Suhtautumisia, osa kaksi

Eilisen postaukseni jälkeen moni jäi odottamaan ajatuksiani siitä, miten adoptioperheisiin oikein pitäisi suhtautua. Tässä tulee vastaus: ei mitenkään. Me olemme ihan tavallisia perheitä, joten miksi meihin pitäisi jotenkin erikseen suhtautua? Taistelemme samoista asioista kuin muutkin lapsiperheet: nukkumaanmenosta, kurahousuista, karkista, ruutuajasta. Nautimme samanlaisista asioista kuin muutkin vanhemmat: lämpimästä lapsesta kömpimässä aamulla viereen, pienten töppösten tassutuksesta lattioilla, saunapuhtaasta pyyhkeeseen kiedotusta piltistä.
On totta, että meissä on jotain vähän enemmän, jotain ehkä vähän vähemmän. Olemme saaneet lapsemme valmiina, omina persooninaan. Heillä ei ole meidän geenejämme, mutta meillä on jotain paljon tärkeämpää, nimittäin yhdessä jaettu arki, kasvaminen osaksi perhettä.
Toivon, ettet yrittäisi niin kovasti suhtautua oikein, että sysäät tämän kaiken olevan ja näkyvän syrjään. Toivon, ettet pelkäisi suhtautuvasi väärin niin kovasti, että olet kuin emme olisikaan. Kun tulemme vastaan, kyllä meitä saa katsoa. Me näymme, joten miksi yrittää kaikin keinoin olla katsomatta? Katso pois, katso samalla tavalla kuin katsot vähän pidempään vaikkapa naista, joilla on täsmälleen samanlainen takki kuin sinulla tai miestä, joka muistuttaa hämmästyttävän paljon omaa aviomiestäsi. Tuskin silloinkaan jäät tuijottamaan, mutta katsot hiukan pidempään, ehkä hymyilet.
Jos juttelet kanssani, sinun ei tarvitse kuumeisesti miettiä, pitäisikö sinun kysyä jotain tarkemmin lapseni erilaisen ihonvärin vuoksi vai olla viimeiseen asti kysymättä. Jos asia tulee jutustellessamme puheeksi, anna tulla. Siitä ei tarvitse tehdä numeroa, mutta sitä ei tarvitse vaieta kuoliaaksi. Se on osa meitä, niinkuin lapseni biologinen perhe, hänen aikansa syntymämaassaan ja hänen muistonsa sieltä.
Niitä ei voi eikä tarvitse pyyhkiä olemattomiin. Sinun ei tarvitse vakuuttaa minulle, ettei hän kuitenkaan enää muista sieltä mitään tai että ei toisella äidillä ole merkitystä, koska minä olen hänen oikea äitinsä; ainoa jolla todella on merkitystä. Hän muistaa, mutta kaikki muistot eivät ole sanallisesti palautettavissa mieleen. Ne ovat tunteita, tuoksuja, ihon kosketusta. Ne pulpahtelevat joskus odottamatta pintaan, ne saavat tulla ja olla meille olemassa. Olen hänen oikea äitinsä, mutta yhtä oikea on se toinenkin äiti. Ei se, etten voinut synnyttää lastani, ole minulta pois. Siksi en kaipaa lohdutusta siitä, etten voinut niin tehdä. Sain hänet syliini, ja se on paljon tärkeämpää minulle.
Sinun ei tarvitse yrittää olla niinkuin hän olisi kuka tahansa meistä. Hän on, mutta ei kuitenkaan ole. Hän piirteitään, taitojaan tai kykyjään ei tarvitse sysätä pois keskustelusta vain siksi, että ne saattavat liittyä hänen taustaansa. Hänestä ei tule keskivertosuomalaista, mutta ei tarvitsekaan. Kuka muka sellainen edes olisi? Hänellä on juuret kaukana, ja se on tärkeä osa häntä. Hänen ihonsa on tumma, joten sinun ei tarvitse käyttäytyä kuin se olisi vaalea. Jos sinusta pinkki tai oranssi pukee hänen tumman kahvin väristä ihoaan, voi sanoa sen ääneen eikä jättää sanomatta vain sen takia, että toisen ihonväriin ei saa puuttua.
Jos haluat tietää, mistä on hän on kotoisin, kysy. Ja hyväksy vastaus. Jos hän sanoo olevansa Lahdesta, Oulusta tai Hämeenlinnasta, anna olla. Älä enää utele, mistä hän oikeasti on. Kysy kaikkea, mitä kysyt muiltakin tuttaviltasi. Tuskin kysyt keneltä muultakaan, tietääkö hän oikeaa isäänsä, joten miksi ihmeessä kysyisit lapseltani? Tuskin utelet kaikkea uusien tuttavuuksiesi biologisesta taustasta tai heidän sukujensa salaisuuksista, joten sinun ei tarvitse kysyä niitä adoptoiduiltakaan. Voit kohteliaasti kysyä, minkä ikäisenä hän tuli Suomeen, jos se oikeasti kiinnostaa sinua. Samalla tavalla kuin kysyt naapuriltasi, koska hän muutti nykyiseen asuntoonsa. Se ei tietenkään ole yhtään sama asia, mutta tässä tilanteessa sillä ei ole niin väliä.
Kaikki näissä lapsissa on osa heitä. Syntyminen muualla, kasvaminen täällä, ihonväri sieltä, elämä täältä. Sitä ei tarvitse nostaa jalustalle, mutta sitä ei tarvitse vaientaakaan.
Ei se ole niin vaikeaa, kyllä sinä osaat. Kunhat et yritä niin kamalasti suvaita. Ei kukaan sellaista kaipaa, en minä ainakaan.

PS. Nyt kun olen neuvonut sinua, sinä voit ehkä neuvoa minua? Pitääkö lapsettomuuteen suhtautua jotenkin? Minä en osaa, joten olen yleensä suhtautumatta mitenkään. Tai sitten möläytän jotain latteaa. Tilanne on usein kiusallinen siksi, että ihmiset olettavat minun kärsineen lapsettomuudesta ja tilittävät helpommin ajatuksiaan. Minä vastaan, että onpas kamalaa ettet ole vieläkään tullut raskaaksi tai että sait taas keskenmenon. Hirveän vaisua. Ja ihan väärin.

Suhtautumisia

Mitä ihmettä sä äiti sätkit?
Pikkusiskokin huomaa ostoskeskuksessa, että äiti käyttäytyy aivan naurettavasti. Kävelen reippain askelin eteenpäin, Isoveli laahustaa perässäni, Pikkuveli tönöttää uteliaana rattaissa ja Pikkusisko pomppii käsipuolessa. Vähän väliä teen yllätyshyökkäyksiä: käännyn äkkiä salamana ympäri ja yritän saada ohitsemme kävelleen ihmisparan kiinni itse teosta: vilkuilemasta peräämme. Haa, tuokin täti jäi kiinni! Kehtasi helmikorvakoruissaan ja Burberryn kaulahuivissaan kiiruhtaa ohitsemme painaen katseensa tiukasti lattiaan, mutta heti kun olimme sivuuttaneet toisemme, hän kääntyi vilkaisemaan peräämme. Se, että minä itse tässä eniten vilkuilen toisen perään, on aivan sivuseikka. Teen nimittäin empiiristä tutkimusta.
Tuleva adoptiovanhempi kysyi minulta, tuijotetaanko meitä julkisilla paikoilla. Mietin hetken kysymystä. Miten niin tuijotetaan? Äkkiä tajusin, että taidamme tosiaan olla melkoinen nähtävyys. Valkoinen nainen, jolla on mukanaan kolme eriväristä lasta. Yksi vaniljaa, yksi suklaata ja yksi kuin maitokahvia. Ei meitä tuijoteta, vastasin iloisena.
Todistaakseni sanani, lähinnä itselleni, päädyn alussa kuvailemaani tilanteeseen. Tieteellisesti lähestulkoon validin tutkimukseni kiistaton tulos on aivan muuta kuin oletin: lähestulkoon kaikki vastaantulijat suhtautuvat meihin jollain tavalla.
Tässä havaitsemiani erilaisia tapoja. Tunnistatko itsesi?

Ei tuijoteta! Istutaan puiston tai ostarin penkillä ja katsellaan tarkkaavaisesti ohikulkijoita. Kun me tulemme kohdalle, aletaan salamannopeasti tuijotella seiniä, puita, kännykkää, kelloa jne. Yhtäkkiä taivaalla on jotain todella kiinnostavaa. Tässä suhtautumistavassa osoitetaan kaikilla mahdollisilla keinoilla, että minähän en teitä tuijota. Kyllähän jo äiti opetti, ettei vammaisia tai muita ihmeitä saa toljottaa.

Vilkuillaan perään: Toimitaan kuten edellä, mutta kun me emme huomaa, vilkuillaan salavihkaa ja mietitään, että onkohan noi niitä adoptioperheitä. Niitä sellaisia kuin se Jolie ja Pitt siellä Amerikassa.

Kiskotaan lapset pois: Kato Veeti, tuolta saa ilmapalloja, kato nyt Veeti! Tähän suhtautumiskategoriaan solahtaa melkein jokainen leikki-ikäisen lapsen vanhempi. Pienillä lapsilla on tapana katsella meitä avoimen uteliaasti, mikä saa äidin tai isän paniikin valtaan. Tähän liittyy oleellisesti myös fyysinen reagointi: lasta aletaan kiskoa meistä poispäin. Oman jälkikasvun huomio täytyy äkkiä saada muualle, tai piltti möläyttää jotain karmeaa. Sanoo vaikkapa: "Kato äiti, neekeri!"

Suvaitsen teitä: Tämä suhtautumistapa on kaikkein ärsyttävin. Varsinaisuomalainen ei yleensä paljon tuntemattomia mairittele. Paitsi jos haluaa erikseen osoittaa, että minä suvaitsen suvaita sinun omalaatuista perhettäsi. Katsotaan imelän ystävällisesti, hymyillään vinosti ja avataan ovi. Kehutaan, miten ihania lapsia sinulla onkaan ja melkein sanotaan, että on tosi kivaa kun päädyitte tänne.

Haluan kuulla kaiken: Tähän tapaan sortuvat yleisemmin keski-iän ylittäneet naiset. En tiedä, ovatko he katsoneet liikaa saippuasarjoja vai miksi heidän on saatava rypeä lastemme tarinoissa. Mistä toi on tänne tullut, tiedätkö kuka sen oikea äiti on, joko se puhuu suomea, kestikö kauan saada tuo tänne? Kysymysten tulva saattaa yllättää kaupan maitokaapilla juuri silloin kun sitä vähiten odottaa. Sellainen asia kuin yksityisyydensuoja ei koske adoptoituja. He ovat aina, koko elämänsä, velvollisia selvittämään tuntemattomille suomalaisuuttaan.

Melkein sukua julkkiselle -suhtautuminen Tähän sortuvat tyypillisimmin saman sukupuolen ja ikäluokan ihmiset kuin edelliseenkin. He tuntevat jonkun, yleensä miehen työkaverin siskon tyttären, jolla on adoptoitu lapsi, yleensä tosi söpö Kiina-tyttö. He haluavat jostain syystä kertoa minulle, miten miehen työkaverin siskon tytär odotti miehensä kanssa vuosikausia lasta, miten väsyneitä he olivat, mutta miten äkkiä Kiina-tyttö sitten lopulta oppi suomea ja miten he kohtelevat lasta kuin omaa lastaan. Ihan kiva kuulla. He eivät ole kuulevinaankaan, kun yritän vihjaista, että oikeastaan tämä miehen työkaverin siskon tyttären perhe on minulle aivan vieras.

Ai miten meihin sitten pitäisi suhtautua? Ei kai mitenkään. Tai ehkä sittenkin jotenkin. Kerron siitä vaikka ensi kerralla.

Ota automaatista

Lasten käsitys fysiikan laista, kausaalisuhteista ja eksistenssistä ovat todella mielenkiintoisia. Heillä on aivan omat määreensä asioille, joista esimerkkejä alla. Huom: teksti on humanistin kirjoittama, joten asioita nimitetään varmasti väärillä termeillä.

Kappaleen kestävyys on vakio.
- Hei nyt tulet alas sielä lelulaatikon päältä. Se menee kohta rikki!
- Ei mee! Ei se eilenkään mennyt, vaikka mä hypin täällä.

Loukkaantumisriski pysyy niinikään vakiona:
- Älä hyppää, sä loukkaat!
- En loukkaa, en äskenkään loukannut!

Kokemukset toiminnan frekvenssistä eli toistuvuudesta ovat suoraan verrannollisia asian mielekkyyteen:
- Äiti, mä haluun karkkia!
- Ei käy, tänään ei ole karkkipäivä!
- Byääääh, mä en ole koskaan saanut karkkia!

- Kulta, vietkö roskat?
- Miksi mun aina täytyy viedä roskat?

Materiaaliset hyödykkeen eli rahan olemassaolo on täysi mysteeri:
- Äiti, ostetaan pihalle liukumäki.
- Mulla ei oo rahaa.
- Ota tililtä.
- Ei ole sielläkään.
- Ota automaatista
- Ei automaatista voi ottaa rahaa, jos tilillä ei ole.
- Maksa kortilla.
- Ei voi maksaa, jos tilillä ei ole. Ja nyt ei enää keskustella tästä, minun ei tarvitse kinata sinun kanssasi tällaisesta asiasta. Liukumäkeä ei osteta, kun rahaa ei ole.
- Okei okei, ei sitten. Mutta kerro edes, paljonko sun tilillä on rahaa?
- Noooo, ehkä joku tuhat euroa.
- Täh? Sä valehtelit, sillä rahalla me saadaan ainakin kolme liukumäkeä!!

Että tällaista tämä näiden kanssa on:D

Syli täynnä

Eräänä päivänä bootcampissa tunsin oudon kateuden piston: tuo edessä läähättävä puolituttu pääsee tänne huomennakin, step&bodyyn hikoilemaan. Hyvällä omallatunnolla. Sen lapset ovat jo isoja. Minä en tohdi lähteä, koska haluan peitellä pienoiset sänkyyn. Silti tekisi mieli. Nipistän aikaa liikunnalle myöhäisinä pimeinä tunteina ja haaveilen, mitä ihanaa olisi lenkkeillä koiran kanssa silloin, kun kevätaurinko varastelee yhä uusia hetkiä talven pimeydeltä ja iltapäivisin hangilla kimaltelevat timantit. Joskus lenkkeilenkin, ja silloin kiskon jälkikasvua pulkalla perässäni. Useimmiten se on mahtavaa. Joskus harmittaa, koska en jaksa vastata tuhansiin kysymyksiin, joilla minua pulkasta taukoamatta tulitetaan.
Virtuaalimatkailen Bahamalla ja yhtäkkiä huomaan, että perhekolossien sijaan päädyn pariskunnille suunnattujen hotellien sivuille. Haluan mennä Peukun kanssa, ihan kahdestaan.
Kansalaisopiston kevätkurssit kutkuttavat. Mitä sitten, että peukaloni on keskellä kämmentä? Haluan ehdottomasti pääsiäispupunpunomiskurssille.
Vielä reilu vuosi sitten syli oli tyhjä. Nyt se saisi olla välillä vähän tyhjempikin; haluan hengittää jo vapaammin. Sitten kauhistun: ei vielä, eivät nämä saa kasvaa näin nopeasti. Isoveli täytti eilen kymmenen, Pikkuveli on ollut meillä nyt tasan vuoden. Minne aika katoaa? Kohta tämä kolmikko on iso ja me Peukun kanssa kahden tyhjyyttään kumisevassa isossa talossa. Juuri kun saamme sen valmiiksi, poikaset pyrähtävät lentoon.
Silti huomaan varastani haaveissani hetkiä, jolloin minulla on jotain omaa. Omaa aikaa. Omaa aikaa yhdessä Peukun kanssa.
Tämä tarkoittaa, että syli on nyt täynnä. Perheemme lapsiluku on tässä, porukka kasassa.

Ehkä jonain päivänä bootcampissa huomaan, että en haluakaan tulla tänne huomenna. Haluankin jäädä kotiin ja peitellä sen neljännenkin sänkyyn. Mutta mietitään sitä sitten...

Minusta tulee isona julkkis

Pakko myöntää, että kukkahattutätiä (eli minua) alkaa hiukan huolestuttaa. Luin taannoin Me Naisista näyttelijä Mikko Koukin ja kirjailija Nina Revon haastattelua. Kouki kertoi vierailleensa kouluissa kertomassa näyttelijän työstä. Hänen mukaansa kukaan nuorista ei ollut kiinnostunut siitä, mitä näyttelijä tekee, vaan siitä, miten paljon hän saa kutsuja erilaisille kokkareille.
Ruotsinlaivoilla järjestetään risteilyjä, joissa seilaavat ja sähläävät keskenään Hunksit, missit, kiekkoilijat, Big Brother -tähdet ja Seiskajulkkikset. Kun työskentelin nuorten parissa opettajana, heidän suurin unelmansa oli päästä Itämeren aalloille moisessa seurassa.
Mistä me haaveilimme 15-vuotiaana? Minä haaveilin, että löytäisin Suuren Rakkauden. Saisin ihanan omakotitalon maalta, suloisia lapsia, pienen koiran ja työn, jossa viihtyisin ja josta tienaisin sen verran kuin tarvitsisin. Matkustelisimme joskus, ja iltaisin kun lapset olisi peitelty nukkumaan, me lukisimme Suuren Rakkauteni kanssa romaaneja, joisimme lasin viiniä ja keskustelisimme kirjallisuudesta.
Unelmani toteutui. Tai no ei ihan. Peukku lukee luvattoman surkeaa (korkea)kirjallisuutta ja sen takia en edes yritä keskustella hänen kanssaan kultivoidusti kirjallisuudesta. Kaikkea ei voi saada.
Nuorena en olisi suin surminkaan halunnut karkeloihin julkkisten kanssa, koska kavereiden kanssa oli paljon hauskempaa. Varsinkin jos pääsimme laivalle alaikäisinä ja saimme jostain vähän Triple Seciä. Olisimme kuolleet, jos paparazzi olisi kuvannut meitä Seiskaan. Julkkiksia emme seuraamme kaivanneet; tosin kerran XL5 (muistatteko sen ihanan poikabändin?) tunki kanssamme samoihin karkeloihin, mutta siitäkin tragediasta selvittiin.
Jos joku olisi ehdottanut, että meidät suljettaisiin kuukausiksi ventovieraiden kanssa outoon taloon, jossa kamerat seuraisivat meitä herkeämättä ja kansa katsoisi, kun meidät juotettaisiin umpihumalaan, olisimme pitäneet ehdottajaa älyvapaana typeryksenä. Me yritimme kaikin keinoin peitellä mokiamme, emme levitellä niitä koko suvulle.
Mitä vikaa on tavallisessa keskiluokkaisessa elämässä; tila-autossa, Kanariansaarissa, rivarissa ja tiistaijumpassa? Minä olen onnellisimmillani juuri silloin, kun päivän työt on tehty, lapset ovat nukkumassa, edessä on kulhollinen jätskiä ja telkusta tulee Downtown Abbey. Ihan parhautta!

Jaettu vanhemmuus, onko sellaista?

Viimeisimmän postaukseni ja siihen liittyvien kommenttien jälkeen aloin jälleen kerran miettiä, minkälainen suhde minulla on lasteni biologisiin vanhempiin.
Joskus, kun pidän lämmintä lasta rintaani vasten, tunnen viiltävää kipua lasteni biologisen äidin puolesta. Hän ei saa (enää) kokea tätä, vaikka synnytti tämän lapsen. Erityisesti Pikkusiskon äidin kohdalla suren tätä, koska hän piti tyttöään sylissään niin kauan, mutta eräänä päivänä hän tiesi, että se tulisi olemaan viimeinen kerta, jolloin hän voi halata lastaan. Järjettömän epäreilua!
Joskus, kun lapsi itkee, suree, huutaa, tuntee kipua, minä vihaan noita toisia vanhempia! He tekivät valintoja, joiden takia tämä lapsi nyt kärsii.
Joskus kun näen pienten tanssivan, nauravan, hyppivän, minä haluaisin soittaa heille ja kertoa, että hyvin menee. He ovat onnellisia!
Joskus kun omat lapseni saavat kenties omia lapsia, suren sitä, että he eivät tiedä tulevansa isovanhemmiksi.
Koskettavin hetki oli silloin, kun eteläafrikkalaisessa pikkukaupungissa, Sparin parkkipaikalla auton takapenkillä istuessani minulle kerrottiin, että Pikkuveljen äitiä ei ole näkynyt. Hän ei tullutkaan tapaamaan meitä. En tiedä, mitä olisin hänelle sanonut, mutta olisi ainakin halannut lujaa ja pitkään. Tuntenut ylitsevuotavaa kiitollisuutta.

Kuljetan näitä ihmisiä mukana arjessamme. Isiä, äitejä, enoja, tätejä, isosiskoa siellä jossain Etelä-Afrikassa. En yhtään halua väheksyä heidän merkitystään näiden kahden pienen ihmisen elämässä. He eivät ole "vain" geenejä, he ovat koko elämä.
Ajatuksissani jaan vanhemmuuden heidän kanssaan, ainakin jollain tasolla. Olen huomannut, että osa adoptiovanhemmista tiedostamattaan tai tietoisesti sysää biologiset vanhemmat pois arjen näyttämöltä. Ei minun lapseni ole kiinnostunut heistä, nämä ihmiset sanovat. Eikö? Eikö oikeasti? Vai etkö vain pidä keskusteluyhteyttä avoinna, koska et halua ajatella heitä? Et tiedä, mitä heistä ajattelisit?
En hyväksy läheskään kaikkia valintoja, joita lasteni biologinen suku on tehnyt. Ymmärrän, mutten silti hyväksy. Silti he ovat lasteni vanhempia ja heille tärkeitä.

Ruuhkaa taivaassa

Pikkusisko taiteili piirustuksen, joka pysäytti minut.
Kuvassa on meidän koti ja naapurin tyttöjen talo; niiden välissä lumikasa, jossa tytöt joskus leikkivät kotia. Mäen päällä nököttää pihasaunamme söpösti kallellaan (onkohan se oikeastikin notkahtanut?) ja sen takana kivikko. Joskus kivikkoon ilmestyy oikeassakin elämässä pieniä iloisia tyttöjä, jotka huhuilevat Pikkusiskoa leikkeihin. Kivien, vanhojen kantojen ja mäntyjen katveessa on tyttöjen taikametsä.
Pikkusiskon koko pieni tärkeä maailma oli kuvattu tarkasti Ilon Wiklandin henkeen.
Taivaalla leijailee pilviä, ja niiden päällä seistä tönöttää melkoinen määrä kuolleita ihmisiä ja lemmikkejä. Kaikilla suu suloisesti hymyssä.
Meidän molempien äidit seisovat vierekkäin, pitävät toisiaan tiukasti kädestä ja näyttävät onnellisilta. Ystävien koira seikkailee Pikkuveljen kahden kuolleen Afrikan-ystävän kanssa. He näyttävät vauvoilta. En tiennytkään noista kuolleista ystävistä, mutta ovat kuulemma Pikkuveljen lastenkodista.
Pilvien päällä on tuntematon parrakas mies, josta Pikkusisko ei halua juuri nyt puhua mitään. Kukahan hän on? Miehen vieressä hymyilee enkeli sädekehä herttaisesti vinossa.
Kuolleita on enemmän kuin eläviä. Melkoista ruuhkaa pikkutytön taivaassa.
Alhaalla, meidän kotimme vieressä on nainen, joka kurottaa kohti pilvien lomasta roikkuvaa köyttä. Ihmettelin, yrittääkö joku elävä kiivetä kuolleiden valtakuntaan. Ei, se olen kuulemma minä, joka olen heittänyt köyden taivaaseen ja yritän saada meidän molempien äitejä kiskottua alas, käymään maan päällä.
Pidätän kyyneleitä ja ajattelen, miten oikeassa 5-vuotias voikaan olla. Miten kovasti haluaisin heidät molemmat tänne, edes hetkeksi.
Onkohan tämä piiristus Pikkusiskon tapa päästä taas hiukan eteenpäin? Viime viikot meillä on itketty paljon, mutta se on ollut aika puhdistavaa ja hyvää itkua; ikävää Afrikan äidin luo. Kun olin viikonlopun poissa, Pikkusisko kertoi itkeneensä äidin ikäväänsä. "Mutta ei mun sua ollut ikävä, vaan Afrikan äitiä. Mähän oon ollu susta erossa vaan pari päivää, siitä monta vuotta! Onhan mun sitä paljon enemmän ikävä!" Totta, niin totta!
Onneksi sentään toinen äiti oli lähellä. Sen syliin voi tulla ja itkeä. Ja joskus me itkemme yhdessä ja vilkutetaan äideillemme taivaaseen.