Ainot ja Reinot

Jouluostoksilla käteeni tarttuivat pikkuiset Ainot ja Reinot, maailman hellyttävimmät kotikengät. Äkkiä muistin haaveeni vuosikymmenen takaa: kunpa voisin jonain päivänä pukea kahden pikkuihmisen jalkaan nuo ihanat ruutukuosiset tossukat ja ne jalassa lapsukaiseni vipeltäisivät pitkin permantoa.
Muistan muutkin haaveeni. Tasan kymmenen vuotta sitten seisoin alttarilla Peukun vieressä, lumenvalkoinen huntu ulottui maahan saakka. Juuri niinkuin olin halunnut. Halusin kodin, punaisen tuvan ja valkoiset ikkunanpielet, kuusi ikkunaa katsoisi hiekkatielle. Pihalla kasvaisi särkynyt sydän ja palava rakkaus.
Talvella näkisin tähtitaivaan, en kaupungin valoja. Polttaisin tulta leivinuunissa ja tassuttelisin lankkulattialla. Katselisin sinistä hämärää ja käpertyisin sisälle lukemaan Mauri Kunnasta. Lapseni kanssa.
Juuri niin se on mennytkin. Ihan tarkalleen. Nyt kun on vielä ne Reinot ja Ainotkin. Kunpa joku olisi silloin kertonut minulle, näyttänyt tämän aamun.

Juopunut pingviini "ruattinlaivalla" ja muita mauttomuuksia

Kun kymmenkunta varhaiskeski-ikäistä naista lähtee vuorokaudeksi Itämeren aalloille, Kumman kaa -sarjan naiset kalpenevat. Tässä teille vähemmän intellektuelli ja hulvattoman ala-arvoinen, mutta ehdottoman siveellinen risteilyraportti.
Ilta alkaa, kun vellomme ihmismassan mukana laivaan ja löydämme (lievän) harhailun jälkeen hytteihimme. Minä ryhdyn vaihtamaan vaatteitani ja armaat isosiskoni Tena-suojiaan. Mauttomat timanttikoristeiset tekoripset kirveltävät silmiä. Hihittelemme hytissä Peukun lähtökommenteille, joiden mukaan olen kauneimmillani jos onnistun sammumaan pöytään ja timantit kiiltelevät. Yritämme kihartaa Hoon blondattua tukkaa, mutta siitä nousee karmea käry, joten lopetamme ennenkuin sprinklerit pamahtavat päälle. Ilta on alkanut, laiva irronnut satamasta.
Baarissa väki laulaa kuluneita Karaoke-biisejä ja me hoilotamme mukana: Kun katsoo maailmaa, enkelin silmin. Kädet toistemme kaulalla. Hirveää, mutta meitä ei haittaa tippaakaan. Meillä on hitsin hauskaa!
Vodkakarpalot läikkyen hiihdämme baarista tanssilattialle ja edelleen diskoon, jossa nuori mies katsoo asiakseen paljastaa täyttäneensä juuri 28 vee. Hänen lippalakissaan on valtava neliön mallinen lippa ja ylähuulessa kasvaa haivenia. Vessassa huomaamme Hoon hameen revenneen, mutta hällä väliä. Nyt se sopii paremmin kärventyneeseen hiuskuontaloon.
Suunnistamme baariin. Än ja Jii hoipertelevat korkkareillaan kuin ankat ja kehuvat jalkineidensa mukavuuden olevan Ecco-luokkaa. Yritän pidätellä naurua, sillä en pysty kävelemään jalat ristissä.
Äkkiä olemme taas tanssilattialla. Hoo ja Än ovat löytäneet jostain umpijuovuksissa olevan pingviinin ja minun sukulaispoikani. Jatkamme juhlimista heidän kanssaan ja huvitan pingviinia ja hänen kavereitaan kertomalla juttuja sukulaispoikani lapsuudesta. Tai oikestaan pingviini on jo sammunut, kun pääsen siihen tarinaan, jossa sukulaispoika nukahtaa potalle...
Aamulla kaadumme sänkyyn ja heräämme vasta seisovan pöydän lounaalle. Homejuusto ja kriikunahillo maistuvat taivaalliselta, Hoo ja Än tunkevat lasten pöytään rohmuamaan ranskiksia. Äm maistaa palan lohta ja ryntää oksentamaan.
Tällaista tämä siis on: epäintellektuellia, ei lainkaan sofistikoitunutta, hulvattoman hauskaa ja ihan hullua. Mutta moraalisesti korkealaatuista, vai mitä rakkaat ystäväni? Ja mikä parasta, taas kerran jaksoimme aamuun asti! Mannerheimiä lainatakseni: Olen taistellut monilla sotatantereilla, mutta en ole vielä koskaan tavannut vertaisianne sotureita!
Mauton lainaus, todella mauton, mutta pidetään sama linja loppuun asti. Ja ensi vuonna uudelleen!

Asiat tärkeysjärjestykseen

Postissa tipahti tänään tuikitärkeä kirje. Siinä pyydettiin meitä täyttämään lomake, jonka otsikkona komeilee "Hakemus luvan saamiseksi ulkomailla olevan alle 18-vuotiaan lapsen lapseksiottamiseen". Jo on lomaketta nimellä paiskattu, huh!
Lomake pitää palauttaa, ja kun se on palautettu, se pääsee paistattelemaan seuraavaan jonoon.
Kun näin palvelunantajan logolla varustetun kirjeen postilaatikossa, alkoi tapahtua. Tasan 2,8 sekuntia kirjeen saapumisen jälkeen se oli avattu. 30 sekuntia ja kaikki kirjeen tiedot oli luettu lävitse.
Siihen jäivät tiskit, pyykit, koiran ulkoilutus. Sitä paitsi satoi, joten koira saikin jäädä sohvan alle murjottamaan. Hyvä, ettei jäänyt Pikkusiskokin seurakunnan päiväkerhoon. Hänet maltoin sentään suhata hakemaan.
10 minuuttia, ja ulkovaattet oli kuorittu koko porukalta. Siihen 12,8 sekuntia päälle ja olin jo maksanut adoptiopalvelumaksu ykkösen, tulostanut kuitin ja kätkenyt kirjekuoreen. Vielä minuutti päälle ja olin tilannut maistraatista virkatodistukset. Pyysin, ei vaan käskin, lähettämään ne heti.
Tässä vuosien prosessissa on aivan sama, täytänkö lomakkeen tänään vai huomenna, tilaanko todistukset tällä vai ensi viikolla. Vaan kun kysymys on omasta lapsesta ja hänen kotiin saamisesta, yhtään sekuntia ei viitsi tuhlata.
Hölmöä, tiedän. Mutta inhimillistä.

Rakas sisko, rakas veli

Tapasin taannoin nuoren komean miehen. Hänellä oli monta siskoa, ja yritin udella häneltä, millaista elämä siskojen keskellä on ollut. Lopulta uskaltauduin kysymään, mikä merkitys on ollut sillä, että osa siskoista on perheen biologisia lapsia, osa adoptoituja ihan kuten nuori mies itsekin. Hän hölmistyi kysymystäni. Juuri niin olin toivonutkin.
"Ööö, ei kai sillä nyt mitään merkitystä. Sisko kuin sisko."
Itse ajattelen, että adoptiosisaruudessa on eräs pieni, kaunis ero verrattuna biologiseen sisaruuteen. Kun kaksi ihmistä päättää hankkia lapsia, juuri kukaan ei kysy isommilta sisaruksilta, haluavatko he pikkusiskon tai -veljen. Eräänä kauniina päivä heille vain kerrotaan elämää järisyttävä uutinen.
Me kysyimme Isoveljeltä, haluaako hän isoveljeksi. Hän halusi. Hän halusi ja osasi, lupasi rakastaa. Hän kohtasi Pikkusiskon meistä ensimmäisenä ja teki kaikkensa, jotta saisi olla hänen veljensä.

Oma elämä

Vasta eilen poikani oli pieni tuhiseva nyytti, jota kanniskelin ympäriinsä ja nuuhkin vauvan tuoksua. Tänä syksynä hän ilmoitti liittyneensä palokuntanuoriin. Ihmetyksekseni tajusin, että alaikäraja paikallisessa vpk:ssa on seitsemän vuotta, joten mitä sitä sitten kieltämään. Tänään hän pyysi minua ostamaan parin euron lahjan, koska aikoo huomenna mennä palokuntanuorten pikkujouluihin ihan toiseen kaupunkiin, bussikuljetuksella. Apua! Pikainen kyselykierros paljasti karun totuuden: seitsenvuotiaatkin otetaan mukaan.
Tiedän jo etukäteen, mitä tapahtuu, kun hän tulee pikkujouluista kotiin. Minä kyselen, millaista oli. Hän vastaa, että tosi kivaa. Minä kysyn, mitä siellä tehtiin. Hän vastaa, että kaikkea kivaa.
Mitään muuta en saa hänestä irti. Hänellä on oma elämä, josta äiti ei tiedä ihan kaikkea.
Nyt kolmevuotiaan kuopuksen kohdalla tiedän, että jokainen uusi päivä on askel poispäin äidistä. Seurakunnan kerhossa toiset mammat patistelevat pikkuisiaan leikkimään muiden kanssa, minä yritän pitää kuopustani sylissa ja kuiskin neidin korvaan salamyhkäisesti, että ei sun tartte olla reipas ja mennä muiden mukaan, ole vaan tässä äidin sylissä. Samalla tavalla toimin Isoveljen kanssa, pidin kiinni viimeiseen asti. Vaan pahus vie: ne nousevat sylistä ja vilkuttavat iloisesti. Heippa äiti, mä menen nyt!

Jännittää, kutkuttaa...

Meidän perheessä eletään jännittäviä aikoja.
Odotamme adoptiolupaa. Tai oikeastaan en tiedä, missä päin ja kenen pöydällä paperimme juuri nyt lojuvat. Tai ehkä ne seikkailevat postin lajitteluhässäkässä. Toivottavasti eivät häviä!
Kutkuttavaa on se, että ihan pian me pääsemme tapamaan meille erittäin tärkeää henkilöä. Hän on yksi niistä eteläafrikkalaisista upeista ihmisistä, jotka osaltaan vaikuttivat siihen, että tuo pieni, pippurinen ja kovaääninen neitokainen löysi kotiinsa. On hienoa saada jälleen nähdä hänen kasvonsa ja näyttää, että tässä nämä meidän lapsemme nyt ovat, kasvaneina ja iloisina.
Samalla mietin, missä on se yksi, joka vielä puuttuu. Ehkä hänen äitinsä kantaa häntä juuri nyt pitkin Soweton kujia, on epätoivoinen. Tai ehkä hän juuri nyt tuhisee pienenä käärönä nuhjuisessa peltihökkelissä Kiberassa, juuri siinä rautatien varrella. Tai ehkä joku hellästi letittää hänen hiuksiaan Addis Abeban laitamilla ja hän jokeltelee amharaa. Tai ehkä hän juoksentelee sisarustensa kanssa Bogotan kaduilla; yrittää pysyä isompien perässä ja ehtiä kotiin äidin luokse.
Hän ei vielä tiedä, että hän äitinsä onkin täällä.
Hiljalleen alan odottaa. Se tuntuu kummalliselta, väärältäkin. Toivoisin niin, että saisin hänet luokseni ja että hän saisi jäädä sinne. Että hänen äitinsä voisi aina silittää hänen nukkaista poskeaan ja että minä voisin jo sulkea hänet syliini. Toivoisin, että minä saisin, mutta hän ei menettäisi. Mahdotonta.

Kotiselvitys on valmis!

Minulla on kädessäni yhdeksänsivuinen selvitys siitä, minkälaisia ihmisiä ja vanhempia me olemme, mitä me omistamme ja minkälaisia sukulaisia meille on siunaantunut; missä me asumme, mitä me puuhailemme ja kenen kanssa. Ja lopussa sosiaalityöntekijän arvio siitä, olemmeko me kelvollisia saamaan vielä yhden lapsen tähän perheeseen.
Pian tuo yhdeksänsivuinen asiakirja, jota myös kotiselvitykseksi kutsutaan, matkaa adoptiolautakuntaan. He saavat osaltaan päättää, onko meillä lupa adoptoida. Jos on, jäämme odottamaan ja kuulostelemaan, koska he haluavat ottaa paperimme vastaan.
Kun he haluavat (toivottavasti seuraavan vuoden sisällä), koko nippu papereita ja vielä toinen mokoma matkaa Afrikan auringon alle.
Siellä ne sitten lukevat, minkälaisia me olemme. Ja sen mukaan antavat meille lapsen. Jos antavat.
On hassua lukea jonkun ulkopuolisen näkemystä siitä, minkälainen perhe me olemme. Me olemme näköjään hauska, äänekäs, vähän boheemi perhe, jossa osataan rakastaa.
Me asumme maalla, omistamme ikivanhan mutta ihanan hirsitalon, kolme autoa ja traktorin. Olisin halunnut jättää traktorin pois, mutta Peukku halusi sen ehdottomasti mukaan. On kuulemma kunnon peli. Mahtavat ne Afrikassa ihmetellä, että tuossapa perhe, joka ajelee vanhalla Massikalla.
Selvitys kertoo, että lapsi tulee saamaan isovanhemmat ja seitsemän tätiä, jotka tuskin osaavat pitää näppejään erossa lapsesta. Ei siis yhtään setää, pelkkiä hiukan hassahtaneita tätejä. Ja liudan hiukan huonosti kasvatettuja serkkuja. Kaikista meistä lähtee kova ääni ja vielä kovempi nauru. Ja me kaikki asumme ihan lähellä toisiamme ja sotkeudumme toistemme elämään koko ajan.
Kaikki tämä siellä lukee.
Hiukan rosoinenkin selvitys on. Se paljastaa, että kaikki ei aina ole ollut niin pumpulia, on tässä suvussa osattu riidelläkin. Ja että en minä ole täydellinen äiti, olen huomannut tekeväni myös virheitä. siellä sanotaan, että toivomme lasta, joka olisi ihan vaan lapsi. Muita toiveita ei ole. Paitsi että saa sekin olla vähän rosoinen, ei tarvitse olla ihan kokonaan terve.
Lopussa vielä sosiaalityöntekijän arvio. Hän sanoo muun muassa näin: "Mielestäni puolisoilla on erittäin paljon valmiuksia vastaanottaa vielä yksi adoptiolapsi perheeseensä. Suosittelen heitä erittäin lampimästi vanhemmiksi."
Ei sitten muuta kuin eteenpäin vaan, seuraava etappi odottaa!

Taistelua aamusta aamuun

Sopuisan, helpon ja aina niin sävyisän poikalapsen äitinä en oikein osannut aavistaa, mitä on tulla äidiksi valmiille, voimakastahtoiselle pikkunaiselle. Ja mitä tarkoittaa, että lapsia on kaksi. Tässä muutama ote tältä päivältä:
Aamulla isompi on kömpinyt sängystään television maagisen vaikutuspiirin ääreen. Kun pikkuinen herää ja huomaa tämän, hän suuttuu silmittömästi: Isoveli on saanut katsoa lastenohjelmia kauemmin kuin hän, mikä on maailman "episintä". Tragediasta toinnuttuaan hän asettautuu töllöttimen eteen ja he katsovat sävyisästi lastenohjelmia. Tasan 37 sekuntia. Sitten alkaa taistelu peitosta, sohvapaikasta, kaukosäätimestä ja postin tuomista lelukirjoista. Isoveli piirtää heidän välilleen kuvitteellisen viivan, jolla ilma jaetaan molempien ilmatiloiksi. Toisen ilmaan ei saa koskea. Ilmatilaloukkaukset aiheuttavat selkkauksia, joiden rinnalla kylmä sota haalenee.
Iltapäivä menee mukavasti, kunnes on aika syödä suklaakakun tähteet. Pikkusisko on saanut melkoisen palan jo päivällä, joten jaan lopun palan kahtia siten, että Isoveli saa isomman palan. Isken hänelle silmää ja pyydän häntä hipsimään saliin kakkunsa kanssa, jotta Pikkusisko ei huomaa kauheaa vääryyttä. Tietenkin hän huomaa ja litistää kostoksi Isoveljen kakunpalan surkean littanaksi.
Jotenkin ihme tapahtuu ja tilanne rauhoittuu yllättävän äkkiä. Kunnes Isoveli tulee kertomaan, ettei enää jaksa taistella: Pikkusisko on toistuvasti työntänyt hänet alas tuolilta, jonka hän valitsi ekana. Menen selvittämään tilannetta, minkä seurauksena Pikkusisko ryhtyy esittelemään kitarisojaan hirveän metelin saattelemana. Isoveli kieltää häntä parkumasta, koska ei kuule Nalle Puh -videoita. Pikkusisko parkuu vielä kovempaa. Kannan hänet toiseen päähän taloa ja yritän pitää sylissä. Hän suuttuu siitä ja parkuu entistä kovemmin. Puhelin soi ja Isoveli vastaa. Pikkusisko saa hepulin: hän ei ehtinyt vastaamaan, koska ei kiukultaan kuullut puhelimen soivan.
En jaksa enää kiukuttelua ja yritän saada kolmivuotiaamme huomion muualle. Päätän lukea hänelle kirjaa. Hän keskittyy hetken, nousee sitten sylistäni ja marssii Isoveljen luokse: "Hähää, äitipä lukee mulle kirjaa eikä sulle, lällällää." Isoveli kuittaa lällättelyn sanomalla, että osaa itsekin lukea. Pikkusisko tulee luokseni parkuen pää takakenossa, suu ammollaan: "Mää en oo ikinä osannu lukea!!! Pyäääh!"

Kuvat kertovat

Sain tänään meidän lasten kerho- ja koulukuvauksen otokset ja en voinut olla hymyilemättä. Molemmat näyttävät niin itseltään!

Pikkusisko seisoo ylväänä. Pää pystyssä, selkä suorana. Toinen käsi reteästi farkkujen taskussa. Silmissä ylpeyttä ja itsetietoisuutta. "Tässä minä olen, katsopas vaan, oletko ennen nähnyt näin komiata likkaa!? Ai et ole, no en minä niin kuvitellutkaan!"

Isoveli istuu luokkakuvassa rennosti jalat ristissä kaikkien muiden edessä. Hän on aamulla unohtanut kuvauksen (ja todennäköisesti ihan kaiken muunkin vähemmän tärkeän), koska universaalit eksistentialismin kysymykset ovat tärkeämpiä kuin joku luokkakuva.
Päällensä poika on pukenut ihan mitä on sattunut kaapista löytymään, mutta sävyt sointuvat silti tarkasti yhteen. Tukka on tyynyn jäljiltä pystyssä, verkkatakki huolettomasti auki. "No kyllä mä voin mennä tohon eteen, jos kukaan muu ei suostu. Tässä mä nyt istun ja kerronpa muille vaikka jonkun vitsin. Hei oottekste kuulleet sitä kun Pikku-Kalle..."

On heissä jotain yhteistäkin. Molempien kuvien alle voisi laittaa kuvatekstiksi: "Täältä tullaan elämä!"

Käsittämätöntä

Istun yksin ja luen viisitoistasivuista raporttia lapseni menneisyydestä. Viisitoista sivua täynnä oman alansa huippulääkäreiden lausuntoja. Laboratoriotestejä, kokeita, mittauksia, lääkärilatinaa. National Health Laboratory Service Johannesburg on lyönyt kymmeniä leimoja kymmeniin papereihin tyttäreni vuoksi.
Itkua, pelkoa, epätoivoa. Mutta kuitenkin joku, joka piti kädestä kiinni.
Yritän kuvitella sitä tuskaa, jota hänen biologinen äitinsä tunsi. Se onkin ainoa osa tässä tarinassa, jonka pystyn käsittämään.
Tässä täytyy olla jokin sekaannus.
Ei tuo pieni kipeä rääpäle näissä papereissa voi olla tuo sama tyllerö, joka nyt tuhisee tuolla sängyssään. Tuo, joka hyppii, nauraa ja tanssii kaiket päivät. Tuo, joka on viimeisen vuoden aikana kasvanut kymmenen kokonaista senttiä. Tuo, joka on lahjakkaampi kuin yksikään tuntemani kolmevuotias. Hänkö on tämä vauva, joka taisteli kerran hengestään?
Tässä täytyy olla jokin sekaannus.
Jos tämä on totta, hän on Ihme.

Pikkusisko sai diagnoosin. Ennuste: parantumaton.

Pikkusisko leikkii muoviponeillaan. Käynnistän imurin ja hän menee pois tolaltaan. Hän huutaa kovemmin kuin Miele ja sanoo loukanneensa polvensa. Sammutan imurin ja polvi onkin äkkiä terve.
Hän rääkkää Isoveljeä ja suutun hänelle. Hän ei kestä suuttumista vaan vaipuu ensin psykoosin kaltaiseen tilaan ja ryhtyy sen jälkeen parkumaan lohduttomasti. Otan hänet syliin ja lohdutan. Itku loppuu kuin veitsellä leikaten.
Hän kiusaa koiraa ja näyttää maailman söpöimmältä, kun tulen tiukkaamaan, kuka on liimannut piskin täyteen Hello Kitty -tarroja.
Hän varastaa Isoveljen Lego-palikat ja sanoo niiden olleen hänen leikissään. Isoveli hermostuu ja repii palikat hänen käsistään. Sitten hän raahustaa luokseni ja sanoo sydäntäsärkevällä äänellä, ettei ole koskaan ikinä koskaan ikinä saanut leikkiä Legoilla.
Hän on hurmaava ja suloinen leikatessaan pieneksi silpuksi Isoveljen piirustukset.
Hän venyttää silmänsä teelautasen kokoisiksi ja katsoo minua vienosti yläviistoon, kun tule utelemaan, kuka on liimannut purukumin tietokoneeni näppäimistöön. "Toi liimasi, mää näin", hän sanoo sievällä äänellä ja osoittaa veljeään, joka on viimeisen tunnin lojunut sängyllään lukemassa Aku Ankkaa.

Neuvolan 3-vuotisvisiitillä vuodatan tämän kaiken neuvolan tädin niskaan. Hän kuuntelee hiljaa nyökytellen ja antaa murskaavan vastauksen:
"Diagnoosi: tyttö. Ennuste: parantumaton."

Pikkusiskon logiikkaa

"Äiti, nyt kyllä pelataan sitä uutta Maatilakierros -peliä. Mää jaan nämä pelinappulat, kuuletko sää? Sää olet possun värinen, joten saat ottaa nappulaksi tämän sian. Liikutat siis sikaa ja heität noppaa, ymmärrätkö? Mää olen suklaan värinen, joten mää otan tämän söpön pikkukoiran...
Mitä hittoa? Mun kädessä on possun väristä sormen päissä, kato äiti! Ja tämä toinen puoli, tämähän on kokonaan possun värinen, ei oo tosikaan! Äitiiii, miten tän possun värisen saa pois, nyt kun meillä ei oo yhtään rahaakaan???"

Elän vieläkin

Elän vieläkin. Toisin sanoen olen hengissä.
Tänään on kuuden viikon hullun työputken viimeinen päivä. Enää en revi lämpimiä lapsia aamuisin sängystä enkä skrapaa auton ikkunoita kiireessä uusimman CD-kotelon kannella.
Heräämme venytellen kuin kissat, laitamme villasukat jalkaan ja juomme kaakaota. Kömmimme viemään Isoveljen kouluun yhdeksäksi, ja se tuntuu meistä kamalan aikaiselta. Sitten kävelemme kirpakassa syysmetsässä ja annamme koiran jahdata lintuja.

Enkä vain elä, vaan myös olen.
Olen onnistunut sujahtamaan taas johonkin määritelmään. Aikaisemmin tuskailin, ettei mikään titteli enää sovi minulle ja leijailen jossain olemisen avaruudessa, mikä ärsyttää kanssasisariani. Nyt minulla on titteli, olen uuden ajan kotiäiti.
Kaiken kiireen keskellä ehdin vilkuilla sivuilleni ja huomasin, että meitä uuden ajan kotiäitejä on enemmänkin.
Tässä tulee sanakirjamääritelmä meistä, uuden uljaan ajan kotiäideistä.
"Uuden ajan kotiäiti on useimmiten akateemisesti koulutettu kolmekymppinen nainen, joka ei ole vakituisessa työsuhteessa. Usein hän on saanut humanistisen koulutuksen. Nainen hoitaa lapsensa pääsääntöisesti kotona. Samalla hän kuitenkin pyörittää omaa yritystä, useimmiten esimerkiksi sisustusalan verkkokauppaa. Hän ylläpitää yhtä tai kahta alaan liittyvää blogia, joiden mainokset tuovat osan leivästä. Uuden ajan kotiäiti tekee myös silloin tällöin oman alansa pätkätöitä tai on osa-aikaisessa työsuhteessa. Hän kuitenkin kammoaa eläkevirkoja ja kokopäivätyötä. Uuden ajan kotiäiti etsii väsymättä suuntaa elämälleen."
Tunnistitko itsesi?

Lyhyt matka kauhusta rakkauteen

Maaliskuussa 2008 eteläafrikkalaisessa lastenkodissa syliini nostettiin hikinen, lohduttomasti itkevä lapsi. Peloissaan hän tarrasi minuun kuin hukkuva. Hän kietoi kätensä kaulaani ja jalkansa vyötärölleni ja piti kiinni voimilla, jollaisia en uskonut puolitoistavuotiaalta löytyvän.
Jos tuore isä yritti lähestyä, pieniin nappisilmiin syttyi kauhu, joka oli saada minut suunniltaan. Halusin suojella lastani kaikelta, mitä hän osasikaan pelätä. Jopa hänen omalta isältään.
Lokakuussa 2009 isä on ensimmäisen kerran viisi päivää erossa tyttärestään. Urheana pieni nainen vilkuttaa. Hän jaksaa tasan kahdeksan tuntia, sitten kaipaus hiipii jostain mielen sopukoista. Joka kerran kun ulkona rapsahtaa, pikkuinen tyttömme riemastuu: "Isiii! Isi tuli kotiin!!"
Hän juoksee eteiseen, mutta isiä ei näy.
Yöllä hän herättää minut kahdesti ja kysyy, nukkuuko isi vieressäni. Ei nuku, isä tulee viiden päivän päästä, kuiskaan hänelle hämärässä.
"Mitä isi tekee juuri nyt? Mitä isi syö? Koska hän oikein tulee?"
Urheana hän odottaa. Enää neljä päivää.

Pikkuneiti 3 vuotta

Tyttäreni täytti eilen kolme vuotta. Päivä päivältä hän on enemmän hän, vahva ja valloittava persoona. Hän on todellinen eteläafrikkalainen nainen: ylpeä, tinkimätön, juureva ja aina valmis taistelemaan oikeuksistaan.
Hän on kova jätkä, pukeutuu kaivuripaitaan ja pillifarkkuihin. Hän on prinsessa, koko maailma on hänen valtakuntaansa.
Ja hän puhuu, taukoamatta. Hän kommentoi kaikkea ja kuulee kaiken. Tässä tuoreita katkelmia tältä aamulta.

Pikkusisko leikkaa saksilla Hello Kitty -värityskuvaa ja kannustaa itseään: Hyvä, hyvä, hyvin menee! Siitä vaan leikkaat viivaa pitkin, noin. Hienosti sujuu, hyvä!

Minä: Onko tämä pariton sukka sun vai mun?
Peukku: En mä vaan tiedä.
Pikkusisko: No kattokaa netistä, kumman se on!

Peukku lähtee viikon työmatkalle Saksaan:
Minä: Aja varovasti ja lennä varovasti. Hyvää matkaa!
Pikkusisko: Tuo tuliaisia! Ja varo maantiekarhuja!

Uraäidin tunnustuksia, osa I

Kuten uskolliset lukijani tietävät, raivasin taannoin elämäni uuteen uskoon. Jätin vanhan rakkaan leipätyöni ja päätin elättää itseni yrittämisellä, joka ei tunnut työltä vaan silkalta huvilta. Ja siinä samalla hoidan lapset kotona, makailen syksyn lehtikasoissa (jotka joku muu on haravoinut) ja tuijottelen taivaalle. Ja teen ihan vaan pikkuisen palkkatyötäkin, harrastuksen vuoksi. Kyllä se onnistuu, armaat siskot, uskokaa pois. Vaan ihan vielä ei ole sen aika.
Ensin päätin tehdä oikein kunnon pyrähdyksen uraäidin elämään. Viimeiset kuusi viikkoa olen painanut töitä tukka tötteröllä, hiki päästä puskien. Sama kaava toistuu päivä toisensa jälkeen: aamulla kiskotaan kakarat ylös lämpimistä sängyistä, kuskataan Isoveli aamuhoidon kautta kouluun ja Pikkusisko päiväkotiin. Sitten vuorossa kiroilua aamuruuhkassa ja päälle räväkkä työpäivä teinejä kaitsien. Välissä lounas ja pikapalaveri, hiukan kirjallisia töitä ja illalla vetäistään toinen työpäivä oman yrityksen leivissä. Kun ehdin kotiin, lapset ovat jo nukkumassa ja minä hoipun jossai tajunnan rajamailla. Sen jälkeen - vielä vähän töitä - ja kaadun sänkyyn. Jos saan unta, herään viiden minuutin välein miettimään, mitä olen unohtanut.
Tämä on ollut huisia, mahtavaa, kutkuttavaa, ihanaa. Sata lasissa ja elämä tässä. Kaasu pohjaan ja kytkin ylös!
Entisenä työnarkomaanina, nykyisenä kotiäitinä ja yrittäjänä, olen suonut tämän kuuden viikon jakson itselleni. Ensi viikon jälkeen tämä loppuu. Siis ainakin melkein. Sitten makaan taas lehtikasoissa ja tuijottelen taivaalle. Yhdessä lasteni kanssa. Teen töitä vähemmän ja olen äiti enemmän.
Vaan vielä mennään. Aamuisin kun raahaan lapsia autoon ja kiire takoo takaraivossa, tunnen olevani olemassa. Jostain tajunnan taustalta hiipii ajatus: Miksi tunnen itseni tärkeäksi ja hyödylliseksi vain tällaisena, pakertaessani pitkät päivät? Eikö kaikkein tuottavinta ja kiitollisinta työtä ole hoitaa omia lapsiaan, olla heidän kanssaan?

Pikkusisko kaupassa

"Hei täti, täätiii! Arvaa, Isoveli lähti kattoon kiekkoo Een kanssa, se ei oo ennen ollu. Sillon mustat varkut jalassa, mullon vaan tällaset varkunväriset. En tiiä, onko pikku-Hartsalla varkut, se on vielä Taimaassa lastenkodissa, se on kasvanu siellä Teen ja Hoon pikkuseksi pojaksi, mutta ei sillä varmaan varkkuja kyllä oo. Hei täti, mää otan tästä pillumehua, kun me mennään tänään saunaan. Siellä saunassa on sähkömies. Mää otan mulle kaks pillumehua ja Isoveljelle yhden, niin se vaan menee, ei mittään voi!
Hei täti, se pikku-Hartsa on pyöreä, pyöreät silmät ja pyöreä pää, sillä pikku-Hartsalla. Se on lastenkodissa, määkin olin. En siellä, vaan yhessä toisessa. Afrikassa. Siellä setä tuli ja leikkas puukolla mun masuun reiän. Tällasen (nostaa paitansa) ja sit vielä tällasen. Ja ei se sattunut yhtään, kun mää nukuin. Krooh pyyh krooh pyyh. Sit mä heräsin ja meinas alkaa sattumaan, mut se setä meni jo. Ja sit joku ajos autolla, ja mä istuin kyydissä, ja me ajettiin ison kiven yli vormula-autolla. Ja se setä leikkas puukolla, koska mää olin pipi. Ja mun äiti. Mullon toi uus äiti, se ei meinaa kualla. Eikä sen pikku-Hartsankaan äiti meinaa kualla.
Se kiekko on kiva peli, se mitä Isoveli meni kattoon. Hei täti, älä mee, mä kerron kun mä otan tästä popkornia ja katon hauskoja kotivideoita. Se Pee sieltä päiväkodista on nipistäny tätiä, hoitotätiä, vaikkei saa nipistää, kun se voi sattua. Tiiätkö?
Mää oon netistä kattonu nukkejen taloa, mutta sitä ei myydä täälä kaupassa. Mul oli ennen sellanen moottoripyäräpaita, mut nyt mää ostan maitoo."

Meidän piti muuttaa maailmaa

Eräänä perjantai-iltana puolensataa kolmekymppistä kokoontuu samalle vanhalle työnväentalolle, jossa he viitisentoista vuotta sitten ahmivat elämää - ja toisiaan. He kuuntelevat sitä samaa Hausmyllyä, juovat sitä samaa Salmaria ja nauravat niille samoille vanhoille jutuille, nyt vain puolet vanhempina kuin silloin ennen.

Tätä juttua valmisteltiin puoli vuotta, etsittiin vanhoja ysäriteinejä esiin muuttuneiden sukunimien takaa. Hiukan huimasi: mitä tästä tulee?
Me järjestäjät varustauduimme iltaan huolella, tilasimme pitopalvelua ja viihdepalvelua. Budjetti paikkui yli, ja keksimme paikata alijäämää hankkimalla Virosta halpaa Salmiakkikossua ja myymällä sitä kolme euroa snapsi. Tosin sanouduin hankkeesta irti: epäilin, että merkintä rikosrekisterissä laittomasta alkoholin myynnistä ei anna hyvää kuvaa minusta adoptiolautakunnan silmissä.
Viimein kaikki on valmista. Loppusilaukseksi, juuri ennen ensimmäisten ex-teinien saapumista, paiskasin kaikki työväentalon leipäveitset piiloon mikroon. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Ja sitten mentiin!

Muutaman juovuttavan Aikuinen nainen mä oooon-tulkinnan ja imelän lonkeron jälkeen olen valmis kohtaamaan kaikki teinivuosien möhläilyt. Tai tekemään uusia.
Kaksi tuntia alkupuheen jälkeen ensimmäisen onnellinen sammuu, muut vasta sammaltavat. Pojat hyppivät Volgan tahdissa, J:ltä menee jalat alta. Hänen kiskaistaan kuitenkin pystyyn ennen kuin persaus viistää maata. Volga Volga, rakkaus tai kuolema...
Kolme tuntia alkupuheen jälkeen kaikki ovat aivan naamat. Paitsi minä. Se ei kuitenkaan johdu omaksumastani sivistyneen keskieurooppalaisesta juomakulttuurista, vaan siitä, että vauhtini on liian kova. Hukkaan jokaisen avaamani lonkeron satojen avattujen joukkoon heti ekan hörpyn jälkeen.
Neljä tuntia alkupuheen jälkeen M huojuu eteisen lippuluukulla ja yrittää ostaa nakkisämpylää kaikilla mausteilla.
Viisi tuntia alkupuheen jälkeen huomaamme jonkun olleen kadoksissa jo viisi tuntia. Hän ilmestyy puskasta ja ryntää vessaan oksentamaan.
Kuusi tuntia alkupuheen jälkeen tarjoamme kaikille Salmiakkikossua. V###t budjetista!
Seitsemän tuntia alkupuheen jälkeen totean, että kaikki on niinkuin ennenkin. Tai okei, ei ihan. Emme enää vetele poskisauhuja nurkan takana emmekä tunge kieliä toistemme kurkkuun. Onneksi.

Tyttäreni

Minun tyttäreni on erityinen tapaus. Hänen kanssaan sellaiset käsitteet kuin aika ja tila saavat aivan uudenlaisen merkityksen.
Ei ole olemassa sellaista tilaa, jota hän ei täyttäisi. Hän ei ole koskaan huomaamaton, sivussa. Hän on keskellä, reunoilla, kaikkialla. Hän täyttää jokaisen kolon, hänen äänensä kantaa kaikkialle.
Sitä kutsutaan myös karismaksi.
Aika on hänelle merkityksetön. Hän on eilisessä, tässä ja tulevaisuudessa. Hän sekoittaa muistonsa, mielensä ja ajatuksensa. Hänelle looginen on maagista.
Hän kävelee keskellä katua, hän tulee sisälle karmit kaulassa. Hän kulkee pää pystyssä, hän on tehty ylpeydestä.
Mikään ei jää häneltä huomaamatta, yksikään asia ei häneltä unohdu.
Hänestä ei pääse irti silloinkaan, kun hän ei ole luonasi.
Jokainen ihminen, joka on hänet kohdannut, tulee aina muistamaan.

Kuka minä olen?

Nyt, kun meidän perheessä yksi jos toinenkin on uuden elämänvaiheen edessä, olen törmännyt ihan kummalliseen ongelmaan. Meillä ei ole kenelläkään kunnollista titteliä, jolla määritellä kukin perheejäsen itsensä kokoiseen lokeroon. Tai Peukku on tietenkin edelleen turvallisesti Peukku Perusinsinööri, ja se hiukan helpottaa tätä lokeroinnin ongelmaa:)
Mutta entä minä? Ennen olin kotiäiti, turvallisesti hoitovapaalla, ja minua odotti mukava eläkevirka. Sellainen tyyppi on helppo määritellä tässä universaalisessa perheroolituksessa. Nyt tuo virka odottelee jotakuta toista, ja minä olen jäänyt kellumaan jonnekin määrittelyjen ulkopuolelle. Itseäni se ei haittaa yhtään, olen aina pitänyt kellumisesta.
Kanssasisaria asia sen sijaan häiritsee luvattoman paljon, koska minä olen nyt milloin mitäkin. Tänään olen ihan vaan kotiäiti, syyskuussa ihan todellinen uraäiti: paiskin hommia kellon ympäri. Päivällä opetan, illalla hoidan yritystäni. Lokakuussa palaan taas vanhaan vaikeasti hahmotettavaan kuvioon: päivät suurinpiirtein kotona, neljä tuntia viikossa opetusta, iltaisin silloin tällöin yritysjuttuja. Itse lasken itseni kotiäidiksi, joku toinen opettajatädiksi, kolmas yrittäjäksi. Kesät ja joulut ihan vaan laiskottelen!
Tämä sekava järjestely aiheuttaa silmien muljautuksia ja pään pyörityksiä. "Mä luulin, että sä oot ihan vaan kotona, mutta ethän sä ookaan". Tai näin: "Ai sä oot niiiiin vähän töissä, mä luulin, että sä oot nyt opettajana".
Niinpä, maailmassa on monta kummallista asiaa. Kuten suutareita, jotka eivät pysy lestissään.

Shoumään is oolveis shoumään!

Afromaman antaman ytimekkään palautteen ansiosta päätin kertoa Isoveljestä ja hänen koulutaipaleensa alusta hieman enemmänkin. Sillä päällikkö hän on, aivan eittämättä.
Saattelin esikoiseni yhdeksän (?) vuoden peruskoulutaipaleelle pitämällä perusteellisen luennon Suomen kansakoululaitoksen historiasta. Sen lisäksi annoin yhden neuvon: Älä riisuudu koulussa.
"Mitä? Mitä mä sitten teen, jos mun tulee ihan hitsin kuuma??!!" Kerroin, että ikävä kyllä matikantehtäviä ei todellakaan voi ratkoa pelkissä alkkareissa. Tämä aiheutti tyrmistynyttä kummeksumista.
Myös Isoveli evästi äitiään. Me emme siis todellakaan marssi käsi kädessä ekana päivänä koulun portista sisään. Minun on turha kuvitella jääväni vilkuttelemaan ja kyynelehtimään aidan taakse; sen sijaan saan luvan häipyä ja äkkiä.
Kurvasin koulun pihalle mustat lasit päässä, mukulat takapenkillä. Isoveli hyppäsi ulos autosta heti kun vauhti hiljeni alle kuudenkympin ja ryntäsi reppuaan päänsä päällä heiluttaen pihalle. Näin toisten äitien taluttavat pieni prinssejä ja prinsessojaan moitteemmissa kouluasuissaan, satamakontin kokoiset reput siististi selässä. Lapset ujon asiallisina.
Käänsin hetkeksi selkäni ja kas, pihalta kuului kummaa meteliä. Isoveli oli kiivennyt viereisen rakennustyömaan multakasalle yhdessä tokaluokkalaisen pojan kanssa. He painivat yltä päältä ravassa ja kuristivat toisiaan.
Karjaisin pojat alas kukkoilemasta tunkiolla. Isoveli totteli, onhan hän saanut perusluterilaisen kunnon kasvatuksen:)
Ennen sitä hän kuitenkin seisahtui kasan korkeimmalle kohdalle, otti sotilaallisen ryhdin ja nosti kätensä kohti taivasta. "Shoumään is oolveis shoumään", multainen poika kajautti niin, että koulun seinät raikuivat.
Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että Isoveli on tullut kouluun.

Sitten mennään!

Minä en ole ainoa meidän perheessä, joka on menossa uutta kohti. Isoveli nimittäin aloittaa tänään koulun, on ensimmäisen luokan ensimmäinen päivä. Tasan viisi minuuttia sitten, kun minä istuin höyryävän kahvikupin ääressä, Isoveljen huoneesta alkoi kuulua kolinaa. Ovi avautui ja oven raosta kurkisti pörröinen pikkupojan pää.
- Tänään sitä sitten mennään!! Isoveli julisti iloisena, silmät vielä unesta sikkarallaan. Minua vähän itketti.
Koulun alkuun valmistauduttiin tekemällä kesäksi annettua tehtävävihkosta. Hiukan jäi viime tippaan, sillä vasta eilen muistimme mokoman vihkosen. Yhtenä tehtävänä oli piirtää kuva kesästä. Isoveli piirsi papiljottipäisen tädin, jolla oli kurkkuja pitkin naamaa. Alle hän kirjoitti horjuvin kirjaimin "NOTIETENKIN KURKUNAAMIO.
Älkää kysykö miksi.
Tässä teille päivän piristykseksi vielä pari katkelmaa minun ja Isoveljen jutustelusta viime viikolta:

- Äiti, tärkeintä ei ole voitto.
- Olet oikeassa poikani, tärkeintä ei ole voitto
- Ei niin, vaan vastustajan täydellinen nöyryytys.

- Isoveli kulta, älä tunge päätäsi minun kainalooni kesken ruokailun, yritän syödä!
- Mitä, onko mun paksusta päästä muka jotain harmia??!?

Uutta kohti

Tätä kirjoitusta on vaikeampi kirjoittaa kuin yhtäkään aikaisempaa kirjoitustani. En tiedä, mitä kirjoittaisin, miten kirjoittaisin. Tämä on ensimmäinen kerta, kun moni minut tunteva on pyytänyt, että kirjoittaisin tästä asiasta. Siis siitä, miksi jätin taakseni ison osan minusta ja tein jotain, mikä hämmästyttää monia.
Syy hämmästykseen on se, että sanoin itseni irti työpaikastani. Työpaikasta, jossa viihdyn vallan mainiosti. Tai siis viihdyin, ennen kuin hyppäsin nykyiseen elämääni. Tässä nykyisessä elämässä minä olen minä, Pikkulilli, kotiäiti, ihme haaveilija.
Siinä entisessä elämässäni työ oli minulle kaikki kaikessa. Jotain, mistä olin ylpeä ja minkä halusin oppia aina vain paremmin. Jotain, johon uppouduin, josta nautin ja jota vieläkin joskus kaipaan.
Kaikki alkoi siitä, kun eräänä helmikuisena iltana yli puolitoista vuotta sitten suljin työpaikan oven takanani. Lähdin iltayhdeksältä, sammutin valot ja kannoin S-Marketin muovikassissa tärkeimmät paperini autoon. Ajattelin, että tulen takaisin niin pian kuin mahdollista. Seuraavana aamuna lensin Etelä-Afrikkaan.
Luulin palaavani mukanani pieni tyttäreni, mutta palasinkin mukanani myös jotain muuta. Minussa oli tapahtumassa jotain, jota en silloin vielä osannut selittää.
Muutama kuukausi kotona venyi vuodeksi, puoleksitoista. Aikasempi minäni uraäitinä hautautui jonnekin pyykkivuorten, Metsolan uusintojen ja sutsisatsisatsaan alle.
Muutokset seurasivat toisiaan. Pieni pöytälaatikkoyritykseni kasvoi mukaviin mittoihin, mutta lapsillekin jäi silti aikaa enemmän kuin ne taisivat toivokaan:) Yhtäkkiä huomasin, että Peukullakin on ihan oikea työ, jossa se on ihan pirun hyvä, oikeastaan korvaamaton. Että Peukku ei ehkä haluakaan aina olla se, joka hakee sairastuneet lapset pois päiväkodista ja koulusta kesken työpäivän ja joustaa kotona, kun minä venyn töissä. Huomasin, että vaikka fyysisesti palaisin töihin, niin henkisesti jäisin jonnekin muualle. Ja minun työssäni se ei vain käy, siellä tehdään parasta mahdollista jälkeä tai sitten ei tehdä lainkaan. Piste.
Tiesin, ettei minusta ihan kokonaan kotiäidiksikään olisi. Lopulta löydin työn, jossa saan olla vähän töissä ja aika paljon kotona. Syksyllä saatan esikoisen itse kouluun ja olen vastassa, kun hän tulee kotiin. Pikkusisko pääsee päiväkotiin kavereidensa luokse, mutta kaksi hoitopäivää viikossa riittää hänelle.
Joskus on rikottava koko palapeli ja koottava se uudelleen. On jätettävä taakseen jotain tärkeää ja uskottava siihen, että muutos tuo tullessaan jotain kestävämpää. Vaikka tekee vähän kipeää. Mutta nyt minusta on tulossa minä, Pikkulilli, kotiäiti, yrittäjä, ihan hiukan uraäiti. Ja ihme haaveilija.

Mukulitte kans mustikas

Mää sai äske loistoirea. Mää lähre mukulitte kans noukkima mustikoi ja sit me leivota komias piirakka. Mukava ja jumalattoma iryllist.
Me varustaurutti asiamukasest. Mul ol teepait, farkkuminihame ja kroksi. Pikkusiskol ol vähä sama luukki. Ja jokasel ol mukan kauhia suure saavi. Ne ol määräs saar täytte mustikoi. Peukku jäi kotti ripustama autotalli rännei. Mää en tajua mitä varte, kotei nyy eres sara vett.
Matkal mää kertosi mukulil elämä suuri totuuksi. Kuten semmossi, et kaks mummo men mustikka, mut toine ei mahtunukka. Isoveli kysys, et kosk mää ole viimeks lukenu vitsikirja, et toiki vitsi o josta yhreksänkymmentluvult. Pikkusisko innostus ja kertos vakiovitsis, joka mene näi: "Mink tähre katil o nii lyhyvä konti? Sen tähre, ko jos ne olis piremmä, ne tulis seljäst läpi." Ja sit me nauretti katketakses.
Yhtäkkiä mää huamasi, ettei Isoveljel ol kunnollisi vermei. Sil ol pelkä kalsari ja palja kintu, mut ei viititty kääntty takas. Matkaki ol nii jumalattoma pitkä, kotiovelt melke kakskymment metri.
Peril mää koiti rohmut mustikoi, Isoveli tallos joka mättä ja Pikkusisko kertos sitä sama vitsi kuuret kertta. Koira ol tullu mukka ja se painel pisi mettä ko hullu. Pia mää huamasi, ett kattiki o mukan.
Yhtäkkiä kuulus kauhua molskahrus. Isoveli ol karannu takas pihal ja hyppäs uima-alttasse mulikoittema. Pikkusisko rupes tiätys kitisemä, et miksei hän ol ikiiiinä päässy uima. Mää käski sen men pihal ja pyyttä sitä rännimestari auttama se alttasse. Likka häipys, mut matkal se unhot koko uimise ja rupes tekemä hiakkakaakui.
Mää jäi yksi mettähä kolmen kauhian saavi, kati ja koiran kans. Isoveli huutel pihalt, et eik meil ol lainka eväi mukan mustikas. Mää ihmetteli, et mitä eväi, ko koko mukul ol häipyny mettäst. Vähä pääst se istus taas mättäl Candy Kingin paperpussi eresäs. Söi kuulemma eväi.
Yhren saavin pohjal ol see verra mustikoi, et mää sai piiraka leivottu.
Mukula huakailiva, ett olipa mettäs rankka ja et mustikoitte poimimises on kauhia tyä.
Mut piirakka ol hyvä!

Barbie uunissa ja muita leikkejä

Isoveli on innostunut leikkimään Pikkusiskon lempileluilla: Moulin Rotyn iki-ihanalla uunilla, blondilla Barbiella, metallilanka-sängyllä, Mailegin pupuperheellä. Tässä ote leikeistä:

"Haa, löysin sinut! (poimii pahaa-aavistamattoman Barbien lelukorista). Luulitko voivasi piilotella minulta ikuisesti, senkin niljakas ääliö! Ehkä kuukausi tuolla antaa sinulle arvostelukykyä! (paiskaa Barbien uuniin)"

"Ja nyt shoppailemaan! (työntää muovisia ostoskärryjä ja kaahaa niillä hulluna niin, että pahviset mehutölkit ja muoviset herkkusienitölkit lentelevät kurveissa). No mikä ihme näissä kärryissä on, kun tavara ei pysy sisällä??"

"Bum, gräsh, pam! Ja te liiskannutte kaikki, kun tää hyökkää, buaaah hah hah haaa!!!!" (murskaa pupuperheen metalilankasänkyynsä, jota ei hyökkäyksen jälkeen enää sängyksi tunnista).

Ambomaalta yhdeksi meistä, osa II

Rakas Ystäväni, lukaisepa tuo edellinen postaus ennen kuin riennät tämän kimppuun, jookos?
Tämä on nimittäin tarina siitä, kuinka täällä meillä kotoutettiin jo ennen kuin tuota omituista sanaa edes tunnettiin.
Eräänä kauniina päivänä joskus muinaisella 1980-luvulla kyläämme muutti nuori mies Namibiasta. Itse en tapahtumaa juuri muista, mutta usein se muistetaan kerrata minulle, koska tyttäreni näyttää ihmisten mielissä jollain tavalla liittyvän tämän tarinan jatkumoon. Ehkä kyläläiset haluavat tällä tarinalla kertoa minulle, kuinka kosmopoliitti kyläpahasemme onkaan. Vaikka minun mielessäni tarina on todiste jostain ihan muusta.
Tämä kyseinen namibialaismies asusteli eräällä maatilalla ja paiski töitä kiitettävällä tahdilla. En muista hänen oikeaa nimeään, ja tuskin muistaa kukaan muukaan. Ensitöiksi hänelle annettiin nimittäin suomalainen nimi, siis käännös afrikkalaisesta nimestä suomalaiseksi. Nimi oli joku Leksa tai Pera -tyyppinen, koska täällä ihmisellä pitää olla ihmisen nimi.
Pera tykkäsi polkupyöräilystä ja hänellä oli kuulemma harvinaisen muhkea afrotukka. Pera komeine kuontaloineen kuului pian kylänraitin näkyihin yhtä oleellisesti kuin kauppa-auto. Kun hän tuli vastaan, jokainen oli käsi pystyssä: "No mutta Pera, mitäs mies?".
Kylän nuoret miehet tietenkin opettivat Peralle, miten viinaa oikein juodaan. Iltaisin he kokoontuivat huoltoasemalle tekemään pientä kuppia. Sieltä Pera sotki yötä myöten polkupyörällä kotiinsa ja soratiehen jäi mutkitteleva vana. Joskus se vana kertoi, että matka oli huoltikselta jatkunut ihan muualle kuin kotiin. Pera tykkäsi käydä naisissa siinä kuin muutkin.
Kerran kävi huonosti. Huoltisilta oli tavallista kosteampi, eikä Peraa näkynyt kotonaan. Maatilan isäntäväki huolestui ja lähti etsimään nuorta miestä. "Kaveri oli sammunut siihen teidän talon kohdalle metikköön. Ei meinattu löytää sitä yöllä, kun se oli niin tumma", emäntä kertoi.
Kuten huomaat, tässä tarinassa ei ole mitään ihmeellistä. Se on tarina nuoresta miehestä, joka muuttaa meidän kyläämme, tekee töitä, juhlii muiden nuorten miesten kanssa, rakastuukin. Ja juuri siksi se tarina on minusta niin ihmeellinen. Tämä mies jostain Ambomaalta tuli yhdeksi meistä, ja tämä tarina voisi kertoa kenestä tahansa.
Loppu ei kuitenkaan ole ihan onnellinen. Myöhemmin Pera matkasi takaisin synnynmaahansa ja kohtasi tiettävästi loppunsa Namibian itsenäistymisen aikoihin hämärissä olosuhteissa. Silti pidän tarinasta. Se saa minut pohtimaan, miten Peran olisi käynyt, jos hän olisi muuttanut kaupunkiin. Olisiko jokainen vastaantulija ollut käsi pystyssä. "No mutta Pera, mitäs mies?"

Ambomaalta yhdeksi meistä

Asun maaseudulla, viljavien peltojen, idyllisten sorateiden, laiduntavien lehmien, sianpaskan imelän tuoksun ja uteliaiden naapurien keskellä. Minulla on tytär, joka on adoptoitu Afrikasta. Nämä kaksi tosiasiaa saavat joskus kaupunkilaiset ystäväni ihmettelemään, miten pärjäämme siellä maalla, kun meillä on tuollainen lapsi.
Kiitos kysymästä, hyvin pärjäämme! Maalla selviytyy, kun omaa järkähtämättömän huumorintajun sekä jäätävän itseironisen asenteen. Eikä ole niin turhantarkka omasta reviiristään.
Täällä maalla maahanmuuttaja, on hän sitten Puolasta tullut modernin ajan renki tai Afrikasta tullut pieni adoptiolapsi, on ihminen ihmisten joukossa. Täällä on totuttu kaiken maailman kylähulluihin, siksi erilaisuuden sietokyky on keskimääräistä parempaa. Itse asiassa tätä erilaisuuden sietokykyä peräsi myös tutkija Olli Löytty teoksessaan Maltillinen hutu - tarinoita kulttuurien kohtaamisesta. Hänen mielestään maahanmuuttokysymyksessä ei pitäisi puhua suvaitsevaisuudesta. Meidän ei ole mitään syytä suhtautua yhteenkään tulokkaaseen ylistävän kritiikittömästi tai vihamielisesti. Meidän tulisi vain oppia sietämään. Sietämään sitä, että meidän kyläkirkkomme viereen jonain päivänä nousee moskeija tai meidän naapurillamme on kummallisia tapoja.
Löytty hei, oletko huomannut, että tätä sietämistä täällä maalla on vuosisatoja harjoiteltu ja siksi olemme siinä mestareita? Naapuria on ollut pakko sietää, koska huomenna saatat olla pulassa ja tarvita hänen apuaan. Jos leikkuupuimurisi leviää juuri ennen sadonkorjuuta, vilja jää pellolle, mikäli olet napit vastakkain sen saakutin naapurin isännän kanssa, jolla on ehjä puimuri.
Tälläisen sietämiseen perustuvan yhteisöllisyyden, todellisen afrikkalaisen ubuntun lisämausteena tulee julkisuus. Täällä maalla ei juuri ole omaa tilaa, on vain julkista tilaa. Naapuri tietää kaikki asiasi. Kun tarvitset apua, voit olla varma, että puoli kylää tulee apuun. Voit olla myös varma, että seuraavana aamuna se toinenkin puoli kylästä tietää, mitä teillä tapahtui.
Loistava esimerkki tästä on muuan juopunut saunoja. Eräänä kauniina kesäiltana kylässämme tapahtui kauhea onnettomuus: pienessä maistissa ollut iäkkäänpuoleinen mieshenkilö luiskahti saunoessaan isoon saaviin ja jäi sinne jumiin. Koska miesparka kärsi selkäkivuista, hän ei päässyt saavista omin voimin ylös. Avuksi hälytettiin paikallinen nokkela vpk sekä ambulanssi. Saavi ukkoineen raahattiin saunasta pihalle ja alkoi melkoinen operaatio miehen irrottamiseksi. Siinä tarvittiin hoksottimia ja aikaa meni. Mies poltteli saavissa istuen tupakkaa ja nautti kesäillasta sillä välin, kun naapurit pohtivat ankaristi, miten hänet saadaan saavista pois. Loppu oli kuitenkin onnellinen, sillä vpk leikkasi saavin rikki ja mies saatiin paareille ja sairaalaan.
Yhteisöllisyyden nimissä apu oli siis lähellä, mutta niin oli yleisökin. Seuraavana aamuna jokainen kyläläinen tiesi tapahtuneesta.
Ai miten jutun otsikko liittyy tähän tarinaan? No siten, että erään ambomaalaisen tarina on loistava esimerkki siitä, miten maaseudulla ihminen otetaan ihmisenä ja miten häntä siedetään. Siitä kerron kuitenkin ensi kerralla...

Vain aika tekee meistä äitejä

Usein näen sinut, lapsensa synnyttämällä saaneen äidin, katsovan mietteliäänä omaa mustavalkoista lapsikaksikkoani. Melkein voin tuntea kysymykset, jotka jätät kysymättä, koska et uskalla. Ja minä jätän vastaamatta. Vaan enää en jätä.
Kyllä, he ovat molemmat omia lapsiani, ikiomia. Kyllä, he tuntuvat molemmat rakkailta, eri tavalla rakkailta, mutta aivan yhtä rakkailta. Toisen äidin synnyttämää lasta rakastaa niin, että kipeää tekee. Ajan myötä hän alkaa muistuttaa vanhempiaan yhä enemmän, ja kaiken minkä luulin olevan perimää, onkin opittua.
Kyllä, minä olen hänen oikea äitinsä ja hän on minun oikea tyttäreni. Hän kantaa minun perimääni. Ei geeniperimää, vaan kulttuuriperimää, ja se on jotain paljon arvokkaampaa.
Joskus näen sinut, maailmalta lapsensa saaneen äidin, katsovan mustavalkoista kaksikkoani mietteliäänä. Sinäkin jätät ehkä kysymättä, koska et osaa pukea kysymyksiäsi sanoiksi. Sinullekaan en halua jättää vastaamatta.
Ei, ei meillä synnyttäneillä naisilla ole mitään myyttistä, biologista tietoa äitiydestä. Olemme alussa yhtä eksyksissä kuin sinäkin, yhtä raakoina me hyppäämme äitiyden ensimetreille. Ei, en osannut tulkita poikani tarpeita hänen itkunsa perusteella enkä alussa edes erottanut häntä sairaalan vauvalan muovisänkyjen rivistä. Tarkistin aina päädyn pahvilapusta, etten nosta syliini väärää lasta.
Ei, me emme ajattele, että sinä olisit jotenkin vähemmän äiti lapsellesi vain siksi, että et ole häntä synnyttänyt.
Kun katsoin muutaman minuutin ikäistä poikaani, joka nosti päätään vatsallani ja tapitti minua syvänsinisillä silmillään, en minä häntä rakastanut. Hän otti minut äidiksi hetkeäkään empimättä, mutta minulle hänestä tuli rakas poikani vasta hitaasti.
Kun ensi kertaa kohtasin tyttäreni, anelin häneltä lupaa saada olla hänen äitinsä. Hyvin hitaasti hän antoi itsensä kasvaa tyttärekseni. Vaan äiti, poika ja tytär meistä lopulta tuli.
Kaikki lapset ovat alussa vieraita, tuntemattomia omille äideilleen. Vasta aika tekee meistä kaikista äitejä, ei synnyttäminen.

Hammasjuttuja

Jos paino- ja pituuskäyriä ei oteta lukuun, poikani ei ole koskaan ollut erityisen keskiverto. Hän kammoaa kaikkea tavallista. Kun näette jossain pikkupojan, jonka tukka on siistitty peruspojanmalliseksi, voitte olla varma, että hän ei ole minun poikani. Ehei, minun poikani kasvattaa joko kamalaa hevilettiä tai sitten hän leikkauttaa anttituiskumaisen trenditöyhtön. Tavallisuus, normaali, keskiverto - pois se hänestä, luoja paratkoon!
Kuten odottaa saattaa, edes hänen maitohampaansa eivät lähteneet kuten keskivertokakarilla, vähän ennen rautaversioiden ilmaantumista. Poikapa päätti kasvattaa suuhunsa tuplakaluston, siis maidot edessä, rautaversiot takana. Hänestä se oli coolia.
Sanoin hänelle, että tuskin se käy päinsä. Että kyllä hammashoitolan tädit haluavat kiskoa nuo maitoversiot pois. Poika hymähti pettyneenä, asia jäi siihen.
Ehtoopuolella päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja mennä pitkäkseni, koska lapset puuhailivat omiaan. Taisin hetkeksi torkahtaa ja kun heräsin, tyynyni vieressä nökötti yksinäinen maitohammas. Koska se epäilemättä ei ollut tipahtanut minun suustani, kutsuin lapset paikalle. Molempien suuvärkin tarkastettuani totesin, että hammas uupuu Isoveljen alaleuasta. Hän kertoi kyllästyneensä tuplakaluston kasvattamiseen ja kiskaisseensa yhden pois.
Hiukan ihmettelin, koska maidot eivät edes heiluneet. Eivät niin, ja siksi täällä onkin näin pirusti verta, Isoveli totesi lakonisesti.
Hänen hurja luontonsa ei kuulemma kestäisi enää toisen hampaan kiskomista, joten hän nakitti minut sitomaan langan seuraavan maitohammasuhrin ympärille. Käskystä solmin toisen pään ovenkahvaan, ja sitten Isoveli ryhtyi tyynesti odottamaan, että Peukku palaa töistä, avaa oven ja hammas lentää huitsin nevadaan, kuten hän asian runollisesti ilmaisi.
Katselin kuistin portaalla lanka suussa ja niska kenossa istuvaa poikaani ja huokailin itsekseni, että pitikö hänen tehdä purukalustostaan tällainen episodi. Isoveli käski minun lopettaa mulkoilemisen ja hakea hänelle Ankkareita, koska alahammas oveen sidottuna istuminen on kuulemma kuolettavan tylsää. Vein hänelle Roopen päätä ei palele -taskukirjan ja vetäydyin Pikkusiskon kanssa sisälle.
Vartin päästä kuistilta kuului sadattelua. Lanka kuulemma irtosi joka kerta kun hän käänsi sivua. Maanittelin pojan luopumaan sadomasokistisesta hampaanirrotusideastaan ja ihme kyllä ehdotus meni läpi.
Seuraavana iltana onneton hammas nökötti edelleen alaleuassa, mutta nyt siitä oli kuulemma päästävä eroon. Ja heti. Tällä kertaa taktiikkana oli ensin juoda kylmää kaluston puuduttamiseksi, asettua sitten selälleen penkille ja tällätä hengityksellä huurrutetut uimalasit silmille. Jälkimmäisen tarkoituksena oli peittää näkökenttä, se kuulemma lievittää kivun tuntemusta. Sitten vaan joku vapaahtoinen perheenjäsen repimään hammasta irti.
Vaan se pirulainen ei suostunut lähtemään. Hirvittävien tuskanhuutojen saattelemana yritimme ja yritimme. Tai minä lähinnä yritin saada Isoveljeä luopumaan hampaanirrottamispakkomielteestään.
Leivoin jopa keksejä, koska minun leivontataidoillani niistä tulee yleensä kivikovia, vaan persiilleen meni sekin idea.
Illan päätteeksi Isoveli painui pehkuihin ärtymyksestä äristen, onneton hammasparka yhden säikeen varassa leukapielissä riippuen.
Huomenna tämä show jatkuu. Taidan leipoa niitä kuuluisia kivisämpylöitäni.
Taitaa tästäkin tulla sellainen muodikas leivontablogi, jollei hammas pian irtoa.

Jorinoita

Olemme autolla hakemassa tutulta vihannesviljelmältä heidän tuotteitaan. Laitan vihannekset auton takapenkille lasten viereen ja jatkamme matkaa.
Isoveli: Mitä tää on?
Äiti: Se on tilliä.
Isoveli: Ai jaa, mä oon aina luullu, että tilli on kala, mut se onkin kasvi. Onks tää syötävää, mullon jäätävä nälkä?
Äiti: Onhan se.
Isoveli ryhtyy syömään tilliä auton takapenkillä.
Pikkusisko: Äiti äiti, Isoveli vetelee ruohoo!
Isoveli: Tää on tilliä, idiootti! Eksää nyt edes tilliä tunnista!!

Pikkusiskon lempiasu kesähelteillä ovat hameen alle puettavat 3/4 -pituiset legginsit, jotka loppuvat siis polven alapuolelle. Kerran puin hänelle hameen seuraksi polvisukat. Pikkusisko tutki niitä hartaasti ja pelästyi sitten.
Pikkusisko: Äitiiiii! Tuu auttamaan, nää leksinsit alkaa väärästä päästä, niitten pitäis alkaa täältä ylhäältä! (näyttää vyötäröään).
Äiti: Ne on polvisukat.
Pikkusisko: Ai jaa polvisukat, olisit heti sanonu.

Kävelemme Isoveljen kanssa tietä pitkin ja juttelemme niitä näitä.
Äiti: Sä oot mennyt kamalan laihaksi. Et taida syödä oikein mitään. Ja kasvanutkin oot, susta on tullut kamalan pitkän ja laihan näkönen.
Isoveli: No niinpäs näyttää. Jos laittaisin kielen ulos, näyttäisin ihan vetoketjulta.

Ruokapöydässä juttelemme usein ruuasta.
Äiti: Uudet perunat on ehkä parasta mitä tiedän.
Isoveli: Ai parasta. Enkö mää ookaan parasta mitä sä tiedät?
Äiti: No mä puhuin ruuasta. Kaikista maailman asioista parasta olette tietenkin sinä ja sun Pikkusisko. Ja tietty isi.
Isoveli: (katsoo paheksuvasti) No onpas toikin nyt herkkää. Ja vielä ruokapöydässä.

Duudsonigeeni

Olemme lasten ja naapurin tädin kanssa kotiutuneet paikasta, jota lapset kutsuvat huvipuistoksi ja minä helvetin esikartanoksi. Paahtavassa helteessä päivän saldoksi kirjattiin yksi rattaisiin sulanut mangomelonitötterö, pari lämpöhalvauksen ryydyttämää äitiä sekä yksi poika, jonka hattaran tahmaamaan poskeen takertui neljä servettiä .
Minä istuin kaiken maailman kieputtimissa samanlaisissa tunnelmissa kuin Juicen biisin iskä jouluaattona: kärsivin ilmein ja vellovin vatsoin. Vaan lapsilla oli hävettävän hauskaa!
Oikeastaan minullakin, kun katsoin poikaani, joka oikeasti huumaantuu vauhdista. Lähetin Peukulle tekstarina tilannekatsauksen, joka kuvasi arkisen karusti tilannetta eilen iltapäivällä. Se meni jotenkin näin: "naapurin poika oksentaa. Sinun poikasi roikkuu jossain pää alaspäin ja huutaa AAAAAAH! Eli hyvin menee, terkkuja kotiin."
Meidän rauhallinen, harkitseva ja filosofinen poikamme muuttuu toiseksi ihmiseksi, kun kyse on vauhdista ja vaaran tunnusta. Hänellä on kummallinen duudsonigeeni. Älkää kysykö, keneltä peritty.
Korkkiruuvi on hänelle vain alkulämmittelyä. Hän ei voi ymmärtää, miksi seitsenvuotiaita ei päästetän benzi-torniin ja miksei laskuvarjolla mukamas voi hypätä jo ennen kouluikää. Äitien keksintöä moiset rajoitukset.
Duudsonigeenin omaavat pikkupojat ja -tytöt, joita on lopulta suhteellisen harvassa, on varustettu seuraavilla ominaisuuksilla: totaalinen vauhtisokeus, lähes rajaton kipukynnys, itsesuojeluvaiston täydellinen puuttuminen ja kuolemattomuus.
Ensimmäisen aavistuksen duudsonigeenistä sain pojan ollessa parivuotias. Hän oli varovainen, rauhallinen kaveri, joka ei koskaan koheltanut eikä pudonnut edes tuolilta. Hän harkitsi tarkkaan, uskalsiko mennä yksin rappusista tai miten korkealta voi hypätä. Mutta annapa tällaiselle lapselle pulkka ja vie hänet jumalattoman korkean ja jyrkän mäen harjalle. Ilmekään värähtämättä kaveri istuu pulkkaan ja syöksyy hihkuen surmanlaskuun.
Juuri tämä duudsonigeenin epäloogisuus tekee siitä vaarallisen: sen kantajaa ei helposti pysty heti tunnistamaan. Ne rajuimmat poika- ja tyttöviikarit ovat usein tosipaikan tullen varovaisia.
Toista maata ovat nämä arvaamattomat geenivirhelapset. He ovat niitä, jotka päätyvät keskussairaalaan tutkimuksiin, koska heillä epäillään ongelmia syvyysnäössä holtittoman ja luonteeseen sopimattoman mäenlaskun takia. He saavat diagnoosiksi "hurjapää."
Enää en raahaa rauhallista poikaani tohtorille, vaikka hän kieppuu kolmatta kertaa Tyrskyssä ja vaikka naapurin poika yrittää vakuuttaa minulle, että poikani täytyy olla jotenkin tärähtänyt, koska haluaa vatkata itseään ylösalaisin. Nyt tiedän, että vakaasta luonteesta huolimatta hänellä on duudsonigeeni. Siis lisää vauhtia vaan!

Kohtaamisia

Juhannussunnuntaina erehdyin vääntäytymään ostoskeskukseen, mitä kaduin myöhemmin syvästi. Kuten aina, alennuksessa oli vain murto-osa liikkeiden valikoimista ja nekin vain turhuuksien turhuutta. Niin tai näin, jotain mukavaakin kauppakeskuksessa sattui.
Puskin lastenrattaita ihmismuurin läpi, kun minun ja putiikin toisessa laidassa vaimoaan sovituskopista odottavan miehen katseet kohtasivat. Tämä komistus silmäili hetken minua ja tytärtäni, virnisti sitten poikamaisesti ja iski silmää. Hänenkin kätensä puristivat ruuhkassa lastenrattaiden työntöaisaa. Rattaissa istui suloinen tyttö, suunnilleen minun tyttäreni ikäinen.
Kun pääsimme lähemmäs, mies heitti tyttärelleni reteästi ylävitosen ja hymyilimme toisillemme hetken. Emme vaihtaneet sanaakaan.
Veikkaan, että kumpikin meistä muistaa tämän pienen, ohikiitävän kohtaamisen kauan.
Hän oli komea, musta mies, upeat afrohiukset leteillä. Hänen rattaissaan istui suloinen tyttö, vaaleanruskeat hiukset herttaisilla ponihännillä, ja valkoiset posket hiukan ruusunpunaisina.
Minä, sinisilmäinen nainen, ohuet hiukset hiukan sotkussa, rattaissa musta kuvankaunis pikkutyttö, hiukset pienillä leteillä sievästi ojennuksessa.

Peppu tiskipöydällä

Tänä aamuna heräsin puolisen tuntia lasten jälkeen. Se onnistuu, kun opettaa lapset aamuisin katsomaan lastenohjelmia. Kuulostaa kyseenalaiselta, ja sitä se kieltämättä onkin.
Yhtä kyseenalaista ovat lasten puuhailut telkkarin katsomisen ohella. Tänäänkin he olivat harrastaneet muovailuvahataiteilua, ja tuloksena oli - loistavia peppuja!
Tiskipöydällä komeili taidokas näkemys takalistosta, kun sain lopulta itseni kammettua kahvinkeittoon. Luomus kelpaisi lääkiksen anatomian luennolle. Päivän mittaan Isoveljen pepunmuovailutaidot ovat kehittyneet huimasti.
Yhdeksään mennessä valmiista pepuista sukeutui aikamoinen taisto Isoveljen ja Pikkusiskon välille, koska Pikkusisko ei ollut lainkaan tyytväinen peppuihinsa ja halusi Isoveljen muovailevan hänelle oman pepun. Isoveli tarttui toimeen ja tuloksena oli hämmästyttävän yhdennäköinen taideteos: ruskeasta muovailuvahasta muotoiltu, kaunis afrikkalaisen pyöreä takapuoli! Pikkusisko esitteli kopiotakalistoaan ylpeänä!
Tässä vaiheessa aloin kauhulla odottaa jatkoa ja sitä olikin luvassa. Kuulin Isoveljen kehuvan Pikkusiskolleen, että kohta näet millainen peppu äidillä on. Ja totta: tuloksena oli hienosti muotoiltu suomalaisen kolmikymppisen perheenäidin takalisto, sivulta katsottuna tylsän lattea ja takaa tiirailtuna mukavasti levistynyt:)
Tinkimättömien kasvatusalan ammattilaisten Cacciatoren, Korteniemi-Poikelan ja Huovisen Miten tuen lapsen ja nuoren itsetuntoa -teoksen innoittama kysäisin Isoveljeltä, missä hän on erityisen hyvä. Vastaus tuli empimättä: takapuolten tekemisessä.

Kesä!

Kesä on täällä! Siitä ei voi olla nauttimatta, kun katsoo erästä 7-vuotiasta, jonka eskari on juuri päättynyt ja jolla on edessään huolettomia kesäpäiviä enemmän kuin hän osaa laskea. Tai no okei, hän laskee sataan, mutta kesäpäivien määrä on hänestä loppumaton.
Hän herää sitten kun unta ei enää riitä ja ponkaisee pystyyn. Hän vilpeltää koko päivän ympäriinsä niissä pikkukalsareissa, jotka jalassa sattui heräämään.
Hän hyppii aamukasteisessa trampoliinissa tukka hulmuten. Hän käy herättämässä naapurin pojan ja he löytävät ojasta ötököitä, joita väittävät ennen tuntemattoksi lajiksi. He rakentavat onget ja onkivat ojasta, jossa tuskin on vettä.
He nostattavat ilmaan valtavia vesipatsaita hyppien käsikädessa uima-altaaseen. YY-KAA-KOO. Ja taas vesi pärskyy, seitsemännenkymmenenkolmannen kerran tänään. Heidän selkänsä ovat paahtuneet pavunruskeiksi jo ennen kuin muistan, että on olemassa tuote nimeltä aurinkovoide.
Hän haluaa lounaaksi pallogrillissa hiillostettua campingia ja syö sen aivan liian kuumana, koska on kiire polkupyöräilemään. Hän ajelee ympäriinsä kypärä vinossa ja kuvioi pihan hiekoituksen jarrutusjäljillään. Päivä on tuskin puolessa, mutta hän on ehtinyt tehdä kaiken edellä mainitun jo kolmasti. Iltapäivällä hän innostuu raahaamaan kavereineen puuvajan vintiltä alas kaikenlaista tavaraa, kuten vanhan lastenteltan ja viimekesäisen nurmikkosadettajan. He virittävän vesisuihkun paikalleen ennen kuin edes ehdin kieltää ja juoksevat sen alla kirkuen ja hyppien.
Hänen naamansa on tahmainen ketsupista ja vaniljajäätelöstä. Hänen polvensa ovat alati rupiset ja varpaita ei taatusti saa puhtaaksi ennen syyskuuta.
Hänellä on kesä. Tässä ja nyt.

Kokoomuslainen koira ja muita politiikan kummallisuuksia

Viime eduskuntavaalien aikaan huomasin, että koirani on poliittinen eläin. Ja vielä vannoutunut kokoomuslainen. Valotolpissa nököttävät Kanervan Ilkan naamavärkit saivat koiran ihastuksiinsa ja hän käväisi heti merkkaamassa tolpat itselleen. Sen sijaan Kauniston Timon, keskustalaisen ehdokkaan ja sittemmin kansanedustajan, kasvokuvat saivat koiraparan pois tolaltaan. Timon leveä hymy irrotti syvän kurkkumurinan ja sai piskin painautumaan jalkoihini. Mielellään hän kiersi Timon niin kaukaa kuin naru salli.
Koiraihmisille vinkiksi, että Timon pahvipäätä voisi käyttää vaikka luonnetesteissä.
Vaalivimmassa yritimme ystäväni kanssa bongata pahvi-Saulit, jotta olisimme päässeet kunnolla testailemaan koirani kokoomuslaisuutta. Käytin jopa kaikki toimittajana luomani verkostot hyväksi, mutta Sauli ei lähtenyt mukaan. Luonnetestien lisäksi pahvi-Saulia olisi voinut hyödyntää puutarhassa linnunpelättimenä. Tai ottaa mukaan laivaristeilylle vara-tanssittajaksi, jos käy huono flaksi.
Nykyisten eurovaalien aikaan koirani poliittinen kanta näyttäisi pysyneen ennallaan. Eli ainakaan loikkariksi koiraa ei voi luonnehtia.
Perheeseemme näyttää mahtuvan myös toisenlaista poliittista väriä tunnustava jäsen, nimittäin Pikkusisko on myös yhteiskunnallisesti valveutunut. Voimakastahtoisena xhosa-naisena, Nelson Mandelan heimotoverina, hän otti Suomen Keskustan heti omakseen. Postissa tupsahtanut Pekka Myllymäen vaalipostikortti on Pikkusiskon suurin aarre. Hän kanniskele kuvaa ympäriinsä ja esittelee sitä kaikille. Kuvassa on kuulemma Pekka, jonka sukunimi on Pikkusiskon suussa vääntäynyt sopivasti P-alkuiseksi.
Kauppareissullekin tyttö lupasi ottaa Pekka-korttinsa mukaan, jotta voi aina tilaisuuden tullen vilautella sitä tädeille. Että vinkiksi vaan sinne Mietoisten nurkille: kannattaisi käyttää täällä muhiva poliittinen potentiaali hyväksi ja palkata Pikkusisko vaikkapa vaalipäälliköksi.

Olet taitava!

Isoveli kehui osaavansa piirtää maailman komeimman lepakon. Hän tuhersi keskittyneenä paperille koukeroita, ylipitkä tukka hapsottaen, kieli ulos suusta pyrkien. Ylpeänä hän näytti aikaansaannostaan, joka olikin kieltämättä taidokas. Otin paperin ja puolihuolimattomasti raapustin tikkukirjaimilla alareunaan kaksi sanaa.
Isoveli tempaisi paperin takaisin itselleen ja jatkoi lepakoiden piirtämistä. Yhtäkkiä hän alkoi tuijottaa sanoja keskittyneesti. OOO-LET TAI-TA-VA, hän sopersi. Sitten, sanaakaan sanomatta, ilmekään värähtämättä, hän jatkoi piirtelyään.
Minä seisoin ällistyneenä ja katsoin poikaa. En ollut koskaan opettanut häntä lukemaan, eikä ollut kukaan muukaan. Suolsin paperille yhä uusia sanoja ja poika luki ne, jokaista vokaalia autuaasti venyttäen. En meinannut pysyä nahoissani: minun poikani lukee!
Hän lukee, ja nyt hänelle aukeaa uusi maailma. Hän voi koska tahansa sukeltaa Ankkalinnaan tai Afrikan savanneille; hän voi matkata avaruuteen tai Tylypahkaan. Yksikään sadepäivä ei ole pitkästyttävä eikä mikään junamatka kestä liian kauan. Todellisuus on aina pakenemisen arvoinen, sillä kirjainten jonossa on jotain maagista. Koko maailma on nyt hänen.
Pyyhin silmänurkkiani kuin mummot lastenlastensa rippijuhlissa ja pakenin toiseen huoneeseen nieleskelemään liikutuksen kyyneleitä. Kuulin, kuinka Isoveli sanoi Pikkusiskolle: "Mää piirsin niin hienon lepakon, että äiti ihan liikuttui."

Valovuosia

Minä, Pikkulilli, olen jossain valovuosien päässä miehestäni, jota tässä blogissa Peukuksi pitää kutsuttaman. Tämä tuli taas juuri äsken todistettua. Peukku yritti lukea päivän sanomalehdestä sarjakuvaa, jossa ihmismäinen sika haluaa sata kiloa naista päälleen. Minä sanoin hänelle, etten usko Jumalan olevan kaikkivaltias. Jos Jumala olisi kaikkivaltias, sehän tarkoittaisi sitä, että hän olisi vain vanha laiska paskiainen, joka ei välitä. Kukaan, joka on kaikkivaltias, ei pystyisi katsomaan välinpitämättömänä sitä kaikkea kärsimystä, jota maailmassa on. Jumala ei siis ole ihan kokonaan kaikkivaltias, vaikka kova heppu onkin.
Peukku ei vastannut mitään ja yritti salavihkaa siirtyä säätiedotuksiin, jotka näyttävät Kapkaupunkiin plus seitsemäntoista. Minä yritin jatkaa pohdintoja lähetyskäskystä, mutta Peukku ei piitannut raamatuntulkinnoistani eikä afrikkalaisen suurkaupungin lämpötiloista. Hän tarkisti, tuleeko yöllä sade, pitääkö pyykit hakea sisälle.
Eilen mietin koko päivän, millaista olisi elää Keniassa kolmen lapsen yksinhuoltajana puoli vuotta, jos Peukku ei voikaan olla siellä. Miltä Nairobin kadut tuoksuisivat sateen jälkeen, miltä maistuisivat katukauppiaalta ostetut pölyiset hedelmät? Saisiko auringon lämpö Kiberan peltikatot paukahtelemaan itsekseen?
Mies mietti, ostaisiko jauhelihaa vai tonnikalaa. Pitäisikö ottaa peräkärryt mukaan töihin, jospa hakisi Pikkusiskon uuden leikkimökin paluumatkalla? Täytyy muistaa tankata, jos lähdetään helatorstaina kiireessä liikkeelle.
Ihana Peukku, joka pitää minut elämässä kiinni. Valovuosien päässä minusta hän siivoaa keittiön nopemmin kuin kukaan muu, nostelee sohvatyynyt paikoilleen ripeämmin kuin yksikään tuntemani, hävittää sekunnissa epämääräiset vaatekasat tuolien selkämyksiltä ja parittomat sukat sänkyjen alta. Peukku laittaa pesukoneen käymään ja vaihtaa käsipyyhkeen puhtaaseen, ja sitten elämä on taas mallillaan.

Ihana kamala neuvonta

Adoptioneuvonta on melkoinen mysteeri niille, jotka eivät ole sitä läpi kahlanneet. Ja osalle niistäkin, jotka ovat tämän kahlausurakan läpikäyneet. Kahdesti, ehkä jopa kolmasti. Kun me aloitimme uuden neuvonnan toiveissa kolmas lapsi, jouduin usein kanssasisarteni tyrmistyneen kysymyksen eteen. "Mitä, tartteeko teidän käydä neuvonta uudelleen läpi??? Skitsoa, tehän olette sen jo kerran tehneet, mitä sitä nyt uudestaan?"
Tekisi mieli vastata kysymykseen kysymyksellä: "Mitä, kävitkö sinä neuvolassa tätä kuopustannekin odottaessa? Skitsoa, johan niitä sydänääniä tarkkailtiin ja painoarvioita tehtiin esikoista odottaessa, tartteeko sitä nyt uudestaankin?"
Minusta neuvonta on ihanaa, siitäkin huolimatta, että siinä minua ja kykyäni vanhempana arvioidaan ja punnitaan. Se kaikki tehdään minun tulevan lapseni puolesta, ja hän taatusti ansaitsee parasta mahdollista vanhemmuutta.
Kaikkea minäkään en neuvonnassa tajua. Kuten sitä kysymystä, joka on toistunut molemmilla kerroilla. "Mitä te odotatte tältä lapselta?". En käsitä, mitä siihen vastaisin. Odotan, että hän on kaunis ja kiltti. Että hän menestyy koulussa ja solmii sosiaalisia suhteita vain tiettyjen perheiden lapsiin. Että hän tottelee ja on aina iloinen. Että hän suorittaa akateemisen loppututkinnon ja hankkii omakotitalon, jossa on iso lasitettu terassi. Että hän mukisematta käyttää lakerikenkiä ja valitsemiani merkkivaatteita.
Höh. En mitä odota lapselta mitään. Tai ehkä sitä, että saisin olla hänen äitinsä.
Pitäisikö minun odottaa jotain?

Neiti Suorasuu

Koska en viitsisi millään imuroida, keksin mitä kummallisimpia ajanvietteitä kyseisein toiminnan siirtämiseksi hamaan tulevaisuuteen. Tai ainakin vartin päähän. Yksi vanutuskeino on blogin pitäminen, vaikka ei mitään asiaa olisikaan.
Tässä teille päivän piristykseksi 2 v 7 kk vanhan Neiti Suorasuun kommentteja:

Isoveli tulee kotiin serkun luota ja hänelle on piirretty vihreällä tussilla nenän molemmin puolin komeat viirut, ihan kuin viikset. Pikkusisko tuijottaa hetken ja kysyy:
- Miksi ihmeessä sulla on kissan siivet??

Istumme saunan lauteilla kahdestaan, minä ja tyttäreni. On hiljaista ja tyttö miettii tarkasti jotain, kysyy sitten:
- Äiti, ootko sä ikinä ollu töissä?
- No en nyt vähään aikaan.
- Kyllä sun nyt tarttis jo mennä töihin!!
(niin, ihan totta, en ole ollut töissä koko sen reilun vuoden aikana, kun Pikkusisko on meidän perheessämme ollut).

Kävelemme pihasaunalle, jota isä rakentaa tontillemme mäen päälle. Pikkusiskoa väsyttää ja hän puuskahtaa hengästyneenä:
- Miks isin on tarttenu rakentaa näin iso ylimäki!??!!

Yöllä on ihan hiljaista, kaikki nukkuvat, paitsi Pikkusisko ja minä. Pimeässä kuuluu hento ääni:
- Äiti, mä en saa nukuttua kun mulla on pimppi.

Pikkusisko odottaa malttamattomana kyläreissua ja toteaa:
- Äiti, Tarjavalta on jossain Euran takana...

Että terveisiä vaan sinne jonnekin Euran taakse:)

Tervetuloa meille, pikkuinen!

Näin äitienpäivän aaton aattona mieli on korkealla, vaikka kyseinen juhlapäivä vetääkin aina mielen vähän iloisen haikeaksi, kirpeän kipeän suloiseksi. Äitienpäivänä mietin äitejä, jotka eivät voi olla lastensa luona. Nämä ovat äitejä siellä jossain kaukana tai tässä vieressäni, jotka ovat joutuneet antamaan lapsensa pois. Ajattelen äitejä, joiden lapset ovat vielä jossain maailmalla. Äitejä, joiden syli on vielä tyhjä.
Näiden äitien puolesta lähetän pienen pyynnön Taivaan Isälle ja rutistan omat lapseni tiukasti syliini.
Syy iloiseen mieleen ei ole vain ihana kevätaurinko ja tuleva juhlapäivä, vaan se juttu, että meille taitaa todellakin olla tulossa lapsi! Ihan oikea pieni lapsi! Kaiken tämän epävarmuuden keskellä olen saanut järkähtämättömän varmuuden siitä, että lapsi tulee. Jonain päivänä.
Hän saa olla suklaata kuten tuleva kaunis Isosiskonsa tai vaniljaa niinkuin reipas Isoveljensä. Haluan hänen olevan ihan tavallinen pieni lapsi, särkynytkin. Hänen ei tarvitse olla ihan kokonaan kuuleva, kokonaan näkevä; hänellä ei tarvitse olla ihan suorat jalat eikä ehjä sydän, kunhan hän vaan on. On. Oikea lapsi. Muuta vaatimuksia ei meillä ei sitten olekaan.
Paitsi se että saisin olla hänen äitinsä. Ja tuo toinen tuossa saisi olla hänen isänsä.

Matka alkoi!

Eilen se siis virallisesti alkoi, matkamme kohti kolmatta lasta! Huisia ja jännää, kutkuttavaa ja ihmeellistä. Emme tiedä, onko tämän matkan päässä lapsi vai yhteinen toteamus siitä, että lapsilukumme on sittenkin täynnä, näissä kahdessa on jo neljän edestä:)
Tässä vaiheessa uskomme vahvasti ensiksi mainittuun vaihtoehtoon. Ensimmäinen tapaaminen sosiaalityöntekijän kanssa päättyi yhteiseen päätökseen siitä, että kuljetamme tällä matkalla mukana kahta vaihtoehtoa, mahdollisuutta adoptiolapseen tai sijaislapseen. Molemmat vaihtoehdot tuntuvat tässä vaiheessa yhtä hyviltä.
Heti ensitapaamisessa tuntui, että karahdamme kiville. Tai jos ei nyt ihan kiville, niin ainakin pohja raapi kiviä. Meidän pitäisi perustella, miksi haluamme kolmannen lapsen. Täti L vaati tiukasti perusteluja, emmekä me oikein osaa pukea halua sanoiksi. Parhaamme yritimme. Täti L totesikin, että kolmen lapsen äitinä hän toki ymmärtää meitä ja vakaasti uskoo meidän olevan hyvä perhe kolmellekin lapselle. Mutta eihän se riitä, että hän uskoo. Meidän on vakuutettava vielä iso joukko muitakin: adoptiolautakunnan jäsenet, palvelunantajan työntekijät, kohdemaan viranomaiset jne. Heille ei tietenkään riitä se, että me haluamme. He haluavat perusteluja, koska he tekevät isoja päätöksiä pienen lapsen elämästä.
Yritän nyt pukea halumme sanoiksi, ja toivoisin niin mielelläni palautetta teiltä, rakkaat ystävät. Jos sinun pitäisi päättää, antaisitko sinä lastenkodin työntekijänä meille vielä kolmannen lapsen? Entä epätoivoisena äitinä, joka joutuu lapsestaan luopumaan? Entä adoptiolautakunnan jäsenenä, antaisitko meille vielä luvan kolmannen lapsen hankkimiseen, jos kuulisit nämä perustelut?
Me haluamme kolmannen lapsen, koska lapset ovat uskomattomia. On ihanaa katsoa, miten ne kasvavat ja kehittyvät omiksi persoonikseen, sellaisiksi kuin heidät on tarkoitettu. On palkitsevaa ja upeaa tukea lasta hänen kasvussaan.
Meillä on kaksi ihanaa lasta ja ne kasvavat hurjaa vauhtia. Haluamme vielä kolmannen, koska alamme vasta päästä vauhtiin:) Juurihan me vasta huomasimme, että olemme aika hyviä tässä, äitinä ja isänä olemisessa. Ei tämä vielä saa loppua, ei pitkään aikaan!!
Me haluamme kolmannen lapsen, koska haluamme antaa näille lapsillemme mahdollisuuden kasvaa sisarusten tukemana. Sisarussuhde on yksi elämän pisimmistä ja herkimmistä suhteista, haluamme antaa heille mahdollisuuden näihin suhteisiin.
Haluamme kolmannen lapsen, koska olemme nuoria, terveitä, hulluja, rohkeita ja kauniita. Tai ei ehkä kauniita, mutta meillä on tilaa niin sydämissämme kuin kodissamme.
Katsohan noita kahta, jotka tuossa nauravat, itkevät, laulavat ja juoksevat tukka tuulessa hulmuten: paljon paremmin ei voisi onnistua, eihän? Siis miksi me emme tarjoisia kotiamme vielä kolmannelle?
Nämä kaksi ovat laittaneet meidän kahden elämän ihan uusiksi, joka kerta se on koottu uudelleen, ja rakennelmasta on tullut entistä vahvempi. Miten vahva siitä tulisikaan, jos tekisimme sen vielä kerran?
Me rakastamme näitä kahta, he ovat parasta mitä meille on koskaan tapahtunut. Olisi upeaa saada kokea kaikki tämä vielä kerran.
Näille kahdelle ja sille kolmannelle on tarjolla paikka meidän elämämme keskipisteessä, ei keskipisteenä, ja voiko sitä lapsi enää enempää toivoa? Me olemme valmiit rakastamaan, hoitamaan, valvomaan, kestämään kiukuttelua ja raivoa. Meidän niskaamme saa kaataa koko pienen elämän aikana kerätyn painolastin, kyllä me kaksi yhdessä kestämme.
Miltä kuulostaa, jokohan näillä perusteluilla irtoaa yksi lapsi?
Ja nyt minä jatkan ikkunoiden pesua. Siis mikäli noilta kahdelta ehtii, taitaa ikävä kyllä ehtiä. Hei, tässähän tulee vielä yksi perustelu: minun ei enää tarvitsisi pestä näitä pirun ikkunoita, kun se kolmas tarvitsisi niin paljon huomiota.

Ruakakulttuuri, jakso yks

Yhten päivän mää pääti syärä semmottos ko mukulanaki. Mää en syä pistei enkä kalorei, mää syä ruakka.
Aamupalaks mää keitän kahvi ja kaara siihe punast maito joukko. En mää ol kuullukka, et voi muu färist maito ollakka. Sit mää leikka ranskanleiväst jumalattoma paksui siivui ja laitan pääl punakuarist juusto ja metvursti. En mää ol tiätävännäs, et juuston pääl voi ol jottai prosentmerkei.
Enne lounas mää syä panaanijukurtti piänest purkist. En isost tetrast jätemäärä minimoittemiseks, vaan purkist, misä ei lue kevyt. Ja sit mää ryyppän pääl ananaspillimehu pyramidi mallisest pahvitötsäst.
Kahrentoista mais mää syän kuarines keitetyi perunoi ja kastiket, jossa kellu fläskinpaloi. Lisukkeks on vitivalkost makaroni, ei mittä kankkia ruispasta. Salaatist ei ole tiattoka, salaatiks mää syän sualaa. Sitä mää ripottele kanamunan pääl, ja voi lautaselt löytty pari sualkurkkuki. Ylhäiste näkkileivä pääl mää vualen sentin paksussi voisiivui.
Mää leiki et o loppukesä, ja sen takia jälräätinkiks on omenahyvet, misä on paksu voist, sokerist ja kaurahiutaleist tehty kansi.
Ehtopäiväst kaffen kans mää syän korvapuusti ja jos tule vierai, kuivakakust mää leikkan semmossi paloi, jost ei varmaste päivä pääs läpi paistama. Ei tul mittä sanomissi.
Ehto erel mää paistan niit päivässi peruni valurautapannul, jonka rinnal teflonpannu häppeis. Joukkoho mää laita isoi siivui lenkkimakkara ja hiukan sipula. Ja pirust voit.
Sit onkin jo sauna, on meina lauanta. Sauna jälkke tule lauantaitanssi telkkaris, ja ko Hiatamiehe Heikki juanta, mää syän vaniljajäätelo mansikkahillon kans. Mikä semmone kasvisrasvajäätelö o, en ol ikä kuullukka...
Välil mää ryyppän limupullost, misä on metallinen smurffikorkki, joka vedetä auki metallisest renkkast. Ja niist reunoist tule iha jumalattoma terävä.

Kaksi äitiä ja kaksi isää

Pikkusisko istuu auton takapenkillä ja mutustaa suklaata. Minua harmittaa, koska autoni vaihtoarvo laskee silmissä joka kerta kun lapseni saavat takapenkillä käteensä jotain suuhun sopivaa. Kesken arkisen tilanteen Pikkusisko tivaa, missä Saran äiti mahtaa olla. Ihmettelen kysymystä ja arvelen Saran äidin olevan kotona. Pikkusisko väittää 2-vuotiaan tomeruudella, ettei se ole missään olosuhteissa mahdollista ja ettei hän tarkoita äiti-tätiä, vaan sitä toista, sitä joka asuu jossain muualla. Äkkiä arvaan, mitä likka ajaa takaa ja kerron hänelle, että Saralla on vain yksi äiti.
Näen peruutuspeilistä, kuinka ihanat ruskeanmustat silmät laajenevat hämmästyksestä ja suklainen suu loksahtaa auki. Alkaa surkea päivitys: siis Sara-paralla on vain yksi äiti, ei Afrikan äitiä lainkaan. Pikkusisko katselee ohi vilistäviä maisemia, näyttää myötätuntoiselta. Miten kauhea kohtalo Saralla onkaan, vain yksi äiti! Pikkusisko vakuuttaa lohduttavansa Saraa seuraavan kerran kun tapaamme. Siis siinä tapauksessa, ettei Sara ota leluja hänen leikistään.
Siinä autolla ajellessani huomaan, että nämä kaksi ihmistä, tyttäreni biologiset vanhemmat, ovat koko ajan perheemme arjessa mukana. He ovat aikoja sitten lakanneet olemasta Afrikan äiti ja isä, he ovat vain Äiti ja Isä, ihan niin kuin mekin, jotka tätä arkea Pikkusiskon kanssa elämme.
Pyykkiä viikatessani saatan puoliääneen todeta tyttärelleni, että sinun äitisi on täytynyt olla todellinen kaunotar, koska sinäkin olet noin kaunis. Jollain ihmeellisellä tasolla 2-vuotias luovii äitien viidakossa kuin kala vedessä: hän tietää aina, kummasta äidistä tai isästä milloinkin on kysymys. Jostain kumman syystä äidin kauneudesta puhuttaessa tyttäreni ei koskaan tarkoita minua:)
Isoveli kehittelee leikkiessään tarinoita, jossa Pikkusiskon isä on heimopäällikkö ja Pikkusisko oikeasti prinsessa. Näissäkään leikeissä Pikkusisko ei koskaan näytä sekoittavan isiään. Sitäkään en yhtään ihmettele: rikkinäisissä kalsareissa, villasukissa ja parta ajamattomana tallusteleva ihana mieheni muistuttaa järkähtämättömän vähän afrikkalaista xhosa-päällikköä.
Haluaisin niin nähdä, miltä nämä kaksi ihmistä näyttävät. Pikkusisko on heidät nähnyt, joten pyysin häntä eräänä iltapäivänä piirtämään kuvat Äidistä ja Isästä, jotta minäkin näkisin heidät. Kuvauksen perusteella heillä on valtavat epämuodostuneet päät, tihrut silmät, pienet vinot vartalot. Toisella heistä on leuassaan valtavia viiruja, kuulemma partaa. En tiedä, kumpi se on, Äiti vai Isä.
Olen niin sanomattoman kiitollinen näille kahdelle hahmolle, jotka ilmestyivät kuvina eteeni suomalaisen pirtinpöydän ääressä heidän tyttärensä kuvaamana. He ovat ihmisiä, jotka ovat tehneet vaikeita päätöksiä, virheitäkin. Silti he ovat saaneet aikaan jotain ainutlaatuista, minun oman tyttäreni.

Sinulle joka odotat

Sinulle joka odotat,
ei minulla ole sanoja.
Haluaisin antaa voimaa,
kannatella.
Minusta ei ole siihen.

Kaikki sanat ovat liian latteita,
turhia, imeliä.
Odotusta ei
niillä pyyhitä pois.

Sinä pelkäät, että
sairastut
ajat kolarin
saat potkut.

Sinä vertaat
punnitset
katkeroidutkin.
Ajattelet olevasi
liian köyhä
liian vanha
liian lihava.
Liian kaikkea kelvataksesi heille,
jotka sinua tarkkailevat.

Piilottelen onneani,
pelkään kertoa väsyneeni.
Sinä mittaat
kuukausia, vuosia.
Arvioit miten paljon
minä olen odottanut.
Olenko kärsinyt tarpeeksi
ymmärtääkseni.

Minä haluaisin sanoa.
Sanoja ei ole.
On vain lapsi.
Ei mitään riittävää ennen sitä.

Tomera täti

Tytärtämme ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa herttaiseksi lapsukaiseksi. Joskus tädit pysähtyvät hänen eteensä ja ihastelevat, miten suloinen ja kaunis hän onkaan. Vaaleanpunaisessa takissaan ja ihanassa pupulakissaan hän näyttää kyllä hämäävän herttaiselta, varsinkin kun tytär osaa räpyttää sievästi silmiään ja katsoa kainosti ylöspäin.
Todellisuudessa Pikku Myykin kalpenee hänen rinnallaan. Tyttärellämme on terävä pää ja vielä terävämpi kieli, joka sivaltaa hetkessä.
Kun vuosi sitten saimme ensimmäiset tiedot prinsessastamme, lastenkodin hoitaja oli kuvannut tytärtämme näin: "Hänellä on voimakas tahto eikä hän epäröi hetkeäkään näyttää meille, mitä hän milloinkin tahtoo. Meidän ei koskaan tarvitse huolehtia, onko hänellä kaikki hyvin, hän kyllä antaa meidän tuta sen. Me rakastamme häntä hyvin, hyvin paljon."
Silloin meillä ei (onneksi) ollut minkäänlaista käsitystä siitä, minkälainen voimanainen meille on tulossa. Hakumatkalla H, ihana sosiaalityöntekijä, huokaili tyttäremme olevan todellinen "Drama Queen."
Elämä tyttäremme kanssa vastaa täydellisesti ensimmäisiä kuvauksia. Eilen illalla hänen isä-parkansa ei osannut laittaa tarkoista neuvoista huolimatta peittoa oikeaan asentoon, mistä seurasi kymmenen minuutin raivoaminen. Tänään minä päätin uhmata kohtaloani ja asettelin viimeiset suolakurkut leipäni päälle ja asettauduin näennäisen tyynesti syömään aamupalaani tytärtämme vastapäätä. Hän vaati heti itselleen suolakurkkua. Selitin kurkkujen olevan loppu ja aikovani nyt täysin itsekkäästi syödä viimeiset kurkut. Hän raivostui ja vaati heti saada nähdä kurkkupurkin. Seuraus oli se, että isä työnsi tyhjää suolakurkkupurnukkaa tyttärensä nenän eteen ja tytär vaati, että isä heti kaivaa prinsessalleen tyhjästä purkista suolakurkkuja.
Aamupalan jälkeen kissa-parkamme oli pahaa aavistamatta hypännyt pöydälle. Tuvassa ei sillä hetkellä ollut muita kuin tyttäremme, mikä oli koitua kissan kohtaloksi. "Heti alas, etkö sää aio totella mitä? Alas sieltä!!!", tytär huitoi kauhistunutta kissaa harjalla. Riensin toisesta päästä taloa pelastamaan kissan karmaisevalta löylytykseltä ja tyttäreni eläinrääkkäyssyytteeltä. Yritin selittää, että vähempi dramatiikka riittää. Turhaan.
Tyttäremme on mestari käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Kun olen puhelimessa, hän vaatii päästä syliini ja huutelee sitten korvaani erilaisia käskyjä. "Mene tuonne!", "Seiso tuossa!", "Anna keksi!", "Älä istu siihen, istu tuonne!".
Jos minulla on minkäänlaisia aikomuksia saada tärkeä puhelu hoidettua, joudun pomppimaan tarkasti hänen käskyjensä mukaan. Nyt olen jo oppinut lukittautumaan tyttäremme ulottumattomiin puhelimen piristessä.
Vertaistueksi ja avuksi meidän perheessä ei lueta Sinkkosen kasvatusoppaita, vaan jotain ihan muuta. Päätin nimittäin Savun innoittamana tilata Karina Turokin teoksen Life and Soul : Portraits of Women Who Move South Africa. Se kertoo vahvoista eteläafrikkalaisista mustista naisista, jotka pelkäämättä muuttivat maailmaa Apartheid-sorron puristuksessa. Luulenpa, että näiden urheiden naisten, meidän tyttäremme esiäitien, tarinat auttavat minua ymmärtämään pikkunaistamme.
Jos minun nyt pitäisi kuvailla tytärtämme, en keksisi lopulta mitään kovin omaperäistä. Kirjoittaisin näin: "Hänellä on voimakas tahto eikä hän epäröi hetkeäkään näyttää meille, mitä hän milloinkin tahtoo. Meidän ei koskaan tarvitse huolehtia, onko hänellä kaikki hyvin, hän kyllä antaa meidän tuta sen. Me rakastamme häntä hyvin, hyvin paljon."

Äidin onni

Olin tullut tapaamaan ystävääni, joka oli juuri synnyttänyt esikoisensa, pienen pojan. Elettiin marraskuuta, ja Pikkusisko oli ollut talossamme jo kahdeksan kuukautta. Minäkin olin siis taannoin äidiksi tullut, jo toisen kerran elämässäni.
Poika oli sanomattoman suloinen ja nuuhkin varovasti hänen hiuksiaan. Omat lapseni ihmettelivät vauvan haurasta pienuutta ja minä sen kertakaikkista söpöyttä. Äiti oli pojastaan silminnähden ylpeä ja he elivät sellaisessa maagisessa unenomaisessa tilassa, jossa vain ensikertaa äidiksi tullut ja pieni vauva voivat elää. Yö ja päivä suloisesti sekoittuivat ja noita kahta ympäröi symbioottinen yhteenkuuluvuuden aura.
Äkkiä, täysin varoittamatta, istuessani ystäväni sohvalla ja katsellessani heitä kahta, silmäni täyttyivät kyynelistä ja yritin piilottaa liikutustani. Tunnekuohu vyöryi ylitseni ja minä olin hukkumaisillani.
Tunsin voimakasta, pakahduttavaa sääliä ystävääni kohtaan.
Ystäväni katsoi lasta rinnoillaan täynnä äidillistä hellyyttä. Hän luuli kokeneensa jotain ainutlaatuista, ihmeellistä. Voi, miten hyytävän väärässä hän olikaan!
Tämä äiti ei koskaan saisi kokea, miltä tuntui, kun vieras lapsi muuttaa taloon ja siitä tulee niin oma, että koskee. Hän ei koskaan nuuhkisi lapsensa tuoksua ja lähettäisi riipaisevaa kiitosta sille toiselle äidille. Hän ei koskaan saisi tuntea, kuinka pelokas, särkynyt pieni lapsi kasvaisi omaksi ihanaksi itsekseen, kokonaiseksi ja vahvaksi.
Hän luuli onnensa olevan täydellinen. Enkä minä voinut kertoa hänelle totuutta. Miten hän olisi voinut ymmärtää?

Vuosi on pitkä matka

Vuosi sitten eteläafrikkalaisessa lastenkodissa syliini ojennettiin ihmeellinen lahja, pieni tyttö, joka itki.
Itki.
Ja itki.
Kun itku ei auttanut, hän jätti meidät ja pakeni uneen. Herättyään hänen silmiensä eteen laskeutui sumuinen verho enkä kyennyt tavoittamaan hänen katsettaan. Kolme päivää myöhemmin, eräänä maagisena hetkenä kun puhaltelin hiljaa hänen jalkapohjiinsa, näin silmien takana häivähdyksen luottamusta elämään. Silloin minusta tuli hänen äitinsä.
Minun tyttäreni on aina ollut jollekin erityinen, jollekin rakas. Niinpä luotin siihen, että hän antaisi minunkin jonain päivänä rakastaa häntä ja pitää häntä aivan erityisenä, ihmeellisenä.
Tämän vuoden aikana olemme takertuneet toisiimme kuin kaksi hukkuvaa. Olen istunut lattialla ja yrittänyt lohduttaa raivoavaa, lastenkotiin ikävöivää tytärtäni. Iltaisin olen itkenyt omia mustelmiani, jotka olen saanut hänen kipeästä rakkaudestaan.
Olen sekoittanut jauhelihakastiketta, leiponut leipää, työntänyt ostosärryjä ja tuhertanut itsellesi huulipunaa pieni tyttö sylissäni roikkuen. Olen käynyt suihkussa, lukenut romaaneja, pyyhkinyt pölyjä ja tanssinut valssia pieni tyttö sylissäni roikkuen.
Olen istunut poikani sängyn laidalla ja yrittänyt selittää kuusivuotiaalle, miksi kauppojen tädit haluavat tietää kaiken, osata kaiken. Miksi he haluavat luokitella ja lokeroida. Olen yrittänyt kertoa, miksi tätien mielestä hänen oma pikkusiskonsa ei olekaan hänen oma pikkusiskonsa. Ja miksi tätien mielestä tyttäremme ei yksinkertaisesti voi olla kotoisin suomalaisesta pikkukylästä, vaan hänen on oikeasti oltava jostain muualta.
Olen yrittänyt paikata haavoja, joita ajattelemattomien ihmisten lauseet näihin kahteen lapseen, mustaan ja valkoiseen, ovat viiltäneet.

Tänä vuonna olemme nauraneet enemmän kuin koskaan. Olemme nauraneet tanssiessamme ripaskaa keskellä päivää, hakatessamme rumpuja auringon noustessa, hyppiessämme yöpuvut päällä nurmikolla. Olemme nauraneet, kun kengät ovat taas lipsahtaneet vääriin jalkoihin ja takataskut ovat muuttaneet etutaskuiksi. Olemme katselleet Metsolan uusintoja ja ahmineet vaniljajäätelöä. Olemme hihkuneet onnesta, kun pottaan on tullut pissaa. Olemme kuplinneet riemusta, kun isi on pudonnut sängystä pienen tytön tönäisystä ja isoveli on tömähtänyt pulkallaan päin puuta vilkuttaessaan rakkaalle siskolleen.

Vuoden aikana olen oppinut, miten pienen tytön remakka nauru voi viedä jalat alta. Miten onni piilee pienissä paloissa.
Olen oppinut, että rikkinäisenä, vajavaisena, puuttuvien palojenkin keskeltä voi vielä aloittaa ehjän elämän.
Vuosi on lyhyt aika, mutta vuosi on pitkä matka.

Apua, yksi pikkupoika kateissa!!

Poikani täyttää huomenna seitsemän. Olen kadottanut sen pikkupojan, joka minulla kerran oli.
Viime kesänä näin vilaukselta kaksi kuraista pojannassia hikisenä huhkimassa meidän pihan pikkuojassa. Toinen niistä taisi olla minun poikani. Tuntuu, että sen koommin en ole häntä nähnyt. Kun käväisin kysymässä, haluavatko nuo kaksi pikkupoikaa jotain purtavaa rehkimisensä lomassa, nämä kaksi kiistivät jyrkästi olevansa pikkupoikia ja kertoivat olevansa työmiehiä, joiden on äkkiä rakennettava pato ja uusi kanava, muuten maailmankaikkeus hukkuu vesimassojen alle.
Eilen sain tekstiviestin ystävältäni, että heidän keittiössään riehuu ilman paitaa yksi ninja ja yksi merirosvo. Toinen niistä oli tiettävästi poikani.
Vielä eilen luulin, etten koskaan saa nukkua kokonaista yötä, että rinnoillani roikkuu aina joku, että raahaan turvakaukaloa milloin kauppaan, milloin lääkäriin, että kannan itkusta tuhrustavaa pikkupoikaa jokaikinen yö, koska kilttiä korvalääkäriä ei saa herättää kesken unien.
Nyt olen kadottanut tuon pikkupojan. Sen tilalle on tullut ohikiitäviä välähdyksiä. Niissä välähdyksissä näen ruskettuneen selän, joka sukeltaa veden alle, ylös-alas-ylös-alas trampoliinilla pomppivan epäselvän hahmon, vilahduksen lenkkitossusta jossain puun latvuksissa, pulkan joka suhahtaa mäntyjen taakse.
Ja voin nähdä jälkiä. Pihasorassa näkyy kaarteita polkupyörällä liirailusta, eteisestä löytyy mytyssä toppahousut, huoneen nurkasta sinne paiskattu eskarireppu, sängyn alta kokoelma kiviä, oksia ja kuivunutta sammakonkutua, parhaasta lasikulhostani löytyy itse rakennettu hämähäkkiterraario.
Valokuvat suloisesti sinisessä potkupuvussaan hymyilevästä hurmurista tuntuvat olevan kuin jonkun muun lapsesta. Tuota lasta ei enää ole. Nyt kuvat ovat epäselviä suhrukoita, ja niissä on tukka silmillä irvistelevä Iso Poika.
Siitä saakka kun pikkupoika oppi kävelemään, hän on taapertanut äidistä kauemmas. Ehdin tuskin irrottaa apupyörät, kun polkupyörä kiihdytti jonnekin kylille. Tuntuu, ettei etukenossa sotkeva poika koskaan palannut luokseni.
Lahkeeseen takertuva taapero on kadonnut. Läheisyyttä saa vain ohikiitävinä hetkinä, jolloin laiha lämmin pojanvartalo painautuu viereeni, mullalta tuoksuvat sormet kiertyvät yhteen vyötäröni toisella puolella (hei nyt ne taas ylettyvät, koska kädetkin ovat kasvaneet) ja poskelle rapsahtaa nopea räkäinen pusu. En enää koskaan ehdi kiertämään käsiäni hänen ympärilleen, koska hän on jo menossa. Kaverin luokse, minnekäs muuallekaan.

Mutta näin sen pitääkin mennä. Tällaisen pojan minä halusinkin. Tällaisen, joka takki auki ja sydän täynnä kiihdyttää kohti elämää.

Näitä päiviä

Joskus tulee näitä päiviä, jolloin ajattelen, ettei minusta olekaan tähän. Ei minusta olekaan näiden kahden ihanan lapsen kotiäidiksi. Haluan töihin ja heti!
Tänään on yksi näistä päivistä.
On talvilomaviikko ja olemme kotona. Aamulla oli ihanaa herätä ilman eskarikiireitä, köllötellä lämpimän peiton alla lapsi molemmissa kainaloissa. Sitten kaikki alkoi mennä äkkiarvaamatta vikaan.
Alamäki alkoi yhdestä viattomasta puhelinsoitosta. Soitin ystävälleni ja keskityin reilun viiden minuutin ajan vain tuohon puheluun. Viisi minuuttia on pieni aika maailmankaikkeudessa mutta ikuisuus lapsiperheen aamussa. Nuo kaksi ihanaa lasta olivat äkkiä toistensa kurkussa kiinni. Pienempi tappeli kuin eteläafrikkalainen ihmisoikeustaistelija ja isompi ärsytti, piikitteli, pisteli ja yllytti tavalla, joka olisi saanut YK:n ihmisoikeustarkkailijatkin kalpenemaan. Minä mietin, lähdenkö ovesta karkuun enkä taakseni vilkuile vai yritänkö selviytyä. Valitsin aikuismaisesti jälkimmäisen, vaikka mielikuvissani pingoin lumista tietä tuulen ulvoessa korvissani, nämä kaksi hyeenaa kaukana minusta.
Ajattelin korjata tilanteen hiihtoretkellä, vaikka se tuntui suuremmalta ponnistukselta kuin Kilimanjarolle kipuaminen. Ehdotin yhteistä ulkoilua, mutta Isoveli pakeni tuhahdellen videon kimppuun. No, minä sitten raivaan tätä kotia aamupäivän ja painumme vasta videon jälkeen haukkaamaan happea. Onpahan mukavampi palata raittiista ulkoilmasta siistiin kotiin.
Järjestelin, kannoin tavaraa, viikkasin pyykkiä. Hiki nousi, huomasin kantavani samaa sukkaparia ympäri taloa tietämättä, onko se oikeastaan likainen vai puhdas. Pikkusisko seurasi minua joka askeleella ja vinkui milloin mistäkin. Samoin teki koira. Viimeinen pisara oli kun istuin vessassa ja piski parkui ulkopuolella haluavansa syliini. Samoin teki pikkusisko.
Olisin halunnut karata vessan ikkunasta.
Urhoollisesti astun ulos ja yritän kestää ajatusta, että minulla ei tänään ole mitään omaa. Ei omaa aikaa, omaa tilaa. Pikkusisko on kärpänen, minä katossa roikkuva kärpäspaperi.
Tuntuu, että hän hengittää kaiken ilman ympäriltäni ja imee minut kuiviin. Kun mies tulee kotiin, hän löytää lattialta nahistuneen ryppyisen ilmapallon. Se olen minä.

Päätän purkaa tämän kaiken tänne ja yllättäen Pikkusisko onkin ihan omissa oloissaan tämän viisiminuuttisen. Juuri kun minussa herää karmea epäilys, että hän tekee jotain luvatonta, hän tassuttelee luokseni etusormi ojossa. "Äiti, nenästä voi tulla räkää. Sitä voi laittaa suuhun. Haluatko maistaa?"
Ehkä sitten jaksan tämän päivän:)

Odottaako vaiko eikö odottaa?

Lapsen saaminen kotiin maailmalta ei ole mikään helppo juttu. Huikeiden haasteiden lisäksi adoptiovanhempi ja -odottaja joutuu elämään valtavassa ympäristön paineessa, kuten moni tämänkin palstan lukijoista on saanut kokea, joko omakohtaisesti, minun kirjoitusteni kautta tai läheistensä arjessa myötäeläen.
Adoptioäitinä olen avarasydäminen, upea ja humaani ihminen, joka on pelastanut lapsiraukan kamalasta Afrikasta tänne koto-Suomeen, ja tästä lapseni on joka hetki syytä olla syvästi kiitollinen. Adptioäitinä olen iljettävä lapsenryöstäjä, joka on isolla rahalla ostanut kadulta itselleen kuvankauniin tyttölapsen ja tuonut sen itsekkääksi tänne rasistiseen Pohjolaan täysin piittamatta siitä, että lapsiraukka on revitty väkivaltaisesti juuriltaan.
Kenellä tahansa näyttää olevan oikeus, jopa velvollisuus, julistaa oma mielipiteensä kansainvälisestä adoptiosta tietämättä mitään sen etiikasta ja moraalista. Ja näiden mielipiteiden keskellä seisoo eräs hämmentynyt äiti, hämmentynyt isä, hämmentynyt Isoveli ja vielä hämmentyneempi Pikkusisko.
Ympäristön paine tiivistyy adoptiovanhempien ympärille sankan sumun lailla ja odotusaikana. Välillä tuntuu, ettei saa happea. Hyväätarkoittavat kysymykset, kuten "miksi tää kestää näin kauan, eikös maailma nyt ole orpoja lapsiraukkoja täynnä" tai "mitä ne teitä nyt syynäävät ja kyttäävät, eihän raskaana oleviakaan tuolla lailla tentata", jäävät usein ilman vastausta. Ja nyt kerron miksi: niihin ei ole yksiselittäistä, selkeää yhtä vastausta, joka tyydyttäisi kuulijaa. Kansainvälinen adoptio on täynnä suhteellisuusteoriaa, kysymysmerkkejä, epävarmuuden sietokykyä ja ilmaan huudettuja kysymyksiä. Niiden kanssa on vain elettävä.
Viime aikoina adoptio-odottajat ovat jälleen joutuneet uusien haasteiden eteen. Vielä muutama vuosi sitten saattoi ajatella, että matkan päässä odottaa palkinto. Nyt adoptiomaailma on muuttunut entistä epävarmemmaksi. Enää meitä matkalaisia ei perillä ehkä odotakaan se kaikkein upein lahja, oma lapsi, vaan me putoammekin syvään kuiluun, josta on rämmittävä ylös omin voimin. Lapsi ei tullutkaan kotiin. Ei ainakaan vielä.
Me joudumme siis odottamaan ilman että tiedämme, olemmeko oikeastaan koskaan odottaneetkaan. Vanhemman on valmistauduttava lapsen tuloon, on ajateltava lasta, kasvatettava ja hellittävä unelmiensa pientä omassa mielessään. Adoptiolapsi kasvaa sydämessa, ei vatsassa. Meidän on kyettävä avaamaan sydämemme odotukselle vaikka tiedämme, että odotusta ei ehkä palkittaisikaan.
Jotkut vanhemmat suojelevat itseään viimeiseen saakka. He eivät koskaan ala oikeasti odottaa. He miettivät lasta vain pieninä paloina, välähdyksinä, koska pelkäävät niin oman rikkoutumisensa puolesta. Kun lapsi jonain päivänä vuosien jälkeen tuleekin, hänen äitinsä ja isänsä eivät olekaan valmiita. Kaikki nämä vuodet he eivät ole odottaneet, he ovat vain suojelleet itseään. Adoptiolapsella jos kenellä on oikeus olla odotettu ja kaivattu.
Toisaalta vanhempien on hyvä varjella itseään, koska lapsella täytyy olla oikeus täysjärkisiin, ehjiin vanhempiin, jotka jaksavat kannatella ehkä kovinkin rikkinäistä pientä ihmistä.
Täytyy siis uskaltaa oikeasti odottaa elämänsä suurinta ihmettä ja samalla odottaa ilman odottamista, valmistautua pahimpaan. Sillä sen pahimmankin jälkeen voi olla ihmeiden aika.
Kuulostaako helpolta? Kuulostaako inhimilliseltä tavalta hankkia lapsi?

Kun tulette meitä kadulla vastaan lapsilaumoinenne, olkaa niin kilttejä ja älkää huutako: " Voi, hän on ihana! Mäkin voisin ottaa tuollaisen!!". Ei häntä oteta. Eikä ketään muutakaan adoptiolasta.

Kattene ihmine

Mää ole jumalattoma kattene ihmine. En mää karetu toiste raha tai kauneut, ne hävivä ennenko kerkke katti sanoma . Enkä mää karetu sitäkä, et toise saava mukuloi nii helposte. Vitipäissi muitte mukulist näyttä tuleva.
Mut läpipaskoi mää karetu. Läpipasko ova semmossi ihmissi, ko voiva syär mitä vaa eikä ne silti liho. Se on kauhia vääryys. Mää syä joka päiv kokonaise suklaalevy, nämä ihmise retosteleva mul kaffepöyräs. Ja ova silti iha ripakintui.
Ompelutaitossi mää karetu kans. Semmossi naissi, ko ompeleva Tilda-pupui ja pilkullissi meikkipussei, misä on kaunis kirjailu. Ja mää ole yrittän, mut pilal mene kaik. Mu miähen muista viäläki, ko mää pääti ommel pualhame yksihi juhlihi. Se hame ulottus polvihi ja siin ol halkio takan. Tai piti ulettu. Mut se halkio ol nii vino ja krymppäs kauhiaste, et mun täyrys katkast koko hame halkio yläpuolelt. Ne juhla tanssatti jumalattoma lyhkäses hames.
Laulutaitossi, niit mä vast karetunki. Ain välil mää kuvittele, et mää ole oppinu laulama. Ainaki hiuka. Ko mää ajattele jotta kaunist laulu, se solise mun pääsän ko keväne puro. Mut ko ään tule ulos täst pääst, puro solina ei ol iha oikkia kiälikuva.
Kerra mun täyrys osta uus auto. Miäs kysys, mimmose auto mää tarttissi. Mää vastasi, et moottorin tilavuurel ja kiihtyvyyrel ei ol mittä merkityst, mut sisätila akustiikal on. Mää nimittäi ruppe harjottelema laulamist ain ko mää aja. Ja mää ajan paljo. Miäs men autokauppaha koeajama autoi mun pualestan. Vähä se autokauppias ol kattonu, ko miäs aveli ääntäs siin autokaupan pihal.
Siin autos oliki hyvä akustiikka, mut se vähä kärsis, ko mää ajo se viime talven päin puhelinpylväst. Auto men lunastuksehe.

PS. Ens kerral mää luppan palata yleiskiälehe. Mut tämä ol vaa niinko näytteks teil, et kummone on mun äirinkiälen. Tämä kiäl on mul rakkaampi ko mikkä muu (paitsi tiätyst miäs ja mukula). Täsä kiäles on semmossi sanoi ko "krotitta" ja "ökmentti" ja niit mää en vaihrais mihinkkä. Meijä lapse ei men kiälikylpypäiväkottihi, semmone on mul kauhistus!!! Tämä on meijän kiäli, ja kylpemise ova iha erikses. Ne muu kiäle kerkke kyl oppima ilman kylpemistäki.

Erään naisen tarina

Nainen nosti kauniit kasvonsa kohti aurinkoa. Hän ei ollut enää ihan nuori, mutta hän oli edelleen hyvin kaunis. Naisen sylissä nukkui pieni tyttö, kääritty vaaleanpunaiseen peittoon. Tyttö oli suloinen, uskomattoman suloinen. Pieni käärö oli tuonut mukanaan valon naisen elämään ja siksi hän oli antanut tyttärelleen nimen Valon lapsi.
Marraskuu Johannesburgissa oli ollut lämmin. Lämpö syveni, vehreys kasvoi, luonto kukki. Nainen oli niin onnellinen. Hän asui pienessä talossa yhdessä sisarensa ja vastasyntyneen suloisen tyttärensä kanssa. Sisarella oli töitä ja kolmen naisen talossa riitti iloa ja rakkautta. Päivät kuluivat, sitten kuukaudet. He olivat onnellisia.
Kaiken kauniin keskellä nainen ei halunnut nähdä, miten varjot tulivat lähemmäksi. Pienen tyttären silmiin hiipi väsymystä. Hän hengitti koko ajan raskaammin ja nukkui paljon. Joka päivä hiukan enemmän. Päivä toisensa jälkeen. Pian selvisi, että pieni sydän oli hyvin sairas. Nainen tunsi omankin sydämensä särkyneen.
Ruoho kellastui ja kylmä kosteus hiipi koteihin. Nainen kantoi lasta pitkin Johannesburgin katuja ja rukoili vastausta. Hän tunsi voimiensa alkavan hiipua. Joka päivä hiukan enemmän. Ilo sammui molempien silmistä.
Eräänä päivänä nainen astui lapsensa kanssa kirkkoon ja pyysi apua. Hän tiesi, ettei hän ehkä jaksaisi enää kauan. Lapsi ei jaksaisi enää kauan.
Lapsi näki kyyneleet äitinsä silmissä, mutta ymmärsi kaiken vasta kun äiti kääntyi ja lähti. Eikä katsonut enää taakseen.

Valon tyttö pääsi hyvien ihmisten hoiviin. Hän ikävöi äitiään, mutta jaksoi jo hymyillä.
Nainen itki. Hän halusi tyttärelleen paremman tulevaisuuden, mutta kaipaus oli repiä hänet rikki. Hän päätti hakea tyttärensä takaisin.
Se aamu oli kylmä ja kostea. Nainen oli illalla pakannut valmiiksi lämpimiä vaatteita itseään ja tytärtään varten. Aamulla hän hakisi tyttärensä kotiin ja kaikki kääntyi hyväksi jälleen. Pian he olisivat yhdessä eivätkä eroaisi enää koskaan.
Niitä vaatteita ei tarvittu koskaan. Ei enää. Nainen oli nukkunut yöllä pois. Viimeisenä unenaan hän näki edessään pienen tyttärensä sievät kasvot.

Nainen ei koskaan saanut nähdä, miten pieni sydän korjattiin terveeksi jälleen. Tytär kasvoi ja vahvistui. Hän hurmasi kaikki. Hän otti ensimmäiset hapuilevat askeleensa meluisan lapsijoukon kannustaessa ympärillä. Tytär ei osannut surra sitä, ettei hänen äitinsä nähnyt niitä askeleita.

Tänään tuo pieni tyttö laulelee ja hyppii edessäni. Hän kiskoo kissaa hännästä ja kikattaa ilkikurisesti; hän piirtää tussilla kaapinoveen ja hyppii hihitellen sohvalla; hän mussuttaa oven takana Isoveljen nappaamia pipareita ja rutistaa minua kaulasta kesken leikin.
Kuulen ihmisten kysyvän, miten joku äiti voi hylätä lapsensa. Minä en ainakaan ikinä voisi, he sanovat. Me emme jaksa vastata, me käännämme kasvomme kohti aurinkoa. Kohti valoa.

Keskusteluja kaksivuotiaan kanssa

Keskustelut 2v 4kk vanhan tyttären kanssa voivat olla hyvinkin henkeviä. Tässä muutamia katkelmia edellispäivältä:

Tytär: Huomenta, mitä kello on?
Äiti: Huomenta. Varttia yli kahdeksan.
Tytär: Just. Ja tänään on keskiperjantai.

@@@

Äiti: Mitä sä teet siellä veskissä? Avaa ovi!
Tytär: Emmä voi. Mä pesen sun tissivaatteet.

@@@

Tytär: Mä teken sulle ruokaa.
Äiti: Okei. Mitä on ruokana?
Tytär: Kattiketta ja perunamuusia.
(Äiti syö pieniltä muovilautasilta kuvitteellista perunamuusia)
Äiti: Olipas hyvää, kiitos! (nousee)
Tytär: Hei sun tarttee maksaa.
Äiti: Ai jaa, ni mitäs tämä annos maksoi!
Tytär: Sata euroo.

@@@

Äiti: Mitä sä teet siellä?
Tytär: Laitan koiralle koksit jalkaan. (toim.huom: crocksit.)

@@@

Tytär: Älä palota sitä! (kyse karjalanpiirakasta)
Äiti: Mä paloitin jo, mutta sä voit syödä haarukalla.
Tytär: Laita ne palat heti kakasi!!!
Äiti: Ei niitä enää saa. Syöt nyt vaan haarukalla.
Tytär: ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!!!!!!!!!

@@@

Tytär: Rakas Jeesus, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä...
Äiti: Mitä sä teet?
Tytär: Mä teken rukousta.
Äiti: No tuleeko siinä aamenta?
Tytär: Ei tu. Anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä...