Eräänä päivänä bootcampissa tunsin oudon kateuden piston: tuo edessä läähättävä puolituttu pääsee tänne huomennakin, step&bodyyn hikoilemaan. Hyvällä omallatunnolla. Sen lapset ovat jo isoja. Minä en tohdi lähteä, koska haluan peitellä pienoiset sänkyyn. Silti tekisi mieli. Nipistän aikaa liikunnalle myöhäisinä pimeinä tunteina ja haaveilen, mitä ihanaa olisi lenkkeillä koiran kanssa silloin, kun kevätaurinko varastelee yhä uusia hetkiä talven pimeydeltä ja iltapäivisin hangilla kimaltelevat timantit. Joskus lenkkeilenkin, ja silloin kiskon jälkikasvua pulkalla perässäni. Useimmiten se on mahtavaa. Joskus harmittaa, koska en jaksa vastata tuhansiin kysymyksiin, joilla minua pulkasta taukoamatta tulitetaan.
Virtuaalimatkailen Bahamalla ja yhtäkkiä huomaan, että perhekolossien sijaan päädyn pariskunnille suunnattujen hotellien sivuille. Haluan mennä Peukun kanssa, ihan kahdestaan.
Kansalaisopiston kevätkurssit kutkuttavat. Mitä sitten, että peukaloni on keskellä kämmentä? Haluan ehdottomasti pääsiäispupunpunomiskurssille.
Vielä reilu vuosi sitten syli oli tyhjä. Nyt se saisi olla välillä vähän tyhjempikin; haluan hengittää jo vapaammin. Sitten kauhistun: ei vielä, eivät nämä saa kasvaa näin nopeasti. Isoveli täytti eilen kymmenen, Pikkuveli on ollut meillä nyt tasan vuoden. Minne aika katoaa? Kohta tämä kolmikko on iso ja me Peukun kanssa kahden tyhjyyttään kumisevassa isossa talossa. Juuri kun saamme sen valmiiksi, poikaset pyrähtävät lentoon.
Silti huomaan varastani haaveissani hetkiä, jolloin minulla on jotain omaa. Omaa aikaa. Omaa aikaa yhdessä Peukun kanssa.
Tämä tarkoittaa, että syli on nyt täynnä. Perheemme lapsiluku on tässä, porukka kasassa.
Ehkä jonain päivänä bootcampissa huomaan, että en haluakaan tulla tänne huomenna. Haluankin jäädä kotiin ja peitellä sen neljännenkin sänkyyn. Mutta mietitään sitä sitten...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti