sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Poika ja tyttö, tyttö ja poika

Minun lapseni eivät ole kaksi lasta. He ovat tyttö ja poika, poika ja tyttö. Päästä varpaisiin.
Kun lähes seitsemän vuotta sitten synnytin Isoveljen (tai tietenkään hän ei silloin vielä ollut isoveli), luulin saaneeni vauvan. Erehdyin pahasti. Minä olin saanut pojan, ja se on aivan eri asia se.
Kuvittelin, tai ehkä epätoivoisesti halusin, kasvattaa pientä lasta. Pian huomasin kasvattavani pientä poikaa. Poika ei ollut kovinkaan montaa kuukautta vanha, kun eräänä iltana hän kontatessaan tarttui keltaiseen etukuormaajaan, työnsi sitä pitkin lattiaa ja päristi huuliaan. Mistä hän sen oli oppinut?
En halunnut ahtaa lapsiparkaani mihinkään muottiin, joten jokaista sukulaisen ostamaa traktoria ja vasaraa kohden hankin vähintään yhtä monta nukkea ja mollamaijaa. Lapseni saisi itse valita, millä leikkii. Poika innostuikin nukkeleikeistä: nuket toimivat tömäystestiukkoina, liiskaantuivat Puuha Pete -jyrän alle ja lensivät elävinä ihmiskuulina Lego-kanuunasta. Siinä vaiheessa kun yllätin poikani sahaamasta muovisella moottorisahalla nuken raajoja irti, siirsin vaivihkaa kaikki nuket kaappien kätköihin.
Pian tajusin, mitä pojan äitinä eläminen tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että jonain aamuna kompastuu sisälle raahattuun oksaan, joka ei ole oksa, vaan miekka. Se tarkoittaa sitä, että keskelle lattiaa raahattu tuolirykelmä ei ole tuolirykelmä, vaan merirosvolaiva.
Poika saattaa milloin tahansa kesken rauhallisen ostoskeskuskävelyn ryhtyä varjonyrkkeilemään tai hän on ohimennen potkivinaan roskiksia, asianmukaisin äänitehostein höystettynä. Koska tahansa hänen taskustaan voi löytyä kuivunutta sammakonkutua ja eskarirepustaan onkimatoja.

Kun eräänä kuumana maaliskuun päivänä nuuhkin ensimmäisen kerran pienen tyttäreni hiuksia tunkkaisessa autossa keskellä eteläafrikkalaista iltapäiväruuhkaa, huumaannuin kiharaisten kutrien tuoksusta. Puoli vuotta myöhemmin tajusin, että tuoksu ei häviä. Eikä muutu mudan, ulkoilman ja puussakiipeilyn tuoksuksi. Se on prinsessan tuoksu.
Huomasin, että pienelle pullealle käsivarrelle voi vaivatta ripustaa viitisentoista erilaista, kimaltelevaa pientä käsilaukkua ja lähteä shoppailemaan vaaleanpunaisia nukenvaunuja työntäen. Ja tämä voidaan toistaa kaksikymmentäkahdeksan kertaa päivän aikana, eri vaatteet yllä tietenkin. Huomasin, että tyttö ihan oikeasti pysyy pystyssä äidin korkkareilla ja että rakkaus tyllihameisiin on universaali ilmiö.

Kyllä poikani ja tyttäreni leikkivät myös samanlaisia leikkejä. Viime viikollakin he rakensivat legopalikoista torneja, kumpikin omaansa. Kun tyttö sai torninsa valmiiksi, hän katseli sitä hetken pää tyytyväisenä kallellaan ja ripusti sitten torninsa koristeeksi sifonkihuivin ja helminauhan. Poikakin katseli omaa valmista torniaan, mutta vain hetken. Sitten hän haki leikkimopon ja syöksyi sillä karmeasti karjuen suoraan päin tornia. Me naiset väistelimme lenteleviä duploja.

keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Kiirekiirekiirekiire

Lehdetpoispöydältä
astiatkoneeseen
äitikoiraoksentaalattialle
missämunsukaton
kukalaittoihellanpäälle??

kiirekiirekiire
kaikkiautoon!!

Avaimethukassa
äläpäästäkissaasisälle
äitimullonpissahätä
saankolaittaatänhameen?

kiirekiirekiire
kaikkiautoon!!

voiperkelepuhelinsoi
äläenäävastaa
mullaoliafrikassaäiti
mikseisullaolevielähaalareitapäällä?

kiirekiirekiire
kaikkiautoon!!!

pikkusiskokiusakokoajan
mämeenetupenkille
jumakekkaautojäässä
nytsuusuppuun

kiirekiirekiire!
Myöhässäjo...

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Mitä äiti istuu pöydällä?

Se aamu alkoi niinkuin mikä tahansa muukin aamu. Isoveli vilahti sängyn ohitse katselemaan lastenohjelmia; Pikkusisko jäi vielä hetkeksi köllöttelemään kainalooni. Juttelimme niitä näitä, katselimme vielä pimeää aamua ikkunan takana ja nautimme peiton alla unen viimeisistä lämmöistä. Se oli silloin, kun kaikki oli vielä hyvin.
Maltoin jättää lämpöisen vuoteen ja vääntäydyin tupaan kuuma aamukahvi mielessäni. Silloin se tapahtui: roskiskaapista hyökkäsi kimppuuni hiiri!
Muistini on pyyhkinyt mielestäni hyökkäystä seuranneet traagiset hetket. Muistan ainoastaan unihaalarissa tupaan tassutelleen tytön, joka katsoi minua silmät teevadin kokoisina ja kysyi: "Mitä äiti istuu pöydällä?"
Leijonaemon tavoin kiskaisin tytön luokseni turvaan ja huusin television eteen liimautuneelle Isoveljelle ankaran käskyn: "Suojaudu, äkkiä!!!!!"
Poika ei selvästikään tajunnut tilanteen vakavuutta vaan könysi paljain jaloin salista tupaan.
"Siis mitä te touhuatte?"
Karjuin pojalle, että jos hänen henkensä on kallis, on parasta pysyä kaukana roskiskaapista, sillä siellä on HIIRI. Isoveli tuhahti, käänsi selkänsä ja painui jatkamaan Muumeja.
Keräsin rohkeuteni, kapusin alas pöydältä ja köytin roskiskaapin oven kiinni. Varmuuden vuoksi raahasin eteen pormestarintuolin, vanhan radion, röykkiön vanhoja sanomalehtiä ja keinustuolin. Soitin miehelle, saatoin Isoveljen eskariin ja tyttären evakkoon. Jälkimmäisenä mainittuun paikkaan vein myös järkyttyneen itseni.
Evakossa, joka siis tarkoitti sankkaa metsää talomme alapuolella, pohdin rauhassa tilannetta. Metsä on päivittäinen lenkkimetsämme, tosin sinne eivät uskalla juurikaan muut kuin minä, Pikkusisko ja koira, koska metsässä näkyy aika ajoin susia. Niitä minä en pelkää. Ne eivät ole koskaan hyökänneet roskiskaapista kimppuuni.
Metsälenkin jälkeiset tunnit kotona ennen miehen saapumista olivat kaaosmaiset. Karjuin lapsia pysymään kaukana kaapista. Harmikseni jääkaappi on ihan roskikaapin vieressä, joten sinne ei ollut mitään asiaa. Esikoisen lähetin surman suuhun, siis jääkaapille, jotta saimme edes jotain ruokaa. Lapset, jotka eivät vielä näyttäneet ymmärtävän elämän vaaroista mitään, tuhahtelivat barrikadeilleni.
Kun mies tuli kotiin, pakkasin tavarani ja kiitin Luojaani, että juuri täksi päiväksi oli tilattuna aika kynsistudiolta.
Kauneuden ja ylellisyyden maailmassa, keskellä kaupungin turvallisia valoja, unohdin tyystin päivän kauhut.
Kun palasin kotiin upeat pitkät kynnet lakattuina, glamour vielä leijuen ympärilläni, poika juoksi hernerokan tuoksuisessa eteisessä vastaan ja kertoi isän pamauttaneen hiirtä klapilla päähän. Lumous haihtui. Tilalle tuli arkinen, siunattu turvallisuus.
Kotini kuuluu taas minulle.

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Me vanhenemme

Eräänä päivänä huomasin olevani naimisissa keski-ikäisen miehen kanssa. Kummallista, sillä muistaakseni menin naimisiin salskean nuoren miehen kanssa. No, myönnetään, papin aamenesta taitaa jo olla kokonainen vuosikymmen.
Ihmettelen asiaa miehelleni. Hän käskee minun puhua vain omasta puolestani.
Siis mitä? Olenko minäkin vanhentunut. Menen äkkiä pitkäkseni keskelle tuvan lattiaa ja toden totta: poskeni valuvat korvien päälle! Ihan selvästi korvien etupuolella tuntuu kaksi ryppyä. Pikkusisko katselee hetken touhujani, asettuu sitten hänkin lattialle koivet oikosenaan ja tunnustelee miettiväisenä pienillä pulleilla sormilla korvansa juurta.
Äkkiä legginsit lattialle ja peilin eteen. Selvästi oikean jalan sisäreiteen on ilmestynyt uusia muhkuroita. Ja kun oikein tarkkaan muistelen, viime kerralla vaateostoksilla tutun kokoisiin rintaliiveihin jäi omituisesti tyhjää. Farkut piukottivat lanteilta. Maan vetovoima on siis vanuttanut rintojeni sisällön reisien kohdalle. Taisin muuten sillä samaisella ostosreissulla hankkia alusvaateosastolta niitä geelipussukoita, joita voi tunkea rintaliiveihin. Missähän ne ovat?
Kaivan vielä eteisen kaapista taskulampun ja sojotan sillä kohti kasvojani. Ja toden totta, otsan pystyrypyt eivät enää silkone, vaikka lopetankin silmien kipristelyn!
Minä olen vanhentunut. Tätähän pitää juhlia! Ja tietenkin kunnon suklaakakulla, ei millään painonvartijastyroxsuklaapatukalla.
Vanhana ihanana tätinä minun ei tarvitse enää yrittää mitään. Ei tarvitse ostaa kiristäviä sukkahousuja, ei vatsaa litistäviä alkkareita eikä geelipusseja tissiliiveihin. Saa vain olla vanha.
Vanhoille naisille sallitaan ihanan hedonistinen elämä. Enää muutama tuskainen vuosikymmen , ja sitten tallustelen valtava hellehattu päässäni Mallorcan rannalla, paksut valkoiset reidet suonikohjujen ja selluliitin koristamina. Päälläni on isokukallinen kokouimapuku, jonka etuosa on rypytetty. Siemailen ätläkän makeaa drinkkiä ananaksen puolikkaasta.
Rannalla, varjon alla, valtavan kellankukertavan kassini vieressä istuu mieheni ratkomassa ristisanatehtäviä. Hänen korvistaan kasvaa harmaita karvoja. Nenä on muuttunut perunaksi, ja sieltäkin tunkee jonkinlaista kasvustoa. Vatsa on auringossa palanut kumpu.
Eikä kumpikaan meistä välitä. Me olemme onnellisia.
Rakkaat siskoni ovat vieläkin rupsahtaneempia kuin minä ja hekin köpittelevät keppeineen rannalla samanlaisissa kukkauikkareissa. Iltaisin juomme madeiraa, heidän keppinsä unohtuvat, ja lähdemme yhdessä tenat tanassa etelän tummaan yöhön.
Ah, ihana vanhuus, tule jo!

maanantai 3. marraskuuta 2008

Valkoinen ja musta

Minulla on kaksi lasta, musta ja valkoinen. Minä olen heidän äitinsä. Tämä tosiseikka, siis se, että toinen on musta, toinen on valkoinen ja minä olen heidän äitinsä, tekee joskus meidän arkipäivästämme aika hupaisan, joskus jopa surkuhupaisan.
Minulle he ovat vain kaksi lasta, Isoveli ja Pikkusisko, mutta muut näkevät meidät tuon aikaisemmin mainitsemani tosiseikan valossa. Siis sen, että on yksi musta lapsi, yksi valkoinen lapsi ja yksi kappaletta heidän äitejään.
Tämä tosiseikka, jonka minä joskus arjen tiimellyksessä unohdan, ei muilta unohdu koskaan. Kesken meidän kolmen kauppareissun saattaa ihan vieras täti tulla kommentoimaan, että "ei toi ookaan sun oma". Hetken häkellyksestä toivuttuani saatan kuumeisesti miettiä, että mitä täti tarkoittaa. Sitten muistan, ja vastaan hänelle, että juu, lapset on ihan omia, mutta toi auto tossa pihalla, se on vielä pankin.
Pikkusisko, siis se musta ja vilkas versio lapsistamme, puhuu yleensä taukoamatta. Niin myös kaupassa. Äiti, ostetaanko karkkia? Äiti, missä Isoveli on? Äiti, minä lykkään ite kärryä! Äiti, väisty vähän! Äiti, haluun keksii!!
Joskus joku vieras, hetken Pikkusiskon touhuja seurattuaan, toteaa lakonisesti minulle, että sehän puhuu suomea. Siihen minä huokaan raskaasti ja totean olevani kiitollinen, että lapsi tosiaan oppi suomea eikä tanskaa, jota kukaan muu ei meidän perheessä osaa. Katson vierasta tätiä surkean näköisenä ja kauhistelen, että mitä ihmettä me olisimmekaan tehneet, jos tyttö olisi vuosikaudet puhunut pelkkää tanskaa emmekä me olisi ymmärtäneet puoltakaan sanaa.
Eikä riitä, että tyttömme on musta. Hän on kaiken lisäksi kaunis. Ja vielä afrohiuksinen. Tuollainen yhdistelmä on mammojen mielestä aivan vastustamaton. Ryppyiset kädet ojentuvat kuin magneetin vetäminä hipelöimään mustaa kikkuratukkaa. Ai hellanlettas, miten ihanat hiukset, onpas ne kikkurat, on pakko vähän koskea...
Aina minäkään en voi noissa tilanteissa vastustaa kiusausta. Ai hellantuuteli, miten sun hiukset on käyneet harmaaksi. Onpas ne jo harventuneetkin, tuolta takaa ainakin, nyt on ihan pakko koskea...Voi anteeksi hyvä rouva, täältä sun takaraivon kuontalosta löytyi vielä yksi papiljotti!

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Siivota täytyy

Minä olen kateellinen. Kadehdin äitejä, joilla on siisti koti. En yksinkertaisesti käsitä, miten he sen tekevät. Haaveilen alituiseen kodista, joka puhtoisena ja puunattuna ottaisi vieraat vastaan; jossa kuraeteinen ei olisi nimensä veroinen ja jossa valokatkaisijat eivät olisi täynnä pieniä ja vähän suurempia sormenjälkiä.
Haluan siistin kodin, mutta minussa ei yksinkertaisesti ole naista tekemään haaveestani totta. Tartun kyllä ahkerasti rättiin ja aloitan ankaran puunaamisen, mutta hetken kuluttua löydän itseni rätti kädessä tuijottamasta ostoskanavaa, jossa kaupitellaan ihmemoppia. Kun päätän lajitella lehtikasan keräykseen, jostain löytyy ihan mielettömän kiinnostava pääkirjoitus, joka on jäänyt lukematta. Imuroidessa katse osuu piirongin päällä lojuviin valokuviin, ja hetken kuluttua lennän kuvien mukana edellissyksyn lomamatkalle. Makaan auringon alla, ja imuri huutaa vieressä.
Tai sitten aloitan tomerana pesukoneen tyhjennyksen. Puolessavälissä urakkaa päätän perustaa blogin. Siinä sitä taas ollaan.