Kun perheessä on lapsia ja aikuisia vähän joka värisiä, joskus ei voi olla miettimättä, miltä mahdamme ulkopuolisen silmissä näyttää. Paino sanalla joskus, sillä useimmiten koko asiaa ei tule ajatelleeksi lainkaan. Jos lapsi saa raivokohtauksen, kun peukku ei suostu pujahtamaan lapasen peukkukotiin, tai jos lapsi ei halua tänään kumisaappaita tai jos maksalaatikko ei maistu tai jos samaa Hermanni Hiiri -kirjaa joutuu lukemaan tuhat kertaa, ei ihonväri ole ihan päällimmäisenä mielessä. Lapsiperheen arki on lapsiperheen arkea, oli iho suklaata tai vaniljaa.
Paljon enemmän arjessa merkitsevät muut meidän lapsiin liittyvät asiat, kuten vaikkapa se, että on syntynyt toiseen perheeseen, elänyt toisten aikuisten ja lasten kanssa ja elää nyt täällä meidän keskuudessamme, vihdoinkin kotona oman isän ja äidin luona. Siitä syntyneet jäljet ovat paljon merkityksellisempiä kuin ihon väri. Sen huomaa vaikkapa silloin, kun kaverin lähteminen kotiin saa aikaan hermoromahduksen. Siinä on äidin aivan turha selittää, että ystävä tulee takaisin viidessä minuutissa, jahka on hutaissut makaronilaatikon napaansa; kohta se jo on tässä ketsupit suunpielessä. Se ei auta, jos jostain lapsen sisältä kumpuaa järkyttävä tyhjä olo. Niinpä, ne paljon puhutut erokokemukset ja niiden jäljet.
Tumma suklainen hipiä on kuitenkin se asia, jonka jokainen ensimmäisenä huomaa. Asia, joka tekee lapsistani muiden silmissä erikoisen (ja minun silmissäni aika tavallisen).
Olen yrittänyt välillä seurata, miten oma lapseni tai hänen tapaamansa muut lapset suhtautuvat ihonväriin. Ainakin eri tavalla kuin aikuiset. Jos joku lapsi kuvailee minun lastani kolmannelle pikkuihmiselle, hän saattaa käyttää vaikkapa tällaisia määrittelyjä: se tyttö jolla on ne korvikset, se poika jolla on vihreä sienipaita, se tyttö jolla on ne hienot kengät ja joka käy meidän kanssa jalkapallossa. Aikuinen ei kuvaa minun lapsiani koskaan näin asiantuntevasti, vaan aina näin: se tummaihoinen tyttö. Usein myös lisätään johonkin väliin sana kaunis tai pojastamme puhuttaessa sana söpö. Kun Isoveljestä tulee puhe, aikuisten mielestä hän on se poika, jonka pikkusisarukset ovat jostain Afrikasta.
Lapset myös kommentoivat ihonväriä suorasukaisemmin: Miksi sä oot noin ruskee? Mä oon syntynyt Afrikassa. Ai jaa kiva, onko sulla Zhu Zhu Pets?
Suurin osa lapsista ei kommentoi mitenkään. Uuden ystävän loistava piirustustaito tai upeat Hello Kitty -lenkkarit ovat tuhat kertaa merkityksellisempiä juttuja kuin hänen ihonsa väri.
Toivoisin, että myös aikuiset ottaisivat oppia pieniltä lapsilta. Tässäkin suhteessa.
PS. Meille kuuluu hyvää, mutta tosi kiireistä. Peukku palasi hoitovapaalta töihin ja minä hoidan kotona sekä katrasta että työtäni. Siis palkkatyötä, kotityöt jäävät hoitamatta:) Lapset kasvavat kohisten, Pikkuvelikin on venähtänyt kesästä kahdeksan senttiä. Hän täytti lokakuussa kaksi vuotta, on utelias ja elämää täynnä oleva pieni mies. Kävimme juuri neuvolassa ja kotimatkalla meinasi tulla itku. Tämä täysin terve, ikätasoisesti kehittynyt sirkeäsilmäinen pieni mies on todella se sama poika, josta saimme ensimmäiset alustavat (ja järkyttävät) tiedot 11 kuukautta sitten ja joka oli silloin niin vakavasti erityistarpeinen, että luulin kuolevani pelosta. Tässä hän nyt on, juoksee ja koheltaa, huutaa äitiä ja iskää. Ja osaa kymmenen muutakin sanaa!
keskiviikko 16. marraskuuta 2011
Hengissä ollaan!
Hu huu, Rakkaat Ystävät!
Olen hengissä, vaikka blogia en ole päivittänyt. Ai mitkä ruuhkavuodet?
Tänään kirjoittelen kuulumisia...
Olen hengissä, vaikka blogia en ole päivittänyt. Ai mitkä ruuhkavuodet?
Tänään kirjoittelen kuulumisia...
torstai 8. syyskuuta 2011
Aikuisten oikeesti
Kun aloitin tämän blogin, lupasin itselleni, etten arvostele toisten tapaa olla vanhempi. Yritän myös olla syyllistämästä äitejä ja isiä. Nyt en aio pitää lupaustani.
Katson, että minulla on varaa arvostella muita. Ei siksi, että olisin itse täydellinen äiti (voih, olen todella kaukana siitä). Olen kuitenkin opettanut teini-ikäisiä, eli niin sanotusti korjannut kotien varhaiskasvatuksen satoa. Se on opettanut paljon, ja siksi rohkenen nyt hiukan arvostella nykyajan vanhemmuutta. Tai siis sitä niin sanottua vanhemmuutta, joka on hukassa.
Tässä kolme lasten kasvatukseen liittyvä asiaa, jotka ärsyttävät minua ihan aikuisten oikeesti. Tunnistatko itsesi?
Kontaktin puute: Nykyvanhemmilla ei näytä olevaan kontaktia lapseen. Älä kiipeä sinne! Nyt kyllä tulet heti tänne! Onko kuulossa vikaa!? Sinne ei saa mennä! Äidit ja isät kailottavat kovaan ääneen kahvikuppinsa äärestä ja vaativat, että lapsen pitäisi salamana totella. Voin kertoa, että ei se tottele. Ja kun kullannuppu ei tottele, hermostutte molemmat ja sanot lapselle, että jos hän ei pian tottele, lähdette kotiin. Hän ei tottele, edelleenkään, vaikka huudat vähän kovempaa. Mutta ette suinkaan lähde kotiin, vaan uhkailet hiukan lisää. PÖÖÖÖP, pieleen meni! Välillä tuntuu, että lasten maailma on täynnä huutavia ja uhkailevia "yhtä tyhjän kanssa" -vanhempia.
Kannattaa nostaa peppu penkistä, mennä lapsen luo, laskeutua hänen eteensä, ottaa kiinni lempeästi hartioista, katsoa silmiin ja sanoa painokkaasti, että SINNE EI KIIVETÄ. Ja jos lapsi ei tottele, pitää todella lähteä kotiin. Aikuisten oikeesti.
Katteettomat lupaukset: Tähän jo viittasinkin edellisessä. Joskus tulee itse annettua turhan kova uhkaus, kuten viime lauantaina Pikkusiskolle, joka niskoitteli huoneensa siivoamisessa. Silloin on pidettävä sanoistaan kiinni, vaikka tekisi kuinka pahaa. Luit oikein, sanoistaan on pidettävä kiinni. Me sovimme jo edellisenä iltana, että jokainen siivoaa oman osuutensa ja palkinnoksi siitä lähdemme elokuviin. Pikkusisko ei siivonnut. Tai siivosi, mutta kauhean metelin kanssa. Päästin suustani uhkauksen: jos ei ala NYT siivous maistua, et pääse elokuviin. Eikä alkanut maistua, joten eipä sitten maistunut elokuvakaan. Piste.
Valmistelemattomuus: Vanhemmat näyttävät edellyttävän, että lapsi tottelee juurikin sitä kahvikupin äärestä kailottavaa vanhempaa silmänräpäyksessä ilman, että lasta on valmisteltu mitenkään. Eli pieleen meni jo alusta alkaen. Kannattaa oikeasti panostaa siihen, että ennen ostarille, perhekahvilaan, kylään, sukujuhlille tai mummolaan menoa käydään läpi käyttäytymiskoodi ja sovitaan, että kun äiti ja isä nostaa pepun penkistä, kävelee luokse, ottaa lempeästi hartioista kiinni ja sanoo jotain, sitä totellaan. Ja jos ei totella, lähdetään kotiin. Kyllä, luit oikein: lähdetään kotiin. Aikuisten oikeesti.
Ja anteeksi, anteeksi ja anteeksi. Antakaa minun edes tämän kerran olla tällainen besserwisser :)
PS: Miksi sitten toimimme näin, ihan hölmösti? No siksi, ettemme hyväksy sitä tosiasiaa, että VANHEMMUUS ON PIRUN KOVAA TYÖTÄ, 24/7. Haluaisimme päästä hiukan helpommalla, olla nostamatta peppua penkistä.
Katson, että minulla on varaa arvostella muita. Ei siksi, että olisin itse täydellinen äiti (voih, olen todella kaukana siitä). Olen kuitenkin opettanut teini-ikäisiä, eli niin sanotusti korjannut kotien varhaiskasvatuksen satoa. Se on opettanut paljon, ja siksi rohkenen nyt hiukan arvostella nykyajan vanhemmuutta. Tai siis sitä niin sanottua vanhemmuutta, joka on hukassa.
Tässä kolme lasten kasvatukseen liittyvä asiaa, jotka ärsyttävät minua ihan aikuisten oikeesti. Tunnistatko itsesi?
Kontaktin puute: Nykyvanhemmilla ei näytä olevaan kontaktia lapseen. Älä kiipeä sinne! Nyt kyllä tulet heti tänne! Onko kuulossa vikaa!? Sinne ei saa mennä! Äidit ja isät kailottavat kovaan ääneen kahvikuppinsa äärestä ja vaativat, että lapsen pitäisi salamana totella. Voin kertoa, että ei se tottele. Ja kun kullannuppu ei tottele, hermostutte molemmat ja sanot lapselle, että jos hän ei pian tottele, lähdette kotiin. Hän ei tottele, edelleenkään, vaikka huudat vähän kovempaa. Mutta ette suinkaan lähde kotiin, vaan uhkailet hiukan lisää. PÖÖÖÖP, pieleen meni! Välillä tuntuu, että lasten maailma on täynnä huutavia ja uhkailevia "yhtä tyhjän kanssa" -vanhempia.
Kannattaa nostaa peppu penkistä, mennä lapsen luo, laskeutua hänen eteensä, ottaa kiinni lempeästi hartioista, katsoa silmiin ja sanoa painokkaasti, että SINNE EI KIIVETÄ. Ja jos lapsi ei tottele, pitää todella lähteä kotiin. Aikuisten oikeesti.
Katteettomat lupaukset: Tähän jo viittasinkin edellisessä. Joskus tulee itse annettua turhan kova uhkaus, kuten viime lauantaina Pikkusiskolle, joka niskoitteli huoneensa siivoamisessa. Silloin on pidettävä sanoistaan kiinni, vaikka tekisi kuinka pahaa. Luit oikein, sanoistaan on pidettävä kiinni. Me sovimme jo edellisenä iltana, että jokainen siivoaa oman osuutensa ja palkinnoksi siitä lähdemme elokuviin. Pikkusisko ei siivonnut. Tai siivosi, mutta kauhean metelin kanssa. Päästin suustani uhkauksen: jos ei ala NYT siivous maistua, et pääse elokuviin. Eikä alkanut maistua, joten eipä sitten maistunut elokuvakaan. Piste.
Valmistelemattomuus: Vanhemmat näyttävät edellyttävän, että lapsi tottelee juurikin sitä kahvikupin äärestä kailottavaa vanhempaa silmänräpäyksessä ilman, että lasta on valmisteltu mitenkään. Eli pieleen meni jo alusta alkaen. Kannattaa oikeasti panostaa siihen, että ennen ostarille, perhekahvilaan, kylään, sukujuhlille tai mummolaan menoa käydään läpi käyttäytymiskoodi ja sovitaan, että kun äiti ja isä nostaa pepun penkistä, kävelee luokse, ottaa lempeästi hartioista kiinni ja sanoo jotain, sitä totellaan. Ja jos ei totella, lähdetään kotiin. Kyllä, luit oikein: lähdetään kotiin. Aikuisten oikeesti.
Ja anteeksi, anteeksi ja anteeksi. Antakaa minun edes tämän kerran olla tällainen besserwisser :)
PS: Miksi sitten toimimme näin, ihan hölmösti? No siksi, ettemme hyväksy sitä tosiasiaa, että VANHEMMUUS ON PIRUN KOVAA TYÖTÄ, 24/7. Haluaisimme päästä hiukan helpommalla, olla nostamatta peppua penkistä.
maanantai 22. elokuuta 2011
Läskiraportti
Eräänä päivänä meidän kylän S-Marketiin astellessani minulle tuli outo olo. Vilkuilin ympärilleni, en huomannut mitään erikoista. Muutama päivä myöhemmin sama toistui, nyt bensatankilla.
Yhtäkkiä tajusin, mitä on vialla. Miesten katseet. Ne ovat muuttuneet, kestävät sadasosasekunnin pidempään kuin ennen. Ja arvatkaapa rakkaat siskot, mistä se johtuu?
Siitä, että olen viisitoista kiloa laihempi kuin ennen.
Sen sijaan, että nauttisin täysin siemauksin pidemmistä katseista, varsinkin nuorten miesten merkitsevistä vilkaisuista, ne tekevät minut todella surulliseksi. Tällainenko meidän maailmamme on? Olemmeko näin pinnallisia? Eikö ketään kiinnosta, mitä minä ajattelen? Merkitseekö (laihempi) ulkonäkö näin paljon?
Nainen on aina ollut katseen kohde, mies katsoja. Objekti ja subjekti, tiedättehän. Näin se vain menee, katsokaapa taidetta tai lukekaa vaikkapa 1800-luvun lopun kirjallisuutta. Tai katsokaa elokuvia, mainoksia, mitä tahansa.
Mutta silti en haluaisi suostua tähän. En haluaisi olla kauniimpi laihempana. Minua surettaa ja vähän järkyttääkin se, miten laihtuminen näyttää tekevän minusta kaikin puolin varteenotettavamman, fiksumman ja yhteiskuntakelpoisemman.
Olen alkanut tarkkailla itseäni katsojana, subjektina. Viipyileekö minun katseeni hiukan kauemmin salskeissa nuorissa kolleissa kuin niissä vähemmän kiiltokuvamaisissa miehenkönsikkäissä? Jos niin on, en ainakaan ikinä sitä tunnusta.
Minua kauhistuttaa kaikki nämä havaintoni. Tuntuu, että laihempana olen miesten mielestä jopa hauskempi ja fiksumpi. Kanssani jutellaan kauemmin kuin ennen, vaikka älykkyysosamääräni ei ole noussut vaakalukemien laskiessa eivätkä jutut ole tippaakaan parantuneet.
Vielä viisi kiloa, ja ravintolassa hiukan nuoremmat ja komeammat miehet tunkevat baaritiskille viereeni? Ei se niin voi mennä, eihän siskot?
Yhtäkkiä tajusin, mitä on vialla. Miesten katseet. Ne ovat muuttuneet, kestävät sadasosasekunnin pidempään kuin ennen. Ja arvatkaapa rakkaat siskot, mistä se johtuu?
Siitä, että olen viisitoista kiloa laihempi kuin ennen.
Sen sijaan, että nauttisin täysin siemauksin pidemmistä katseista, varsinkin nuorten miesten merkitsevistä vilkaisuista, ne tekevät minut todella surulliseksi. Tällainenko meidän maailmamme on? Olemmeko näin pinnallisia? Eikö ketään kiinnosta, mitä minä ajattelen? Merkitseekö (laihempi) ulkonäkö näin paljon?
Nainen on aina ollut katseen kohde, mies katsoja. Objekti ja subjekti, tiedättehän. Näin se vain menee, katsokaapa taidetta tai lukekaa vaikkapa 1800-luvun lopun kirjallisuutta. Tai katsokaa elokuvia, mainoksia, mitä tahansa.
Mutta silti en haluaisi suostua tähän. En haluaisi olla kauniimpi laihempana. Minua surettaa ja vähän järkyttääkin se, miten laihtuminen näyttää tekevän minusta kaikin puolin varteenotettavamman, fiksumman ja yhteiskuntakelpoisemman.
Olen alkanut tarkkailla itseäni katsojana, subjektina. Viipyileekö minun katseeni hiukan kauemmin salskeissa nuorissa kolleissa kuin niissä vähemmän kiiltokuvamaisissa miehenkönsikkäissä? Jos niin on, en ainakaan ikinä sitä tunnusta.
Minua kauhistuttaa kaikki nämä havaintoni. Tuntuu, että laihempana olen miesten mielestä jopa hauskempi ja fiksumpi. Kanssani jutellaan kauemmin kuin ennen, vaikka älykkyysosamääräni ei ole noussut vaakalukemien laskiessa eivätkä jutut ole tippaakaan parantuneet.
Vielä viisi kiloa, ja ravintolassa hiukan nuoremmat ja komeammat miehet tunkevat baaritiskille viereeni? Ei se niin voi mennä, eihän siskot?
sunnuntai 31. heinäkuuta 2011
Edistysaskelia
Yhtäkkiä, ihan tavallisena päivänä, sitä on aivan tajuttoman iloinen asioista, joita joskus piti itsestäänselvyyksinä.
Pari päivää sitten katselin poikaani Ruotsinlaivan lastenhuoneessa. Terhakkaana hän tepsutteli ympäriinsä, ihan itsekseen, omin pikku jaloin. Välillä hän tarkisti, että äiti on samassa tutussa paikassa ja jatkoi taas touhukkaana tutkimusretkiään. Rekka-auto rullasi pitkin lattiaa pärinän saattelemana ja kippasi pehmotikkarikuorman nurkkaan. Pienen kuskin silmät loistivat!
"Äitääää!" Vaativa huuto kaikui, jos äiti ei muistanut kehua ja kommentoida pienen veijarin touhuja.
Tällaisina hetkinä en voi olla muistelematta sitä talvista iltapäivää, kun kuulin ensimmäisen kerran tästä pienestä miehestä. Häntä olivat arvioineet ja tutkineet kymmenet silmät, häntä olivat väännelleet ja käännelleet lääkärit, fysioterapeutit ja toimintaterapeutit. Totinen, heiveröinen poika. Isot, ihmettelevät silmät. Pikkuruinen rääpäle, joka ei osannut vielä juuri mitään.
Ja täällä kaukana pelokas äiti, jolle vakuutettiin, että on ihan oikein sanoa ei tälle pojalle, jos tuntuu, etteivät omat voimavarat riitä. Kukaan ei voinut luvata tälle pelokkaalle äidille, että kaikki menisi hyvin tai että kaikki menisi edes siedettävästi. Minulla ja Peukulla oli vain kasa papereita ja muutama ilmeetön valokuva, jotka eivät antaneet paljonkaan uskoa.
Mitä jos olisin sanonut ei? Mistä kaikesta olisinkaan jäänyt paitsi! En pysty itkemättä enää edes ajattelemaan sitä vaihtoehtoa.
Tänä syksynä hän täyttää kaksi vuotta. Pikkuruinen ihmeemme, joka nauraa, tepsuttelee ympäriinsä, rakastaa autojaan, rummuttaa alituiseen, tanssii aina kuullessaan musiikkia. Hän, joka ei vielä viime talvena osannut juuri mitään.
Pari päivää sitten katselin poikaani Ruotsinlaivan lastenhuoneessa. Terhakkaana hän tepsutteli ympäriinsä, ihan itsekseen, omin pikku jaloin. Välillä hän tarkisti, että äiti on samassa tutussa paikassa ja jatkoi taas touhukkaana tutkimusretkiään. Rekka-auto rullasi pitkin lattiaa pärinän saattelemana ja kippasi pehmotikkarikuorman nurkkaan. Pienen kuskin silmät loistivat!
"Äitääää!" Vaativa huuto kaikui, jos äiti ei muistanut kehua ja kommentoida pienen veijarin touhuja.
Tällaisina hetkinä en voi olla muistelematta sitä talvista iltapäivää, kun kuulin ensimmäisen kerran tästä pienestä miehestä. Häntä olivat arvioineet ja tutkineet kymmenet silmät, häntä olivat väännelleet ja käännelleet lääkärit, fysioterapeutit ja toimintaterapeutit. Totinen, heiveröinen poika. Isot, ihmettelevät silmät. Pikkuruinen rääpäle, joka ei osannut vielä juuri mitään.
Ja täällä kaukana pelokas äiti, jolle vakuutettiin, että on ihan oikein sanoa ei tälle pojalle, jos tuntuu, etteivät omat voimavarat riitä. Kukaan ei voinut luvata tälle pelokkaalle äidille, että kaikki menisi hyvin tai että kaikki menisi edes siedettävästi. Minulla ja Peukulla oli vain kasa papereita ja muutama ilmeetön valokuva, jotka eivät antaneet paljonkaan uskoa.
Mitä jos olisin sanonut ei? Mistä kaikesta olisinkaan jäänyt paitsi! En pysty itkemättä enää edes ajattelemaan sitä vaihtoehtoa.
Tänä syksynä hän täyttää kaksi vuotta. Pikkuruinen ihmeemme, joka nauraa, tepsuttelee ympäriinsä, rakastaa autojaan, rummuttaa alituiseen, tanssii aina kuullessaan musiikkia. Hän, joka ei vielä viime talvena osannut juuri mitään.
torstai 21. heinäkuuta 2011
Pikkulillin selviytymisopas vieraiden varalle
Kun kerran alkuun päästiin, jatkan samaa huushollerska-linjaa.
Tässä tulee Pikkulillin selviytymisopas vieraiden varalle:
Kun ystävä soittaa tulevansa käymään minuutin kuluttua tai kun naapuri pelmahtaa ovesta yllättäen, älä selittele mitään, vaan ole aidosti iloinen. Jos nurkasta löytyy likaiset kalsarit ja kuistilta koiran paskaa, ystäväsi ei varmaan halua kuulla, että voi voi meillä on taas tämän näköistä. Hän haluaa kuulla, kuinka ihanaa on, että hän tuli! Tai jos tapahtuu ihan pahinta, mitä Pikkulillille on ikinä tapahtunut: appiukko tulee yllättäen ja käy vessassa, jonka lavuaarin reunalta löytyy siististi nippuun kääritty käytetty kuukautisside. Auts! Silloinkin on paras olla vaan ja hymyillä, heh!
Jos taas puolituttu tai ihan uusi ystävä tulee ja haluat esittää hänelle, että teillä on muka joskus siistiä, toimi näin: petaa sängyt, sytytä muutama tuoksukynttilä ja kolaa vanhalla lumikolalla tavararöykkiöt sängyjen alle ja kaappeihin. Anna vielä jokaiselle lapselle muovikassi, käske heidän täyttää ne tavaroilla ja heittää piiloon. Ja kas, vieraita odottaa siisti ja hyväntuoksuinen koti!
Tarjoiluistakaan ei kannata stressata. Tee nän: laita uuni 200 asteeseen, sipaise piirakkavuokaan nokare voita ja heitä uuniin. Sulata sen jälkeen 200 grammaa voita ja sekoita siihen ensin puoli muumimukillista sokeria, sitten 1 mukillinen jauhoja, 1 kananmuna, kolmannes mukillista maitoa, 1 teelusikka leivinjauhetta ja pari teelusikkaa vaniljasokeria. Ota sitten vuoka uunista, levitä pullasutilla voi vuokaan, kaada löysä taikina vuokaan ja etsi kaapista jotain piirakan päälle. Marjat, hedelmät tai vaikkapa omenat kanelin kanssa kelpaavat mainiosti. Banaanista, kanelista, jäätelöstä ja kinuskikastikkeesta saat lasten suosikkia. Kun hätätäyte on huitaistu piirakan päälle, paista puolisen tuntia. Kun vieraat saapuvat, älä vaan mainitse, miten helppo ohje oli vaan esitä Marttojen kunniajäsentä sievästi esiliinassa hymyillen. Ja mikä parasta, tämä piirakka on taivaallisen pehmeää ja suussasulavaa!
Näin Pikkulilli hämää puolituttujaan :)
Tässä tulee Pikkulillin selviytymisopas vieraiden varalle:
Kun ystävä soittaa tulevansa käymään minuutin kuluttua tai kun naapuri pelmahtaa ovesta yllättäen, älä selittele mitään, vaan ole aidosti iloinen. Jos nurkasta löytyy likaiset kalsarit ja kuistilta koiran paskaa, ystäväsi ei varmaan halua kuulla, että voi voi meillä on taas tämän näköistä. Hän haluaa kuulla, kuinka ihanaa on, että hän tuli! Tai jos tapahtuu ihan pahinta, mitä Pikkulillille on ikinä tapahtunut: appiukko tulee yllättäen ja käy vessassa, jonka lavuaarin reunalta löytyy siististi nippuun kääritty käytetty kuukautisside. Auts! Silloinkin on paras olla vaan ja hymyillä, heh!
Jos taas puolituttu tai ihan uusi ystävä tulee ja haluat esittää hänelle, että teillä on muka joskus siistiä, toimi näin: petaa sängyt, sytytä muutama tuoksukynttilä ja kolaa vanhalla lumikolalla tavararöykkiöt sängyjen alle ja kaappeihin. Anna vielä jokaiselle lapselle muovikassi, käske heidän täyttää ne tavaroilla ja heittää piiloon. Ja kas, vieraita odottaa siisti ja hyväntuoksuinen koti!
Tarjoiluistakaan ei kannata stressata. Tee nän: laita uuni 200 asteeseen, sipaise piirakkavuokaan nokare voita ja heitä uuniin. Sulata sen jälkeen 200 grammaa voita ja sekoita siihen ensin puoli muumimukillista sokeria, sitten 1 mukillinen jauhoja, 1 kananmuna, kolmannes mukillista maitoa, 1 teelusikka leivinjauhetta ja pari teelusikkaa vaniljasokeria. Ota sitten vuoka uunista, levitä pullasutilla voi vuokaan, kaada löysä taikina vuokaan ja etsi kaapista jotain piirakan päälle. Marjat, hedelmät tai vaikkapa omenat kanelin kanssa kelpaavat mainiosti. Banaanista, kanelista, jäätelöstä ja kinuskikastikkeesta saat lasten suosikkia. Kun hätätäyte on huitaistu piirakan päälle, paista puolisen tuntia. Kun vieraat saapuvat, älä vaan mainitse, miten helppo ohje oli vaan esitä Marttojen kunniajäsentä sievästi esiliinassa hymyillen. Ja mikä parasta, tämä piirakka on taivaallisen pehmeää ja suussasulavaa!
Näin Pikkulilli hämää puolituttujaan :)
tiistai 19. heinäkuuta 2011
Herkkuhetkiä
Olen vuosikausia ihmetellyt, miksen osaa tehdä pannukakkua. Siitä tulee lähinnä saunapeflettiä muistuttava musta lättänä luomus. Netistä on tullut kaivettua resepti jos toinenkin, mutta minun pannareillani on ruokittu enemmän kompostia kuin lapsia. Tai olisi niitä voinut käyttää fresbeenäkin, mutta eihän ruualla tohdi leikkiä.
Nyt olen vihdoin onnistunut!
Resepti on sovellettu lukuisista eri nettiversioista, ja näin se menee:
8 dl maitoa, mielellään suoraan navetasta, hätätapauksessa punaista
4 dl vehnäjauhoja
2 kananmunaa, ehdottomasti huoneenlämpöisinä
1,5 dl sokeria, ei mielellään valkoista
1,5 tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
2 tl vanilliinisokeria
100 g sulatettua voita
Aloita lämmittämällä uuni 200 asteeseen. Kaada sen jälkeen kulhoon 4 dl maitoa ja vatkaa siihen jauhot. Lisää sen jälkeen loput maidosta. Näin vältät ei-toivotut sattumat. Tässä vaiheessa laita reilu nokare voita pellille ja täräytä pelti uuniin. Lisää sokerit, munat, suola ja leivinjauhe. Sulata rasva ja lisää taikinaan hyvällä omallatunnolla. Ota pelli uunista ja levitä pullasudilla rasva, ei kannata unohtaa reunoja. Anna taikinan tekeytyä vähintään vartti, vatkaa hiukan, huitase pellille ja uuniin noin 25 minuutiksi.
Syötä lapsille vaikkapa lauantai-illan herkuksi jäätelön ja hillon kera. Katso itse vierestä kuola valuen, mikäli linjasi eivät salli voita ja sokeria :)
Nyt olen vihdoin onnistunut!
Resepti on sovellettu lukuisista eri nettiversioista, ja näin se menee:
8 dl maitoa, mielellään suoraan navetasta, hätätapauksessa punaista
4 dl vehnäjauhoja
2 kananmunaa, ehdottomasti huoneenlämpöisinä
1,5 dl sokeria, ei mielellään valkoista
1,5 tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
2 tl vanilliinisokeria
100 g sulatettua voita
Aloita lämmittämällä uuni 200 asteeseen. Kaada sen jälkeen kulhoon 4 dl maitoa ja vatkaa siihen jauhot. Lisää sen jälkeen loput maidosta. Näin vältät ei-toivotut sattumat. Tässä vaiheessa laita reilu nokare voita pellille ja täräytä pelti uuniin. Lisää sokerit, munat, suola ja leivinjauhe. Sulata rasva ja lisää taikinaan hyvällä omallatunnolla. Ota pelli uunista ja levitä pullasudilla rasva, ei kannata unohtaa reunoja. Anna taikinan tekeytyä vähintään vartti, vatkaa hiukan, huitase pellille ja uuniin noin 25 minuutiksi.
Syötä lapsille vaikkapa lauantai-illan herkuksi jäätelön ja hillon kera. Katso itse vierestä kuola valuen, mikäli linjasi eivät salli voita ja sokeria :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)