keskiviikko 18. helmikuuta 2009

Apua, yksi pikkupoika kateissa!!

Poikani täyttää huomenna seitsemän. Olen kadottanut sen pikkupojan, joka minulla kerran oli.
Viime kesänä näin vilaukselta kaksi kuraista pojannassia hikisenä huhkimassa meidän pihan pikkuojassa. Toinen niistä taisi olla minun poikani. Tuntuu, että sen koommin en ole häntä nähnyt. Kun käväisin kysymässä, haluavatko nuo kaksi pikkupoikaa jotain purtavaa rehkimisensä lomassa, nämä kaksi kiistivät jyrkästi olevansa pikkupoikia ja kertoivat olevansa työmiehiä, joiden on äkkiä rakennettava pato ja uusi kanava, muuten maailmankaikkeus hukkuu vesimassojen alle.
Eilen sain tekstiviestin ystävältäni, että heidän keittiössään riehuu ilman paitaa yksi ninja ja yksi merirosvo. Toinen niistä oli tiettävästi poikani.
Vielä eilen luulin, etten koskaan saa nukkua kokonaista yötä, että rinnoillani roikkuu aina joku, että raahaan turvakaukaloa milloin kauppaan, milloin lääkäriin, että kannan itkusta tuhrustavaa pikkupoikaa jokaikinen yö, koska kilttiä korvalääkäriä ei saa herättää kesken unien.
Nyt olen kadottanut tuon pikkupojan. Sen tilalle on tullut ohikiitäviä välähdyksiä. Niissä välähdyksissä näen ruskettuneen selän, joka sukeltaa veden alle, ylös-alas-ylös-alas trampoliinilla pomppivan epäselvän hahmon, vilahduksen lenkkitossusta jossain puun latvuksissa, pulkan joka suhahtaa mäntyjen taakse.
Ja voin nähdä jälkiä. Pihasorassa näkyy kaarteita polkupyörällä liirailusta, eteisestä löytyy mytyssä toppahousut, huoneen nurkasta sinne paiskattu eskarireppu, sängyn alta kokoelma kiviä, oksia ja kuivunutta sammakonkutua, parhaasta lasikulhostani löytyy itse rakennettu hämähäkkiterraario.
Valokuvat suloisesti sinisessä potkupuvussaan hymyilevästä hurmurista tuntuvat olevan kuin jonkun muun lapsesta. Tuota lasta ei enää ole. Nyt kuvat ovat epäselviä suhrukoita, ja niissä on tukka silmillä irvistelevä Iso Poika.
Siitä saakka kun pikkupoika oppi kävelemään, hän on taapertanut äidistä kauemmas. Ehdin tuskin irrottaa apupyörät, kun polkupyörä kiihdytti jonnekin kylille. Tuntuu, ettei etukenossa sotkeva poika koskaan palannut luokseni.
Lahkeeseen takertuva taapero on kadonnut. Läheisyyttä saa vain ohikiitävinä hetkinä, jolloin laiha lämmin pojanvartalo painautuu viereeni, mullalta tuoksuvat sormet kiertyvät yhteen vyötäröni toisella puolella (hei nyt ne taas ylettyvät, koska kädetkin ovat kasvaneet) ja poskelle rapsahtaa nopea räkäinen pusu. En enää koskaan ehdi kiertämään käsiäni hänen ympärilleen, koska hän on jo menossa. Kaverin luokse, minnekäs muuallekaan.

Mutta näin sen pitääkin mennä. Tällaisen pojan minä halusinkin. Tällaisen, joka takki auki ja sydän täynnä kiihdyttää kohti elämää.

5 kommenttia:

Cherika kirjoitti...

Hei mun on pakko varmaan lopettaa sun blogin lukeminen kun sä saat mut aina vollottamaan. Mitä tästä nyt tulee kun oon joka toinen päivä silmät ihan punaisina ja turvoksissa! :D

Savu kirjoitti...

Voi nyyh, eilen juuri katseltiin meidän poikasen kuvia vuoden takaa ja saman huomasin: missä tuo pallero on, ja kuka on tämä riiviö rinnallain?! Sama rakas tietenkin, mutta auts kun ne kasvavat nopeasti. Ja tosiaalta: jippii, ne kasvavat nopeasti!

Tekstistäsi tuli niin mieleen Marja Kurkelan iiiihana runo Pietà, oletko kuullut?! K Chydenius on sen säveltänyt ja Taru Nyman laulanut heidän viimeisellä levyllään 'Vaikka kaikki näkisivät lävitseni'. Muutenkin suosittelen tuota levyä!

Pikkulilli kirjoitti...

Niin se aika vaan jonnekin hujahtaa. Eikä mikään ole niin kirpeänsuloista kuin nähdä oman lapsen kasvavan, kaikki eivät sitäkään saa kokea. Se on samalla ihanaa mutta niin haikeaa:)
Täytyy Savu kaivaa tuo levy jostain.
Ja Cherikalle: juuri vähän aikaa lueskelin blogistasi, miten teillä kammettiin jälkikasvua pystyyn luistelukentällä ja muistelin, miten juuri tein samaa Isoveljen kanssa ja nyt se huutaa kentällä: Äiti, pois alta, sä olet koko ajan edessä." Siitä tietää, että on aika opetella luistelemaan paremmin tai siirtyä takavasemmalle:)

Cherika kirjoitti...

Vielä.. Mä vaihdoin juuri muutama päivä sitten koneemme taustakuvaksi fiilistelläkseni pojan "vauvakuvan", jossa hän konttaa ja katsoo suurilla silmillään suoraan sydämeen.

Enää ei meinaa edes ehtiä saamaan samaan kuvaan koko poikaa: yhdessä kuvassa on jalka ja toisessa peppu ja kolmannessa otsakiehkurat...

Pia kirjoitti...

Näin juuri se elämä menee.. Meidän Luntsa (Paavo Lungile) myös pohtii tällä hetkellä kovasti tätä kuka kenenkin mahassa on kasvanut -juttua, vaikka kieli ei vielä kaikkeen riitäkkään. Ja on selvästi myös mustasukkainen tuolle vauhdikkaalle professoristyyppiselle isolle veljelleen(7v.), joka siellä äidin vatsassa on kuulemma kasvanut. Ja siksipä "hittileikkinä" tällä hetkellä meillä "VAUVA SYNTYY" -leikki, jossa luntsa piiloutuu äidin paidan sisään ja sitten hetken kuluttua "syntyy" sieltä silmät sikkurassa ja vanhemmat ovat riemusta kiemurassa..