Apua, yksi pikkupoika kateissa!!

Poikani täyttää huomenna seitsemän. Olen kadottanut sen pikkupojan, joka minulla kerran oli.
Viime kesänä näin vilaukselta kaksi kuraista pojannassia hikisenä huhkimassa meidän pihan pikkuojassa. Toinen niistä taisi olla minun poikani. Tuntuu, että sen koommin en ole häntä nähnyt. Kun käväisin kysymässä, haluavatko nuo kaksi pikkupoikaa jotain purtavaa rehkimisensä lomassa, nämä kaksi kiistivät jyrkästi olevansa pikkupoikia ja kertoivat olevansa työmiehiä, joiden on äkkiä rakennettava pato ja uusi kanava, muuten maailmankaikkeus hukkuu vesimassojen alle.
Eilen sain tekstiviestin ystävältäni, että heidän keittiössään riehuu ilman paitaa yksi ninja ja yksi merirosvo. Toinen niistä oli tiettävästi poikani.
Vielä eilen luulin, etten koskaan saa nukkua kokonaista yötä, että rinnoillani roikkuu aina joku, että raahaan turvakaukaloa milloin kauppaan, milloin lääkäriin, että kannan itkusta tuhrustavaa pikkupoikaa jokaikinen yö, koska kilttiä korvalääkäriä ei saa herättää kesken unien.
Nyt olen kadottanut tuon pikkupojan. Sen tilalle on tullut ohikiitäviä välähdyksiä. Niissä välähdyksissä näen ruskettuneen selän, joka sukeltaa veden alle, ylös-alas-ylös-alas trampoliinilla pomppivan epäselvän hahmon, vilahduksen lenkkitossusta jossain puun latvuksissa, pulkan joka suhahtaa mäntyjen taakse.
Ja voin nähdä jälkiä. Pihasorassa näkyy kaarteita polkupyörällä liirailusta, eteisestä löytyy mytyssä toppahousut, huoneen nurkasta sinne paiskattu eskarireppu, sängyn alta kokoelma kiviä, oksia ja kuivunutta sammakonkutua, parhaasta lasikulhostani löytyy itse rakennettu hämähäkkiterraario.
Valokuvat suloisesti sinisessä potkupuvussaan hymyilevästä hurmurista tuntuvat olevan kuin jonkun muun lapsesta. Tuota lasta ei enää ole. Nyt kuvat ovat epäselviä suhrukoita, ja niissä on tukka silmillä irvistelevä Iso Poika.
Siitä saakka kun pikkupoika oppi kävelemään, hän on taapertanut äidistä kauemmas. Ehdin tuskin irrottaa apupyörät, kun polkupyörä kiihdytti jonnekin kylille. Tuntuu, ettei etukenossa sotkeva poika koskaan palannut luokseni.
Lahkeeseen takertuva taapero on kadonnut. Läheisyyttä saa vain ohikiitävinä hetkinä, jolloin laiha lämmin pojanvartalo painautuu viereeni, mullalta tuoksuvat sormet kiertyvät yhteen vyötäröni toisella puolella (hei nyt ne taas ylettyvät, koska kädetkin ovat kasvaneet) ja poskelle rapsahtaa nopea räkäinen pusu. En enää koskaan ehdi kiertämään käsiäni hänen ympärilleen, koska hän on jo menossa. Kaverin luokse, minnekäs muuallekaan.

Mutta näin sen pitääkin mennä. Tällaisen pojan minä halusinkin. Tällaisen, joka takki auki ja sydän täynnä kiihdyttää kohti elämää.

Näitä päiviä

Joskus tulee näitä päiviä, jolloin ajattelen, ettei minusta olekaan tähän. Ei minusta olekaan näiden kahden ihanan lapsen kotiäidiksi. Haluan töihin ja heti!
Tänään on yksi näistä päivistä.
On talvilomaviikko ja olemme kotona. Aamulla oli ihanaa herätä ilman eskarikiireitä, köllötellä lämpimän peiton alla lapsi molemmissa kainaloissa. Sitten kaikki alkoi mennä äkkiarvaamatta vikaan.
Alamäki alkoi yhdestä viattomasta puhelinsoitosta. Soitin ystävälleni ja keskityin reilun viiden minuutin ajan vain tuohon puheluun. Viisi minuuttia on pieni aika maailmankaikkeudessa mutta ikuisuus lapsiperheen aamussa. Nuo kaksi ihanaa lasta olivat äkkiä toistensa kurkussa kiinni. Pienempi tappeli kuin eteläafrikkalainen ihmisoikeustaistelija ja isompi ärsytti, piikitteli, pisteli ja yllytti tavalla, joka olisi saanut YK:n ihmisoikeustarkkailijatkin kalpenemaan. Minä mietin, lähdenkö ovesta karkuun enkä taakseni vilkuile vai yritänkö selviytyä. Valitsin aikuismaisesti jälkimmäisen, vaikka mielikuvissani pingoin lumista tietä tuulen ulvoessa korvissani, nämä kaksi hyeenaa kaukana minusta.
Ajattelin korjata tilanteen hiihtoretkellä, vaikka se tuntui suuremmalta ponnistukselta kuin Kilimanjarolle kipuaminen. Ehdotin yhteistä ulkoilua, mutta Isoveli pakeni tuhahdellen videon kimppuun. No, minä sitten raivaan tätä kotia aamupäivän ja painumme vasta videon jälkeen haukkaamaan happea. Onpahan mukavampi palata raittiista ulkoilmasta siistiin kotiin.
Järjestelin, kannoin tavaraa, viikkasin pyykkiä. Hiki nousi, huomasin kantavani samaa sukkaparia ympäri taloa tietämättä, onko se oikeastaan likainen vai puhdas. Pikkusisko seurasi minua joka askeleella ja vinkui milloin mistäkin. Samoin teki koira. Viimeinen pisara oli kun istuin vessassa ja piski parkui ulkopuolella haluavansa syliini. Samoin teki pikkusisko.
Olisin halunnut karata vessan ikkunasta.
Urhoollisesti astun ulos ja yritän kestää ajatusta, että minulla ei tänään ole mitään omaa. Ei omaa aikaa, omaa tilaa. Pikkusisko on kärpänen, minä katossa roikkuva kärpäspaperi.
Tuntuu, että hän hengittää kaiken ilman ympäriltäni ja imee minut kuiviin. Kun mies tulee kotiin, hän löytää lattialta nahistuneen ryppyisen ilmapallon. Se olen minä.

Päätän purkaa tämän kaiken tänne ja yllättäen Pikkusisko onkin ihan omissa oloissaan tämän viisiminuuttisen. Juuri kun minussa herää karmea epäilys, että hän tekee jotain luvatonta, hän tassuttelee luokseni etusormi ojossa. "Äiti, nenästä voi tulla räkää. Sitä voi laittaa suuhun. Haluatko maistaa?"
Ehkä sitten jaksan tämän päivän:)

Odottaako vaiko eikö odottaa?

Lapsen saaminen kotiin maailmalta ei ole mikään helppo juttu. Huikeiden haasteiden lisäksi adoptiovanhempi ja -odottaja joutuu elämään valtavassa ympäristön paineessa, kuten moni tämänkin palstan lukijoista on saanut kokea, joko omakohtaisesti, minun kirjoitusteni kautta tai läheistensä arjessa myötäeläen.
Adoptioäitinä olen avarasydäminen, upea ja humaani ihminen, joka on pelastanut lapsiraukan kamalasta Afrikasta tänne koto-Suomeen, ja tästä lapseni on joka hetki syytä olla syvästi kiitollinen. Adptioäitinä olen iljettävä lapsenryöstäjä, joka on isolla rahalla ostanut kadulta itselleen kuvankauniin tyttölapsen ja tuonut sen itsekkääksi tänne rasistiseen Pohjolaan täysin piittamatta siitä, että lapsiraukka on revitty väkivaltaisesti juuriltaan.
Kenellä tahansa näyttää olevan oikeus, jopa velvollisuus, julistaa oma mielipiteensä kansainvälisestä adoptiosta tietämättä mitään sen etiikasta ja moraalista. Ja näiden mielipiteiden keskellä seisoo eräs hämmentynyt äiti, hämmentynyt isä, hämmentynyt Isoveli ja vielä hämmentyneempi Pikkusisko.
Ympäristön paine tiivistyy adoptiovanhempien ympärille sankan sumun lailla ja odotusaikana. Välillä tuntuu, ettei saa happea. Hyväätarkoittavat kysymykset, kuten "miksi tää kestää näin kauan, eikös maailma nyt ole orpoja lapsiraukkoja täynnä" tai "mitä ne teitä nyt syynäävät ja kyttäävät, eihän raskaana oleviakaan tuolla lailla tentata", jäävät usein ilman vastausta. Ja nyt kerron miksi: niihin ei ole yksiselittäistä, selkeää yhtä vastausta, joka tyydyttäisi kuulijaa. Kansainvälinen adoptio on täynnä suhteellisuusteoriaa, kysymysmerkkejä, epävarmuuden sietokykyä ja ilmaan huudettuja kysymyksiä. Niiden kanssa on vain elettävä.
Viime aikoina adoptio-odottajat ovat jälleen joutuneet uusien haasteiden eteen. Vielä muutama vuosi sitten saattoi ajatella, että matkan päässä odottaa palkinto. Nyt adoptiomaailma on muuttunut entistä epävarmemmaksi. Enää meitä matkalaisia ei perillä ehkä odotakaan se kaikkein upein lahja, oma lapsi, vaan me putoammekin syvään kuiluun, josta on rämmittävä ylös omin voimin. Lapsi ei tullutkaan kotiin. Ei ainakaan vielä.
Me joudumme siis odottamaan ilman että tiedämme, olemmeko oikeastaan koskaan odottaneetkaan. Vanhemman on valmistauduttava lapsen tuloon, on ajateltava lasta, kasvatettava ja hellittävä unelmiensa pientä omassa mielessään. Adoptiolapsi kasvaa sydämessa, ei vatsassa. Meidän on kyettävä avaamaan sydämemme odotukselle vaikka tiedämme, että odotusta ei ehkä palkittaisikaan.
Jotkut vanhemmat suojelevat itseään viimeiseen saakka. He eivät koskaan ala oikeasti odottaa. He miettivät lasta vain pieninä paloina, välähdyksinä, koska pelkäävät niin oman rikkoutumisensa puolesta. Kun lapsi jonain päivänä vuosien jälkeen tuleekin, hänen äitinsä ja isänsä eivät olekaan valmiita. Kaikki nämä vuodet he eivät ole odottaneet, he ovat vain suojelleet itseään. Adoptiolapsella jos kenellä on oikeus olla odotettu ja kaivattu.
Toisaalta vanhempien on hyvä varjella itseään, koska lapsella täytyy olla oikeus täysjärkisiin, ehjiin vanhempiin, jotka jaksavat kannatella ehkä kovinkin rikkinäistä pientä ihmistä.
Täytyy siis uskaltaa oikeasti odottaa elämänsä suurinta ihmettä ja samalla odottaa ilman odottamista, valmistautua pahimpaan. Sillä sen pahimmankin jälkeen voi olla ihmeiden aika.
Kuulostaako helpolta? Kuulostaako inhimilliseltä tavalta hankkia lapsi?

Kun tulette meitä kadulla vastaan lapsilaumoinenne, olkaa niin kilttejä ja älkää huutako: " Voi, hän on ihana! Mäkin voisin ottaa tuollaisen!!". Ei häntä oteta. Eikä ketään muutakaan adoptiolasta.