Tartteeko kuolleelle laittaa turvavyö?

Varoituksen sana sinulle, Rakas Lukijani: jos et halua olla missään tekemisissä kuoleman kanssa (siis ennen omaa kuolemaasi) älä lue tätä. Ja varsinkin jos uskot, ettei kuolemalla ole mitään tekemistä huumorin kanssa, älä lue tätä.

Tämä syksy näyttää vain jatkuvan ja jatkuvan, niinkuin moni syksy ennen tätä, ja se saa minut ajattelemaan äitiäni. Hän rakasti syksyä, pimeneviä iltoja ja verkkaista talven tahtia. Niinpä hän myös kuoli sinä hetkenä, kun kesä vaihtuu syksyksi, 1. päivänä syykuuta.
Mutta sitä ennen ehti tapahtua paljon. Eräänä marraskuun iltana hän soitti minulle ja sanoi, ettei elä enää kauan. Siitä alkoi meidän, äidin ja hänen viiden tyttärensä yhteinen raskas matka täältä ikuisuuteen. Siihen mahtui kipua, itkua ja kauhua, mutta myös iloa, naurua ja syvää kiitollisuutta.
Seuraavana keväänä me tyttäret ja äiti aloitimme yhteisen elämän kodissa, jossa kuolema oli koko ajan läsnä. Me syötimme, pesimme ja vaihdoimme kipupumppua. Otimme äidin vastaan sellaisena kun hän oli meidät jokaisen vuorollaan ottanut: paljaana, avuttomana ja peloissaan. Hoivaen ja hellien. Jokainen meistä omalla tavallaan.
Elämä jatkui, vaikkakin rajallisena. Eräänä iltapäivänä istuin keittiössä ja söin paahtoleipää, kun kuulin äidin kertovan puhelimessa vanhalle tädilleen, että hän kuolee kohta. "Hei sitten, nähdään taas! Tai siis nähdään... sitten taas siellä jossain." Hän lopetti puhelun ja minä nieleskelin leipääni.
Eläessämme äidin kanssa hänen viimeistä kesäänsä me komentelimme lapsia, katsoimme Masa Mainiota, istuimme pihalla ottamassa aurinkoa, kuuntelimme äidin valitsemaa musiikkia. Nauroimme ja itkimme. Kävin salaa nuuhkimassa vaatehuoneessa äidin tuoksua enkä voinut uskoa, että hän lähtee pian. Mietin, kuinka kauan tuoksu voi säilyä.
Koko pitkän kesän äiti makasi olohuoneessa sairaalasängyssä ja lapsenlapset tekivät hänelle mitä ihmeellisimpiä kampauksia. Äiti nautti.
Viimeinen hiuspinni taidettiin irrottaa hiuksista vasta sitten, kun äiti lähti.

Sitten eräänä iltapäivänä äiti kuoli. Äkkiä meillä oli olohuoneessa kuollut äiti. Sisko soitti terveyskeskukseen. Päivystysaikoja ei enää saisi. Mitä me ajalla enää tehtäisiinkään, äiti on jo kuollut. No mitä te sitten tänne soittelette? Pitäisikö äiti kuitenkin todeta kuolleeksi? No, tuokaa potilas tänne, mutta ennen kuutta, muuten joudutte menemään aluesairaalaan iltapäivystykseen.
Siskonlikka kysyi, tartteeko mammalle laittaa turvavyöt, jos se pitää viedä aluesairaalaan. Minä mietin, miltä äiti näyttäisi etupenkillä, jos joutuisimme pysähtymään liikennevaloihin.
En ollut koskaan ollut niin lähellä pohjatonta surua ja naurua. Äiti lähti, niinkuin elikin: täysillä, kanssamme itkien ja nauraen. Näin silmissäni äidin istumassa kotona tuvan pöydän ääressä ja nauravan katketakseen, jalat ristissä, silmiään nenäliinalla pyyhkien:" Ei oo totta, kuukahtaneelle mammalle turvavyöt ja eikun etupenkille."
Lopulta hänet saatettiin viimeiselle matkalle niinkuin meidät kaikki muutkin, mustalla autolla rauhallisesti. Mutta ei kerrota sitä äidille, eihän? Hänestä tämä olisi nimittäin ollut ihan älyttömän hauska juttu.