänellä kaikki hyvin, hän kyllä antaa meidän tuta sen. Me rakastamme häntä hyvin, hyvin paljon."
Silloin meillä ei (onneksi) ollut minkäänlaista käsitystä siitä, minkälainen voimanainen meille on tulossa. Hakumatkalla H, ihana sosiaalityöntekijä, huokaili tyttäremme olevan todellinen "Drama Queen."
Elämä tyttäremme kanssa vastaa täydellisesti ensimmäisiä kuvauksia. Eilen illalla hänen isä-parkansa ei osannut laittaa tarkoista neuvoista huolimatta peittoa oikeaan asentoon, mistä seurasi kymmenen minuutin raivoaminen. Tänään minä päätin uhmata kohtaloani ja asettelin viimeiset suolakurkut leipäni päälle ja asettauduin näennäisen tyynesti syömään aamupalaani tytärtämme vastapäätä. Hän vaati heti itselleen suolakurkkua. Selitin kurkkujen olevan loppu ja aikovani nyt täysin itsekkäästi syödä viimeiset kurkut. Hän raivostui ja vaati heti saada nähdä kurkkupurkin. Seuraus oli se, että isä työnsi tyhjää suolakurkkupurnukkaa tyttärensä nenän eteen ja tytär vaati, että isä heti kaivaa prinsessalleen tyhjästä purkista suolakurkkuja.
Aamupalan jälkeen kissa-parkamme oli pahaa aavistamatta hypännyt pöydälle. Tuvassa ei sillä hetkellä ollut muita kuin tyttäremme, mikä oli koitua kissan kohtaloksi. "Heti alas, etkö sää aio totella mitä? Alas sieltä!!!", tytär huitoi kauhistunutta kissaa harjalla. Riensin toisesta päästä taloa pelastamaan kissan karmaisevalta löylytykseltä ja tyttäreni eläinrääkkäyssyytteeltä. Yritin selittää, että vähempi dramatiikka riittää. Turhaan.
Tyttäremme on mestari käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Kun olen puhelimessa, hän vaatii päästä syliini ja huutelee sitten korvaani erilaisia käskyjä. "Mene tuonne!", "Seiso tuossa!", "Anna keksi!", "Älä istu siihen, istu tuonne!".
Jos minulla on minkäänlaisia aikomuksia saada tärkeä puhelu hoidettua, joudun pomppimaan tarkasti hänen käskyjensä mukaan. Nyt olen jo oppinut lukittautumaan tyttäremme ulottumattomiin puhelimen piristessä.
Vertaistueksi ja avuksi meidän perheessä ei lueta Sinkkosen kasvatusoppaita, vaan jotain ihan muuta. Päätin nimittäin Savun innoittamana tilata Karina Turokin teoksen Life and Soul : Portraits of Women Who Move South Africa. Se kertoo vahvoista eteläafrikkalaisista mustista naisista, jotka pelkäämättä muuttivat maailmaa Apartheid-sorron puristuksessa. Luulenpa, että näiden urheiden naisten, meidän tyttäremme esiäitien, tarinat auttavat minua ymmärtämään pikkunaistamme.
Jos minun nyt pitäisi kuvailla tytärtämme, en keksisi lopulta mitään kovin omaperäistä. Kirjoittaisin näin: "Hänellä on voimakas tahto eikä hän epäröi hetkeäkään näyttää meille, mitä hän milloinkin tahtoo. Meidän ei koskaan tarvitse huolehtia, onko hänellä kaikki hyvin, hän kyllä antaa meidän tuta sen. Me rakastamme häntä hyvin, hyvin paljon."

Äidin onni

2009-03-13T03:14:00.000-07:00

Olin tullut tapaamaan ystävääni, joka oli juuri synnyttänyt esikoisensa, pienen pojan. Elettiin marraskuuta, ja Pikkusisko oli ollut talossamme jo kahdeksan kuukautta. Minäkin olin siis taannoin äidiksi tullut, jo toisen kerran elämässäni.
Poika oli sanomattoman suloinen ja nuuhkin varovasti hänen hiuksiaan. Omat lapseni ihmettelivät vauvan haurasta pienuutta ja minä sen kertakaikkista söpöyttä. Äiti oli pojastaan silminnähden ylpeä ja he elivät sellaisessa maagisessa unenomaisessa tilassa, jossa vain ensikertaa äidiksi tullut ja pieni vauva voivat elää. Yö ja päivä suloisesti sekoittuivat ja noita kahta ympäröi symbioottinen yhteenkuuluvuuden aura.
Äkkiä, täysin varoittamatta, istuessani ystäväni sohvalla ja katsellessani heitä kahta, silmäni täyttyivät kyynelistä ja yritin piilottaa liikutustani. Tunnekuohu vyöryi ylitseni ja minä olin hukkumaisillani.
Tunsin voimakasta, pakahduttavaa sääliä ystävääni kohtaan.
Ystäväni katsoi lasta rinnoillaan täynnä äidillistä hellyyttä. Hän luuli kokeneensa jotain ainutlaatuista, ihmeellistä. Voi, miten hyytävän väärässä hän olikaan!
Tämä äiti ei koskaan saisi kokea, miltä tuntui, kun vieras lapsi muuttaa taloon ja siitä tulee niin oma, että koskee. Hän ei koskaan nuuhkisi lapsensa tuoksua ja lähettäisi riipaisevaa kiitosta sille toiselle äidille. Hän ei koskaan saisi tuntea, kuinka pelokas, särkynyt pieni lapsi kasvaisi omaksi ihanaksi itsekseen, kokonaiseksi ja vahvaksi.
Hän luuli onnensa olevan täydellinen. Enkä minä voinut kertoa hänelle totuutta. Miten hän olisi voinut ymmärtää?

Vuosi on pitkä matka

2009-03-09T08:10:00.000-07:00

Vuosi sitten eteläafrikkalaisessa lastenkodissa syliini ojennettiin ihmeellinen lahja, pieni tyttö, joka itki.
Itki.
Ja itki.
Kun itku ei auttanut, hän jätti meidät ja pakeni uneen. Herättyään hänen silmiensä eteen laskeutui sumuinen verho enkä kyennyt tavoittamaan hänen katsettaan. Kolme päivää myöhemmin, eräänä maagisena hetkenä kun puhaltelin hiljaa hänen jalkapohjiinsa, näin silmien takana häivähdyksen luottamusta elämään. Silloin minusta tuli hänen äitinsä.
Minun tyttäreni on aina ollut jollekin erityinen, jollekin rakas. Niinpä luotin siihen, että hän antaisi minunkin jonain päivänä rakastaa häntä ja pitää häntä aivan erityisenä, ihmeellisenä.
Tämän vuoden aikana olemme takertuneet toisiimme kuin kaksi hukkuvaa. Olen istunut lattialla ja yrittänyt lohduttaa raivoavaa, lastenkotiin ikävöivää tytärtäni. Iltaisin olen itkenyt omia mustelmiani, jotka olen saanut hänen kipeästä rakkaudestaan.
Olen sekoittanut jauhelihakastiketta, leiponut leipää, työntänyt ostosärryjä ja tuhertanut itsellesi huulipunaa pieni tyttö sylissäni roikkuen. Olen käynyt suihkussa, lukenut romaaneja, pyyhkinyt pölyjä ja tanssinut valssia pieni tyttö sylissäni roikkuen.
Olen istunut poikani sängyn laidalla ja yrittänyt selittää kuusivuotiaalle, miksi kauppojen tädit haluavat tietää kaiken, osata kaiken. Miksi he haluavat luokitella ja lokeroida. Olen yrittänyt kertoa, miksi tätien mielestä hänen oma pikkusiskonsa ei olekaan hänen oma pikkusiskonsa. Ja miksi tätien mielestä tyttäremme ei yksinkertaisesti voi olla kotoisin suomalaisesta pikkukylästä, vaan hänen on oikeasti oltava jostain muualta.
Olen yrittänyt paikata haavoja, joita ajattelemattomien ihmisten lauseet näihin kahteen lapseen, mustaan ja valkoiseen, ovat viiltäneet.

Tänä vuonna olemme nauraneet enemmän kuin koskaan. Olemme nauraneet tanssiessamme ripaskaa keskellä päivää, hakatessamme rumpuja auringon noustessa, hyppiessämme yöpuvut päällä nurmikolla. Olemme nauraneet, kun kengät ovat taas lipsahtaneet vääriin jalkoihin ja takataskut ovat muuttaneet etutaskuiksi. Olemme katselleet Metsolan uusintoja ja ahmineet vaniljajäätelöä. Olemme hihkuneet onnesta, kun pottaan on tullut pissaa. Olemme kuplinneet riemusta, kun isi on pudonnut sängystä pienen tytön tönäisystä ja isoveli on tömähtänyt pulkallaan päin puuta vilkuttaessaan rakkaalle siskolleen.

Vuoden aikana olen oppinut, miten pienen tytön remakka nauru voi viedä jalat alta. Miten onni piilee pienissä paloissa.
Olen oppinut, että rikkinäisenä, vajavaisena, puuttuvien palojenkin keskeltä voi vielä aloittaa ehjän elämän.
Vuosi on lyhyt aika, mutta vuosi on pitkä matka.

Apua, yksi pikkupoika kateissa!!

2009-02-18T23:26:00.000-08:00

Poikani täyttää huomenna seitsemän. Olen kadottanut sen pikkupojan, joka minulla kerran oli.
Viime kesänä näin vilaukselta kaksi kuraista pojannassia hikisenä huhkimassa meidän pihan pikkuojassa. Toinen niistä taisi olla minun poikani. Tuntuu, että sen koommin en ole häntä nähnyt. Kun käväisin kysymässä, haluavatko nuo kaksi pikkupoikaa jotain purtavaa rehkimisensä lomassa, nämä kaksi kiistivät jyrkästi olevansa pikkupoikia ja kertoivat olevansa työmiehiä, joiden on äkkiä rakennettava pato ja uusi kanava, muuten maailmankaikkeus hukkuu vesimassojen alle.
Eilen sain tekstiviestin ystävältäni, että heidän keittiössään riehuu ilman paitaa yksi ninja ja yksi merirosvo. Toinen niistä oli tiettävästi poikani.
Vielä eilen luulin, etten koskaan saa nukkua kokonaista yötä, että rinnoillani roikkuu aina joku, että raahaan turvakaukaloa milloin kauppaan, milloin lääkäriin, että kannan itkusta tuhrustavaa pikkupoikaa jokaikinen yö, koska kilttiä korvalääkäriä ei saa herättää kesken unien.
Nyt olen kadottanut tuon pikkupojan. Sen tilalle on tullut ohikiitäviä välähdyksiä. Niissä välähdyksissä näen ruskettuneen selän, joka sukeltaa veden alle, ylös-alas-ylös-alas trampoliinilla pomppivan epäselvän hahmon, vilahduksen lenkkitossusta jossain puun latvuksissa, pulkan joka suhahtaa mäntyjen taakse.
Ja voin nähdä jälkiä. Pihasorassa näkyy kaarteita polkupyörällä liirailusta, eteisestä löytyy mytyssä toppahousut, huoneen nurkasta sinne paiskattu eskarireppu, sängyn alta kokoelma kiviä, oksia ja kuivunutta sammakonkutua, parhaasta lasikulhostani löytyy itse rakennettu hämähäkkiterraario.
Valokuvat suloisesti sinisessä potkupuvussaan hymyilevästä hurmurista tuntuvat olevan kuin jonkun muun lapsesta. Tuota lasta ei enää ole. Nyt kuvat ovat epäselviä suhrukoita, ja niissä on tukka silmillä irvistelevä Iso Poika.
Siitä saakka kun pikkupoika oppi kävelemään, hän on taapertanut äidistä kauemmas. Ehdin tuskin irrottaa apupyörät, kun polkupyörä kiihdytti jonnekin kylille. Tuntuu, ettei etukenossa sotkeva poika koskaan palannut luokseni.
Lahkeeseen takertuva taapero on kadonnut. Läheisyyttä saa vain ohikiitävinä hetkinä, jolloin laiha lämmin pojanvartalo painautuu viereeni, mullalta tuoksuvat sormet kiertyvät yhteen vyötäröni toisella puolella (hei nyt ne taas ylettyvät, koska kädetkin ovat kasvaneet) ja poskelle rapsahtaa nopea räkäinen pusu. En enää koskaan ehdi kiertämään käsiäni hänen ympärilleen, koska hän on jo menossa. Kaverin luokse, minnekäs muuallekaan.

Mutta näin sen pitääkin mennä. Tällaisen pojan minä halusinkin. Tällaisen, joka takki auki ja sydän täynnä kiihdyttää kohti elämää.

Näitä päiviä

2009-02-16T01:13:00.000-08:00

Joskus tulee näitä päiviä, jolloin ajattelen, ettei minusta olekaan tähän. Ei minusta olekaan näiden kahden ihanan lapsen kotiäidiksi. Haluan töihin ja heti!
Tänään on yksi näistä päivistä.
On talvilomaviikko ja olemme kotona. Aamulla oli ihanaa herätä ilman eskarikiireitä, köllötellä lämpimän peiton alla lapsi molemmissa kainaloissa. Sitten kaikki alkoi mennä äkkiarvaamatta vikaan.
Alamäki alkoi yhdestä viattomasta puhelinsoitosta. Soitin ystävälleni ja keskityin reilun viiden minuutin ajan vain tuohon puheluun. Viisi minuuttia on pieni aika maailmankaikkeudessa mutta ikuisuus lapsiperheen aamussa. Nuo kaksi ihanaa lasta olivat äkkiä toistensa kurkussa kiinni. Pienempi tappeli kuin eteläafrikkalainen ihmisoikeustaistelija ja isompi ärsytti, piikitteli, pisteli ja yllytti tavalla, joka olisi saanut YK:n ihmisoikeustarkkailijatkin kalpenemaan. Minä mietin, lähdenkö ovesta karkuun enkä taakseni vilkuile vai yritänkö selviytyä. Valitsin aikuismaisesti jälkimmäisen, vaikka mielikuvissani pingoin lumista tietä tuulen ulvoessa korvissani, nämä kaksi hyeenaa kaukana minusta.
Ajattelin korjata tilanteen hiihtoretkellä, vaikka se tuntui suuremmalta ponnistukselta kuin Kilimanjarolle kipuaminen. Ehdotin yhteistä ulkoilua, mutta Isoveli pakeni tuhahdellen videon kimppuun. No, minä sitten raivaan tätä kotia aamupäivän ja painumme vasta videon jälkeen haukkaamaan happea. Onpahan mukavampi palata raittiista ulkoilmasta siistiin kotiin.
Järjestelin, kannoin tavaraa, viikkasin pyykkiä. Hiki nousi, huomasin kantavani samaa sukkaparia ympäri taloa tietämättä, onko se oikeastaan likainen vai puhdas. Pikkusisko seurasi minua joka askeleella ja vinkui milloin mistäkin. Samoin teki koira. Viimeinen pisara oli kun istuin vessassa ja piski parkui ulkopuolella haluavansa syliini. Samoin teki pikkusisko.
Olisin halunnut karata vessan ikkunasta.
Urhoollisesti astun ulos ja yritän kestää ajatusta, että minulla ei tänään ole mitään omaa. Ei omaa aikaa, omaa tilaa. Pikkusisko on kärpänen, minä katossa roikkuva kärpäspaperi.
Tuntuu, että hän hengittää kaiken ilman ympäriltäni ja imee minut kuiviin. Kun mies tulee kotiin, hän löytää lattialta nahistuneen ryppyisen ilmapallon. Se olen minä.

Päätän purkaa tämän kaiken tänne ja yllättäen Pikkusisko onkin ihan omissa oloissaan tämän viisiminuuttisen. Juuri kun minussa herää karmea epäilys, että hän tekee jotain luvatonta, hän tassuttelee luokseni etusormi ojossa. "Äiti, nenästä voi tulla räkää. Sitä voi laittaa suuhun. Haluatko maistaa?"
Ehkä sitten jaksan tämän päivän:)

Odottaako vaiko eikö odottaa?

2009-02-02T21:33:00.000-08:00

Lapsen saaminen kotiin maailmalta ei ole mikään helppo juttu. Huikeiden haasteiden lisäksi adoptiovanhempi ja -odottaja joutuu elämään valtavassa ympäristön paineessa, kuten moni tämänkin palstan lukijoista on saanut kokea, joko omakohtaisesti, minun kirjoitusteni kautta tai läheistensä arjessa myötäeläen.
Adoptioäitinä olen avarasydäminen, upea ja humaani ihminen, joka on pelastanut lapsiraukan kamalasta Afrikasta tänne koto-Suomeen, ja tästä lapseni on joka hetki syytä olla syvästi kiitollinen. Adptioäitinä olen iljettävä lapsenryöstäjä, joka on isolla rahalla ostanut kadulta itselleen kuvankauniin tyttölapsen ja tuonut sen itsekkääksi tänne rasistiseen Pohjolaan täysin piittamatta siitä, että lapsiraukka on revitty väkivaltaisesti juuriltaan.
Kenellä tahansa näyttää olevan oikeus, jopa velvollisuus, julistaa oma mielipiteensä kansainvälisestä adoptiosta tietämättä mitään sen etiikasta ja moraalista. Ja näiden mielipiteiden keskellä seisoo eräs hämmentynyt äiti, hämmentynyt isä, hämmentynyt Isoveli ja vielä hämmentyneempi Pikkusisko.
Ympäristön paine tiivistyy adoptiovanhempien ympärille sankan sumun lailla ja odotusaikana. Välillä tuntuu, ettei saa happea. Hyväätarkoittavat kysymykset, kuten "miksi tää kestää näin kauan, eikös maailma nyt ole orpoja lapsiraukkoja täynnä" tai "mitä ne teitä nyt syynäävät ja kyttäävät, eihän raskaana oleviakaan tuolla lailla tentata", jäävät usein ilman vastausta. Ja nyt kerron miksi: niihin ei ole yksiselittäistä, selkeää yhtä vastausta, joka tyydyttäisi kuulijaa. Kansainvälinen adoptio on täynnä suhteellisuusteoriaa, kysymysmerkkejä, epävarmuuden sietokykyä ja ilmaan huudettuja kysymyksiä. Niiden kanssa on vain elettävä.
Viime aikoina adoptio-odottajat ovat jälleen joutuneet uusien haasteiden eteen. Vielä muutama vuosi sitten saattoi ajatella, että matkan päässä odottaa palkinto. Nyt adoptiomaailma on muuttunut entistä epävarmemmaksi. Enää meitä matkalaisia ei perillä ehkä odotakaan se kaikkein upein lahja, oma lapsi, vaan me putoammekin syvään kuiluun, josta on rämmittävä ylös omin voimin. Lapsi ei tullutkaan kotiin. Ei ainakaan vielä.
Me joudumme siis odottamaan ilman että tiedämme, olemmeko oikeastaan koskaan odottaneetkaan. Vanhemman on valmistauduttava lapsen tuloon, on ajateltava lasta, kasvatettava ja hellittävä unelmiensa pientä omassa mielessään. Adoptiolapsi kasvaa sydämessa, ei vatsassa. Meidän on kyettävä avaamaan sydämemme odotukselle vaikka tiedämme, että odotusta ei ehkä palkittaisikaan.
Jotkut vanhemmat suojelevat itseään viimeiseen saakka. He eivät koskaan ala oikeasti odottaa. He miettivät lasta vain pieninä paloina, välähdyksinä, koska pelkäävät niin oman rikkoutumisensa puolesta. Kun lapsi jonain päivänä vuosien jälkeen tuleekin, hänen äitinsä ja isänsä eivät olekaan valmiita. Kaikki nämä vuodet he eivät ole odottaneet, he ovat vain suojelleet itseään. Adoptiolapsella jos kenellä on oikeus olla odotettu ja kaivattu.
Toisaalta vanhempien on hyvä varjella itseään, koska lapsella täytyy olla oikeus täysjärkisiin, ehjiin vanhempiin, jotka jaksavat kannatella ehkä kovinkin rikkinäistä pientä ihmistä.
Täytyy siis uskaltaa oikeasti odottaa elämänsä suurinta ihmettä ja samalla odottaa ilman odottamista, valmistautua pahimpaan. Sillä sen pahimmankin jälkeen voi olla ihmeiden aika.
Kuulostaako helpolta? Kuulostaako inhimilliseltä tavalta hankkia lapsi?

Kun tulette meitä kadulla vastaan lapsilaumoinenne, olkaa niin kilttejä ja älkää huutako: " Voi, hän on ihana! Mäkin voisin ottaa tuollaisen!!". Ei häntä oteta. Eikä ketään muutakaan adoptiolasta.

Kattene ihmine

2009-01-27T11:21:00.000-08:00

Mää ole jumalattoma kattene ihmine. En mää karetu toiste raha tai kauneut, ne hävivä ennenko kerkke katti sanoma . Enkä mää karetu sitäkä, et toise saava mukuloi nii helposte. Vitipäissi muitte mukulist näyttä tuleva.
Mut läpipaskoi mää karetu. Läpipasko ova semmossi ihmissi, ko voiva syär mitä vaa eikä ne silti liho. Se on kauhia vääryys. Mää syä joka päiv kokonaise suklaalevy, nämä ihmise retosteleva mul kaffepöyräs. Ja ova silti iha ripakintui.
Ompelutaitossi mää karetu kans. Semmossi naissi, ko ompeleva Tilda-pupui ja pilkullissi meikkipussei, misä on kaunis kirjailu. Ja mää ole yrittän, mut pilal mene kaik. Mu miähen muista viäläki, ko mää pääti ommel pualhame yksihi juhlihi. Se hame ulottus polvihi ja siin ol halkio takan. Tai piti ulettu. Mut se halkio ol nii vino ja krymppäs kauhiaste, et mun täyrys katkast koko hame halkio yläpuolelt. Ne juhla tanssatti jumalattoma lyhkäses hames.
Laulutaitossi, niit mä vast karetunki. Ain välil mää kuvittele, et mää ole oppinu laulama. Ainaki hiuka. Ko mää ajattele jotta kaunist laulu, se solise mun pääsän ko keväne puro. Mut ko ään tule ulos täst pääst, puro solina ei ol iha oikkia kiälikuva.
Kerra mun täyrys osta uus auto. Miäs kysys, mimmose auto mää tarttissi. Mää vastasi, et moottorin tilavuurel ja kiihtyvyyrel ei ol mittä merkityst, mut sisätila akustiikal on. Mää nimittäi ruppe harjottelema laulamist ain ko mää aja. Ja mää ajan paljo. Miäs men autokauppaha koeajama autoi mun pualestan. Vähä se autokauppias ol kattonu, ko miäs aveli ääntäs siin autokaupan pihal.
Siin autos oliki hyvä akustiikka, mut se vähä kärsis, ko mää ajo se viime talven päin puhelinpylväst. Auto men lunastuksehe.

PS. Ens kerral mää luppan palata yleiskiälehe. Mut tämä ol vaa niinko näytteks teil, et kummone on mun äirinkiälen. Tämä kiäl on mul rakkaampi ko mikkä muu (paitsi tiätyst miäs ja mukula). Täsä kiäles on semmossi sanoi ko "krotitta" ja "ökmentti" ja niit mää en vaihrais mihinkkä. Meijä lapse ei men kiälikylpypäiväkottihi, semmone on mul kauhistus!!! Tämä on meijän kiäli, ja kylpemise ova iha erikses. Ne muu kiäle kerkke kyl oppima ilman kylpemistäki.

Erään naisen tarina

2009-01-19T12:48:00.000-08:00

Nainen nosti kauniit kasvonsa kohti aurinkoa. Hän ei ollut enää ihan nuori, mutta hän oli edelleen hyvin kaunis. Naisen sylissä nukkui pieni tyttö, kääritty vaaleanpunaiseen peittoon. Tyttö oli suloinen, uskomattoman suloinen. Pieni käärö oli tuonut mukanaan valon naisen elämään ja siksi hän oli antanut tyttärelleen nimen Valon lapsi.
Marraskuu Johannesburgissa oli ollut lämmin. Lämpö syveni, vehreys kasvoi, luonto kukki. Nainen oli niin onnellinen. Hän asui pienessä talossa yhdessä sisarensa ja vastasyntyneen suloisen tyttärensä kanssa. Sisarella oli töitä ja kolmen naisen talossa riitti iloa ja rakkautta. Päivät kuluivat, sitten kuukaudet. He olivat onnellisia.
Kaiken kauniin keskellä nainen ei halunnut nähdä, miten varjot tulivat lähemmäksi. Pienen tyttären silmiin hiipi väsymystä. Hän hengitti koko ajan raskaammin ja nukkui paljon. Joka päivä hiukan enemmän. Päivä toisensa jälkeen. Pian selvisi, että pieni sydän oli hyvin sairas. Nainen tunsi omankin sydämensä särkyneen.
Ruoho kellastui ja kylmä kosteus hiipi koteihin. Nainen kantoi lasta pitkin Johannesburgin katuja ja rukoili vastausta. Hän tunsi voimiensa alkavan hiipua. Joka päivä hiukan enemmän. Ilo sammui molempien silmistä.
Eräänä päivänä nainen astui lapsensa kanssa kirkkoon ja pyysi apua. Hän tiesi, ettei hän ehkä jaksaisi enää kauan. Lapsi ei jaksaisi enää kauan.
Lapsi näki kyyneleet äitinsä silmissä, mutta ymmärsi kaiken vasta kun äiti kääntyi ja lähti. Eikä katsonut enää taakseen.

Valon tyttö pääsi hyvien ihmisten hoiviin. Hän ikävöi äitiään, mutta jaksoi jo hymyillä.
Nainen itki. Hän halusi tyttärelleen paremman tulevaisuuden, mutta kaipaus oli repiä hänet rikki. Hän päätti hakea tyttärensä takaisin.
Se aamu oli kylmä ja kostea. Nainen oli illalla pakannut valmiiksi lämpimiä vaatteita itseään ja tytärtään varten. Aamulla hän hakisi tyttärensä kotiin ja kaikki kääntyi hyväksi jälleen. Pian he olisivat yhdessä eivätkä eroaisi enää koskaan.
Niitä vaatteita ei tarvittu koskaan. Ei enää. Nainen oli nukkunut yöllä pois. Viimeisenä unenaan hän näki edessään pienen tyttärensä sievät kasvot.

Nainen ei koskaan saanut nähdä, miten pieni sydän korjattiin terveeksi jälleen. Tytär kasvoi ja vahvistui. Hän hurmasi kaikki. Hän otti ensimmäiset hapuilevat askeleensa meluisan lapsijoukon kannustaessa ympärillä. Tytär ei osannut surra sitä, ettei hänen äitinsä nähnyt niitä askeleita.

Tänään tuo pieni tyttö laulelee ja hyppii edessäni. Hän kiskoo kissaa hännästä ja kikattaa ilkikurisesti; hän piirtää tussilla kaapinoveen ja hyppii hihitellen sohvalla; hän mussuttaa oven takana Isoveljen nappaamia pipareita ja rutistaa minua kaulasta kesken leikin.
Kuulen ihmisten kysyvän, miten joku äiti voi hylätä lapsensa. Minä en ainakaan ikinä voisi, he sanovat. Me emme jaksa vastata, me käännämme kasvomme kohti aurinkoa. Kohti valoa.

Keskusteluja kaksivuotiaan kanssa

2009-01-15T01:13:00.000-08:00

Keskustelut 2v 4kk vanhan tyttären kanssa voivat olla hyvinkin henkeviä. Tässä muutamia katkelmia edellispäivältä:

Tytär: Huomenta, mitä kello on?
Äiti: Huomenta. Varttia yli kahdeksan.
Tytär: Just. Ja tänään on keskiperjantai.

@@@

Äiti: Mitä sä teet siellä veskissä? Avaa ovi!
Tytär: Emmä voi. Mä pesen sun tissivaatteet.

@@@

Tytär: Mä teken sulle ruokaa.
Äiti: Okei. Mitä on ruokana?
Tytär: Kattiketta ja perunamuusia.
(Äiti syö pieniltä muovilautasilta kuvitteellista perunamuusia)
Äiti: Olipas hyvää, kiitos! (nousee)
Tytär: Hei sun tarttee maksaa.
Äiti: Ai jaa, ni mitäs tämä annos maksoi!
Tytär: Sata euroo.

@@@

Äiti: Mitä sä teet siellä?
Tytär: Laitan koiralle koksit jalkaan. (toim.huom: crocksit.)

@@@

Tytär: Älä palota sitä! (kyse karjalanpiirakasta)
Äiti: Mä paloitin jo, mutta sä voit syödä haarukalla.
Tytär: Laita ne palat heti kakasi!!!
Äiti: Ei niitä enää saa. Syöt nyt vaan haarukalla.
Tytär: ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!!!!!!!!!

@@@

Tytär: Rakas Jeesus, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä...
Äiti: Mitä sä teet?
Tytär: Mä teken rukousta.
Äiti: No tuleeko siinä aamenta?
Tytär: Ei tu. Anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä...

Postimyyntiluettelolapset

2009-01-03T12:49:00.000-08:00

Soitinko pahaan aikaan, oletko huonossa paikassa? En ole, jutellaan vaan, tässä minä kirjoittelen ruutupaperille listaa sairauksista ja vammoista, joita meidän tulevalla lapsella saa olla.
Tajuan, miten hassulta kommenttini puhelimen toisessa päässä kuuntelevan ystäväni korviin kuulostaa. Ystäväni lapset ovat hänen vatsastaan syntyneet, eikä hänen tarvinnut heitä odottaessaan rastitella, onko sydänvika OK vai ei tai mihin ruutuun laitan rastin kohdassa fyysiset kehitysviivästymät.
Me adoptiovanhemmat saamme (tai joudumme) oikeasti ottamaan kantaa siihen, minkälaisen lapsen olemme valmiit omaksi lapseksemme ottamaan.
Muinoin adoptiovalmennuskurssilla eräs tulevista äideistä totesi näin: "Tottakai toivon tervettä lasta, niinhän jokainen raskaanakin oleva nainen toivoo itselleen tervettä lasta." Kommentti sai minut raivon valtaan, mutta pidin suuni tiukasti kiinni. Jälkeenpäin saamattomuuteni sanallisen arkkuni avaamisen suhteen kadutti.
Tottakai jokainen meistä toivoo, että vielä syntymätön lapsi olisi terve, mutta adoptiossa puhutaankin jo olemassaolevista lapsista erilaisine sairauksineen.
Myös adoptiovanhempi voi toivoa tervettä lasta, mutta se on tehtävä tietoisena siitä, että kyse ei ole viattomasta toiveesta, vaan todellisesta teosta, joka vaikuttaa monen ihmisen elämään. Toivomalla tervettä lasta sulkee sylistään pois ison joukon lapsia ja osoittaa heille, että he eivät kelpaa minulle. Siksi tuo viaton toive on tehtävä tietoisena sen vaikutuksista. Edes sen me olemme velkaa näille lapsille.
Meille adoptiovanhemmille kerrotaan, että adoptoiduilla lapsilla on usein monenlaisia psyykkisiä häiriöitä johtuen heidän rankasta taustastaan. Olenkin kuullut monen tulevan adoptiovanhemman vetoavan tähän taustaan ja toteavan: "Emme olleet valmiit erityistarpeisen lapsen adoptioon, koska ajattelimme, että lapsella on jo muutenkin niin paljon ongelmia taustansa takia, että niitä erityisiä tarpeita riittää siis joka tapauksessa". Itse en vaan ymmärrä, miten jokin kampurajalka tai kuulokone liittyy siihen, että lasta ei ole hellitty ja pidetty sylissä hänen ensimmäisenä elinvuotenaan. Kertokaa minulle, jos tiedätte...?
En halua yhtään hurskastella, sillä uppoan itsekin syvälle suohon joka kerta, kun mietin näitä juttuja. Viime viikolla ajattelin, etten ehkä sittenkään haluaisi huulihalkiolasta. Ajattelin, että jos korjausleikkaus ei onnistukaan ihan hyvin ja arvesta jää turhan näkyvä. Miten lapsi, joka jo muutenkin on eri näköinen (lue: eri värinen) kuin valtaväestö, selviää tässä yhteiskunnassa, jos hän on "tuplasti" eri näköinen. Ei ole kivaa erottua liiaksi.
Siis hetkinen? Enhän minä näin voi ajatella. Rajaamalla pois halkiolapset toivelistaltani en poista halkiolapsia sieltä jostain kaukaa Afrikasta, siellä he ovat olemassa. He ovat eläviä, nauravia, leikkiviä ja itkeviä lapsia. Jos minä en sellaista lasta halua, hän päätyy johonkin muuhun perheeseen. Perhettä tuskin löytyy lapsen kotimaasta, joten hän päätyy Tanskaan, Norjaan tai ehkä Ruotsiin. Jonkun muun perheen lapseksi. Hän erottuu sielläkin.
Perusteluni on siis täysin kestämätön. Jos en halua halkiolasta, en voi perustella sitä itselleni sillä, että ei ole kenestäkään kiva erottua liiaksi. Hän on olemassa ja hän erottuu. Joko minun perheessäni tai jonkun muun perheessä.
Kyse on siis minun omahyväisestä ajattelustani ja siitä, mitä minä olen valmis sietämään.
Maitokaupassa törmään taas tätiin joka ihastelee lastani ja antaa minun ymmärtää, että olen tosi hieno ja pyyteetön ihminen. Eikö hän näe, että adoptiovanhemman sädekehäni on aikoja sitten valahtanut jonnekin polvien alapuolelle?

Iso kinkku ja muita keski-ikäisten (käytös)häiriöitä

2008-12-29T12:05:00.000-08:00

Joulu oli ja meni. Mieleen siitä jäi lämmin yhdessäolo läheisten ja tärkeiden ihmisten kanssa. Siis toisin sanoen siskojeni kanssa. Heidän ja mukavien yhteisten hetkiemme kunniaksi päätin ikuistaa tähän blogiin katkelmia juttutuokioistamme, joita kävimme joulun ollessa jo ovella ja vähän sisäpuolellakin.

- Moi, ootsä pahassa paikassa?
- Een, töissä vaan. Mitä sitten?
- Eikun sitä mä vaan soitin, et jos taas tänäkin jouluna mennään isän luokse aattona, niin aiotko sä tehdä kaikki lanttu- ja perunalaatikot? Ei mulla muuten väliä, mutta sä olet jo niin monena jouluna kokannut niitä laatikoitas harjoittelun nimissä eikä mitään kehitystä näytä tapahtuvan. Samanlaisia mauttomia mössöjä ne on joka ikinen vuosi. Niin ajattelin vaan, että mä voisin tehdä ne tänä vuonna.
- No haista nyt paska! Mut tee mun puolesta, ei ne sen kummosempia ole kun munkaan.
- No okei, sovitaan niin, että kokataan molemmat! Nähdään:)
- Nähdään:)

@@@

- Mitä, onk sul uudet silmälasit?
- On. Mutta mulla on tuolla kassissa ne vanhat. Kato jos joku alkaa katketakseen nauramaan, kaivan ne esille ja laitan äkkiä päähän.
- No ota ne jo sitten esille valmiiksi, on noi aika hirveät!

@@@

- Et toi A jaksaa lirkutella tuolle yhdelle hepulle. Vaan sen takia, kun se heppu on kerran kehunut, että A:lla on tosi tiukka peppu.
- Joo, mut antaa A:n lirkutella. Kato siitä kehumisesta on jo ainakin kymmenen vuotta, ja sen jälkeen on peppu lösähtänyt ja ton hepunkin näkö jo heikentyny.

@@@

- Hei mä yritän nyt oikeesti kattaa tätä joulupöytää, mut koko ajan sun mieletön kinkku pyllistelee mun edessä. Hilaa nyt se persaukses pois tän joulupöydän vierestä!!!
- No kata itte sit!

@@@

- Voi jessus täällä haisee! Kuka on piarassu????
- Käy lämmin henkäys talvisäässä, hi hiii...

Sisko ja sen veli

2008-12-17T01:46:00.000-08:00

Tunnelma eteläafrikkalaisessa lastenkodissa oli jännittynyt. Tuleva Isoveli puristi äidin kättä. Kun kaunis nainen kumartui Isoveljen puoleen ja kysyi, haluaisiko tämä tulla tapaamaan uutta pikkusiskoaan, poika irrotti epäröimättä hikisen kätensä, ojensi sen naiselle ja jätti hermostuneet vanhempansa odottamaan.
Viereisessä huoneessa odotti pieni pelokas tyttö. Poika ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä hänelle sanottiin. Se ei haitannut, sillä hän ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin pienen pelokkaan tytön, joka kääntyi hänestä poispäin.
Sydän täynnä ja mieli avoimena poika kumartui ja ojensi pientä Nalle Puhia tyttöä kohden. Hän teki kaikkensa, jotta saavuttaisi tuon pienen tytön. Olihan tyttö nyt hänen pikkusiskonsa. "Älä pelkää, nyt minä olen sinun kanssasi", poika kuiskaa.
Siitä alkoi heidän yhteinen matkansa, jossa on jotain taianomaista. He ovat Isoveli ja Pikkusisko. He ymmärtävät toisiaan puolesta sanasta, tappelevat keskenään kuin mielipuolet, kuiskivat peiton alla omia juttujaan, jakavat tasan jokaisen karkkipussin ja näyttävät yhdessä äidille kieltä.
Isoveli on johdattanut Pikkusiskon läpi kivien ja karikoiden, opettanut elämään lapsen elämää. Jo tuossa ensimmäisessä kohtaamisessa heidän välilleen syttyi jotain, jota he eivät jaa meille muille. Olen katsonut koko tapahtuman videolta, mutta silti minusta tuntuu, etten oikeastaan voi nähdä sitä.
Eräänä päivänä Pikkusisko sanoi Isoveljelle: "mulla oli Affikassa äiti". Hän ei ollut koskaan sanonut sitä minulle. Isoveli lopetti leikkinsä, katsoi Pikkusiskoaan ja sanoi: "Niin oli, mutta hän on nyt taivaan Isän luona. Joku päivä me kaikki tavataan, syödään kakkua ja puhalletaan ilmapalloja. Ja äiti on nyt sinun äitisi, isä sinun isäsi ja minä sinun oma isoveljesi, vaikka sinä oletkin koko Afrikan suurin ärripurri." Sitten he jatkoivat leikkejään.
Tiedän, että joku päivä tulee ihminen, joka sanoo Isoveljelle, ettei Pikkusisko ole hänen oikea siskonsa. En tiedä, mitä Isoveli vastaa. Mutta sen tiedän, mitä hän ajattelee.