Näitä päiviä

Joskus tulee näitä päiviä, jolloin ajattelen, ettei minusta olekaan tähän. Ei minusta olekaan näiden kahden ihanan lapsen kotiäidiksi. Haluan töihin ja heti!
Tänään on yksi näistä päivistä.
On talvilomaviikko ja olemme kotona. Aamulla oli ihanaa herätä ilman eskarikiireitä, köllötellä lämpimän peiton alla lapsi molemmissa kainaloissa. Sitten kaikki alkoi mennä äkkiarvaamatta vikaan.
Alamäki alkoi yhdestä viattomasta puhelinsoitosta. Soitin ystävälleni ja keskityin reilun viiden minuutin ajan vain tuohon puheluun. Viisi minuuttia on pieni aika maailmankaikkeudessa mutta ikuisuus lapsiperheen aamussa. Nuo kaksi ihanaa lasta olivat äkkiä toistensa kurkussa kiinni. Pienempi tappeli kuin eteläafrikkalainen ihmisoikeustaistelija ja isompi ärsytti, piikitteli, pisteli ja yllytti tavalla, joka olisi saanut YK:n ihmisoikeustarkkailijatkin kalpenemaan. Minä mietin, lähdenkö ovesta karkuun enkä taakseni vilkuile vai yritänkö selviytyä. Valitsin aikuismaisesti jälkimmäisen, vaikka mielikuvissani pingoin lumista tietä tuulen ulvoessa korvissani, nämä kaksi hyeenaa kaukana minusta.
Ajattelin korjata tilanteen hiihtoretkellä, vaikka se tuntui suuremmalta ponnistukselta kuin Kilimanjarolle kipuaminen. Ehdotin yhteistä ulkoilua, mutta Isoveli pakeni tuhahdellen videon kimppuun. No, minä sitten raivaan tätä kotia aamupäivän ja painumme vasta videon jälkeen haukkaamaan happea. Onpahan mukavampi palata raittiista ulkoilmasta siistiin kotiin.
Järjestelin, kannoin tavaraa, viikkasin pyykkiä. Hiki nousi, huomasin kantavani samaa sukkaparia ympäri taloa tietämättä, onko se oikeastaan likainen vai puhdas. Pikkusisko seurasi minua joka askeleella ja vinkui milloin mistäkin. Samoin teki koira. Viimeinen pisara oli kun istuin vessassa ja piski parkui ulkopuolella haluavansa syliini. Samoin teki pikkusisko.
Olisin halunnut karata vessan ikkunasta.
Urhoollisesti astun ulos ja yritän kestää ajatusta, että minulla ei tänään ole mitään omaa. Ei omaa aikaa, omaa tilaa. Pikkusisko on kärpänen, minä katossa roikkuva kärpäspaperi.
Tuntuu, että hän hengittää kaiken ilman ympäriltäni ja imee minut kuiviin. Kun mies tulee kotiin, hän löytää lattialta nahistuneen ryppyisen ilmapallon. Se olen minä.

Päätän purkaa tämän kaiken tänne ja yllättäen Pikkusisko onkin ihan omissa oloissaan tämän viisiminuuttisen. Juuri kun minussa herää karmea epäilys, että hän tekee jotain luvatonta, hän tassuttelee luokseni etusormi ojossa. "Äiti, nenästä voi tulla räkää. Sitä voi laittaa suuhun. Haluatko maistaa?"
Ehkä sitten jaksan tämän päivän:)