Tavallinen päivä

Helteinen lauantaipäivä. Meidän piti mennä Farmari-messuille, mutta aamutuimaan totesin, ettei taidetakaan mennä. Ainakaan tänään. Peukku nimittäin kertoi oksentaneensa tunnin välein yökahdesta saakka. Hän mainitsi ihmetelleensä neljältä aamuyöllä kömpiessään jälleen kerran vessaan, miksi ihmeessä puuhellalla on ihan helvetin iso musta kattila; että mitä ihmettä minä meinaan keitellä. Ukkoparka oli tuijottanut vanhaa valtavaa kuvaputkitelevisiotamme Hemnes-lipaston päällä.
Jes, tästähän tulee loistopäivä!
Peukku ihmetteli vessan matolla olevia rämmäleitä, jotka eivät kuulemma voi mitenkään olla peräisin hänestä. Hän kun on tähdännyt tarkasti kaiken pönttöön. Syyllinen löytyi, kun Pikkusisko kömpi sänkyni viereen ja kertoi oksennelleensa yöllä sänkyynsä ja vissiin vähän kylppärin matollekin.
Vai että tällainen yö. Ja minä nukuin kahdeksan tunnin mukavan leppoisat unet. Tähän se leppoisuus loppui.
Aamupäivä menikin mukavasti pyykkikonetta ruokkiessa. Tarpeeksi lakanoita ei ollut tuhriintunut, koska ehdin tuhlata sievoisen summan shoppailemalla netistä Greengaten kahvikuppeja. Sillä aikaa Peukku opetti Pikkusiskolle, miten pää pitää laittaa ämpäriin, kun oksennus tulee. Pikkusiskoa hihitytti. Ei hihityttänyt enää, kun oksennus taas tuli. Ämpäriin, hyvä!
Isoveli heräsi yhdeltätoista Jätskiauton ääneen ja rynni silmät sikkuralla kalsareissaan autolle. Aamupalaksi Turkinpippurijätskiä. Pikkuveli söi lounaaksi elämänsä ensimmäisen tuutin!
Minä tein pakastimesta kummallisia löytöjä, jäädytettyjä siideripulloja. Mitä ihmettä, en ole vuosiin enää juonut sidukkaa. Ja miksi sitä on jäädytetty?

Tälläistä tämä, tavallista kesäelämää.

Nyt se alkaa, ystävät!

Olen elättänyt itseni aina kirjoittamalla ja puhumalla. Ensisijaisesti siis kirjoittamalla. Nyt on ensimmäinen kerta elämässäni, kun ainoastaan puhun pitääkseni perheen leivässä. En siis kirjoita. Tämä on saattanut minut niin merkittävään hämmennyksen tilaan, että asialle on tehtävä jotain.
Minun on saatava kirjoittaa.
Olen yrittänyt pitää päiväkirjaa, mutta ei siitä tule mitään. Miksi kirjoittaisin vain itselleni? Haluan, että edes joskus joku lukee höpinöitäni.
Juuri nyt elämässäni on vaihe, jolloin kaikenlainen lehtikirjoittelukin on jäissä, mistään romaanintekeleistä puhumattakaan.
Siksi olen päättänyt kirjoittaa tänne, jotten ihan näivettyisi.
Koska en juuri muutakaan osaa.
Tästä lähtien tämä blogi päivittyy säännöllisesti. Ja usein!
Kirjoitan edelleen ihan vaan elämästäni. Tavallisesta ja kummallisesta elämästäni.
Ehkä jossain vaiheessa myös blogin ulkonäkö kokee uudistuksen.

Nyt se siis alkaa, hiljaiselon jälkeen, Pikkulillin uusi elämä. Tervetuloa mukaan!

Kahdeksan tunnustusta

Salanimi, tuo blogimaailman hersyvä ideanikkari, lähetti minulle pokaalin ja haastoi minut tekemään blogissani kahdeksan tunnustusta. Minun pitäisi puolestani haastaa kahdeksan muuta bloggaria pokaalin kera samaan hommaan, mutta koska olen blogimaailmassa suoranainen surkimus ja luen vain TODELLA harvoja blogeja todella harvoin, katsotaan, saanko ketään haastettua:)

Tässä siis tunnustukseni, joista yksi tuli jo:

1. Ei, en jostain kumman syystä lue juuri blogeja, vaikka se on tosi kivaa puuhaa. En edes osaa käyttää tätä bloggeria. Salanimeä käyn aina kurkkaamassa, koska hänellä on ihania, maanläheisiä ideoita. Ja Huvin vuoksi Emilia´s -blogia. Ja tietty Muijaa, mutta sielläkin kommentoin tosi harvoin. Työn puolesta olen tutustunut trendikkäisiin lastenvaateblogeihin, ja se on hauskaa!

2. Olen perusluonteeltani kateellinen. Mutta onneksi jotenkin hyvällä tavalla, en lainkaan katkeralla tavalla. Yleensä en kadehdi kenenkään saavutuksia, koska tekemällä töitä voi kuka tahansa saavuttaa mitä tahansa! Sen sijaan sellaiset jutut, joita en saa edes tekemällä töitä, saavat minut vihreäksi kateudesta. Minut saavat kateelliseksi esimerkiki luonnostaan laihat ihmiset, käsistään taitavat, juoksemaan luodut, jumalaisella lauluäänellä siunatut...

3. Olen laiska.

4. Olen materialisti ja arvostan rahaa, ihan todella. RAKASTAN kauniita esineitä ympärilläni, haluaisin ostaa kaikki vaatteeni vilkaisemattakaan hintalappua, haluaisin matkustella mielin määrin ja ostaa Alkon kalleinta viiniä. Minusta elämä on niin jumalattoman paljon helpompaa, jos rahaa on riittävästi. Jos tili kumisee tyhjyyttään, olen kärttyinen.

5. Olen äitinä vähän liian boheemi. Rakastan lapsiani yli kaiken ja vaikka olen aika tiukka ja vaativakin, sääntöjen suhteen olen "huihai"-tyyppiä. Pidän kiinni riittävästä unesta, terveellisestä ruuasta ja hyvistä tavoista, mutta muuten meillä mellastetaan kuin "Ellun kanat". Saatan yhtäkkiä tehdä jotain ihan tyhmää lasten kanssa! Ja sitten me nauramme itsemme kuoliaaksi!

6. Minun pitäisi ehdottomasti pudottaa painoani, mutten millään viitsisi, sillä olen toivoton hedonisti.

7. Minulla on sikamaisen huono muisti. Se aiheuttaa joskus kiusallisia tilanteita, mutta ylen harvoin sorrun valehtelemaan. Yleensä sanon, että unohdin hoitaa asian.

8. Haaveilen monista asioista, mutta koska minulla on ollut pelottava tapa toteuttaa haaveeni (hinnalla millä hyvänsä), joten yritän hillitä haaveiluani. Tällä hetkellä haaveilen eniten siitä, että pakkaan kaikki tavaramme ja muutamme vuodeksi tai kahdeksi ulkomaille, mieluiten jonnekin Afrikkaan.

Haastan mukaan seuraavat blogit:

Huvin vuoksi Emilia´s

Muija

Ja kaikki muut, jotka lukevat tätä ja joita itse luen:)

Aina on aikaa ottaa lapsi syliin

Äitienpäivän kunniaksi tasavallan presidentti jakoi kunniamerkkejä äideille. Yksi palkituista äideistä sanoi maakuntalehdessämme näin: Aina on aikaa ottaa lapsi syliin.
Mitä paskaa! Miten tuollaista sontaa saa julkaista!
Puuskahdin juuri noin Peukulle, joka pahaa-aavistamatta istui rakkaassa keinutuolissaan eikä varmastikaan ollut harmonisena äitienpäivän aamuna valmistautunut kuuntelemaan vuodatustani äitiyteen liittyvistä myyttisista diskursseista.
Eikö tällä palkitulla äidillä ole koskaan ollut hengästyttävän hektisiä aamuja, jolloin kolme lasta kitisee helmoissa. Mä en halua leipää, en laita näitä ulkohousuja, missä mun hanskat on, toi kiusaa... Joku haluaa tietenkin syliin, koska "toi" on napannut hänen piponsa ja se itkettää. Kello käy ja kolmen minuutin kuluttua pitäisi olla neuvolassa. Onko tämä äiti tällaisissa tilanteissa hymyillyt äidillisesti, istahtanut eteisen lattialle ja ottanut lapsen syliin? Siis oikeasti syliin, ei napannut kainaloonsa ja kiikuttanut kirkuvaa kakaraa autoon?
Miksi me naiset teemme tämän toisillemme, yhä vieläkin?
Äitiyttä ryhdyttiin tietoisesti 1800-luvun lopun Suomessa rakentamaan uhrautuvaisuuden, kaikkivoipaisuuden, esikuvallisuuden ja puhtauden nimissä. Naisista haluttiin tehdä tällaisia äitejä, koska se palvelu kansalaisvaltion syntyä. Tämä yli sata vuotta vanha ihanne kummittelee takaraivossamme yhä.
Ja se näkyy. Ehkä odotamme vuosikausia tulevamme äideiksi. Sinä aikana luomme mielikuvaa siitä, minkälaisia äitejä meistä tulee. Okei, ehkä väsyn joskus, mutta olen odottanut tätä lasta niin kauan, että miksi en muka jaksaisi olla hänen kanssaan kotona, miksi muka haluaisin lukea sanomalehteä rauhassa, miksen muka avaisi syliäni hänelle koska tahansa. Emme huomaa, että ihanteemme ja ajatuksemme ovat satoja vuosia vanhoja.
Kun äitiys on totta, huomaamme, ettemme ihan jaksaneetkaan. Vuosien kuluessa onnekkaimmat meistä onnistuvat karistamaan ikivanhat myyttiset odotuksen harteiltamme. Ehkä opimme nauttimaan äitiydestä ja pitämään itseämme riittävän hyvinä äiteinä.
Istumme kahvikupposen äärellä lapset raivattuina hetkeksi omiin leikkeihinsä. Ja luemme esimerkillisen äidin sanovan maakuntatalehden otsikossa, että hänellä on aina ollut aikaa ottaa lapsi syliin.
Silloin me muserrumme huonomuuuden tunteen alle. Tai sanomme kolmen lapsen kokemuksella: Mitä paskaa!! Ja käännämme sivua. Ja hätistämme lapset taas leikkeihinsä, että saamme lukea lehden rauhassa. Ja olemme silti maailman parhaita äitejä!

Nämä päivät

Nämä päivät ovat ainutlaatuisia. Ensimmäisiä päiviä, viikkoja, kuukausia. Näistä alkaa yhteinen elämänmittainen taival Pikkuveljen kanssa.
Kun tapasimme ensimmäisen kerran, hän oli iloinen pieni poika. Hei, kiva uusi täti ja setä ovat tulleet vierailulle, niillä on lapsiakin! Minäpä hiukan hymyilen niille! Lahjoja, onpa mukava repiä käärepapereita ja hiukan maistaa, nam nam!
Sitten hän huomaa, että nyt tapahtuu jotain. Ilo vaihtuu hämmennykseksi, peloksi.
Autossa matkalla pois lastenkodista isän sylissä istuu totinen pikkupoika. Mieleeni on piirtynyt lähtemättömästi eräs kuva: katson pikkuruista kättä. Se puristaa uutta lahjaksi saatua lelua. Sormet ovat aivan valkoiset.
Hän ei itke, ja se pelottaa minua. Huuda nyt, huuda suoraa huutoa! Älä anna itsellesi tehdä näin, laita vastaan!
Ensimmäisinä yhteisinä päivinä lapsi katoaa jonnekin. Vaikka hän on sylissä, lähellä, hän on silti kaukana. Hän antaa itsestään vain pieniä välähdyksiä. En tiedä, missä hän oikeasti on. Ehkä omassa turvallisessa lastenkodissa, tutun hoitajan sylissä. Peitoissa tuttu tuoksu, äänet samoja, maito aina saman lämpöistä.
Mutta ne pienet välähdykset, ne ovat jotain, jota en unohda. Äkkiä hän hymyilee, hän katsoo silmiin. Oi, ihanaa! Edes pienen hetken, ennen kuin kääntää päänsä pois ja alistuu vieraan naisen hoivattavaksi. Ei hän tiedä, että olen nyt hänen äitinsä.
Meille kerrottiin lastenkodissa, että kun hän haluaa halata, hän levittää ensin kätensä sivuilleen ja kietoo ne sitten tiukasti kaulan ympäri. Eräänä päivänä, onkohan se kuudes yhteinen päivämme Etelä-Afrikan auringon alla, kannan hikistä lasta kantoliinassa. Yhtäkkiä Sparin kassajonossa hän katsoo suoraan minuun, kaivaa kätensä kantoliinan uumenista, levittää ne sivuilleen ja halaa! Hän halaa luottavaisena, pehmeä poski rintaani vasten. Nieleskelen kyyneleitä.

Nyt olemme olleet kotona jo kaksi viikkoa. Tunnen, että hän on oikeasti luonamme. Ei enää mielessään jossain muualla. Päivä päivältä hän antaa itsestään enemmän. Näyttää, minkälainen pieni mies hän oikeasti on. Jos ympärillä on muita ihmisiä, hän tulee kovaa vauhtia luokseni ja kipeää syliini. Kun hän on väsynyt tai nälissään, hän hakee apua minulta. Hän nauraa ja iloitsee meidän kanssamme.
Olen hänen äitinsä, en enää vain joku vieras nainen. Minä saan olla hänen äitinsä!
Miten mahtavaa saada tutustua sinuun, Pikkuveli! En malttaisi hukata yhtään päivää, yhtään hetkeä. Nämä päivät, kun me kasvamme yhteen, ovat ainutlaatuisia. Olemme saaneet Ihmeen!

Pienen pieni poika!

En ole viime aikoina uskaltanut juuri kirjoittaa. Kaikki on ollut niin kesken, outoa ja pelottavaakin, että olen pelännyt sanojen karkoittavan kaiken vielä kauemmaksi.
Mutta nyt uskallan kertoa teillekin, että totta se on: meillä on pienen pieni, valtavan urhea poika!
Ensimmäisestä varovaisesta puhelinsoitosta on jo aikaa kaksi kuukautta. Päivät ja viikot sen jälkeen ovat olleen tuskaisia ja epävarmoja, joulukin meni sekavissa tunnelmissa. En ole uskaltanut iloita pojastani. Tai ehkä en ole osannut, kaikki on ollut niin erilaista kuin odotin. Epävarmempaa, epämääräisempää.
Mutta on tapahtunut myös pieniä ihmeitä, joita en osannut odottaa. Niitä on tapahtunut niin paljon viimeisen vuoden aikana, että tällä kaikella on oltava jokin ihmeellinen tarkoitus. Saimme adoptioluvan maalikuussa 2010, vaikka edes sitä en uskaltanut toivoa.
Nyt lähtöön on aikaa vain muutama päivä. En usko, että olen koskaan ollut tämän onnellisempi.

Hänen elämänsä ei ole ollut kovinkaan helppoa tähän asti. Itse asiassa minua itkettää, jos pysähdyn ajattelemaan sitä. Aika usein olen viimeisen kahden kuukauden aikana pysähtynyt.
Yksi asia on varmaa: hän on melkoinen taistelija, sitkeä pieni mies. Valokuvissa hän katsoo maailmaa vähän hämmästyneenä, isot silmät ihmeissään. Yhdessä kuvassa hän nauraa. Vaikka kuva on hämärä, pystyn näkemään, että ilo ulottuu silmiin asti. Miten helpottavaa!
Miten vaikea uskoa, että tuo pieni, suloinen poika on pian ikiomamme.

Niin sanottu "tausta"

Tasaisin väliajoin joku kysyy meiltä, olemmeko kertoneet Pikkusiskolle hänen taustastaan tai mitä me olemme kertoneet hänelle hänen taustastaan. Minua kysymys ärsyttää ja etenkin kummastuttaa, koska meistä Pikkusiskolla ei ole mitään erillistä "taustaa". Hän on vain hän, ihana hurmaava itsensä. Hän on suloinen sekoitus mennyttä, tätä päivää ja tulevaa. Se tosiasia, että hän on adoptoitu Afrikasta, ei ole "tausta", vaan osa kaikkea sitä, mitä hän on. Elämä ja juuret Afrikassa ovat asia, mitä ei voi erottaa irralliseksi osaksi ihmisen persoonaa. Ymmärrättekö?
Emme siis istu alas ja puhu "taustasta", me vain elämme tavallista lapsiperheen arkea.
Tässä muutama katkelma keskusteluistamme (ja jotta kuva arkipäivästämme olisi totuudenmukaisempi, höysteenä mitä sattuu -katkelmia myös):

-Äiti äiti, sano äkkiä se nimi? Mikä se taas olikaan? Sano sano?
- Mikä nimi?
- No SE NIMI?
- Ai, Afrikan äidin nimi vai? Se oli X.
- Vitsit sä olet hidas, mikset sä heti tajunnu? Se just!

- Mussa ei oo enää kamalan paljon Afrikkaa jäljellä.
- Eikö susta? Minusta sinussa on, ainakin vähän. Vaikkapa sun iho.
- Niin, mun iho. Siinä on Afrikkaa. Sun iholla on Ruatsia, hä hää! Kauheeta!

- Iskä, mä saan kattoa tätä, vaikka tämä on 3D. Mä oon nimittäin jo 4!

- Sitten se piereskeli ja kakkasi.
- Joo, se on tosi kamalan hajuista kakkaa, hi hii!
- Jos ette lapset heti lopeta tota älytöntä kakkajuttua, mä tuun ja....kakkaan teidän päälle!
- Buaaaaaahhaaaaa! (Pikkusisko nauraa niin paljon, että kompastuu ja kieriskelee maassa)

Paita tarttuu riisuttaessa Pikkusiskon afropompuloihin ja nipsi lentää pois päästä:
- Mä inhoon mun tukkaa, se pilaa kaiken. Kaikki on mun tukan vika!
- Eikä oo, älä nyt liioittele.
- ON! Mun tukka tappoi tän Hello Kitty -nipsin.

- Vankila on samanlainen kuin se Jumalan paikka.
- ???
- Se Jumalan paikka, se taivas. Taivas on samanlainen kuin vankila, molemmista on tosi hankala päästä pois.

- Mitä sä aiot Pikkusisko tehdä, kun pääsemme Etelä-Afrikkaan?
- Mä meen Heselle, kai siellä sentään Hese on?

- Jos syntyy toisessa maassa ja tulee Suomeen, tulee suomalaiseksi.