Odottaako vaiko eikö odottaa?

Lapsen saaminen kotiin maailmalta ei ole mikään helppo juttu. Huikeiden haasteiden lisäksi adoptiovanhempi ja -odottaja joutuu elämään valtavassa ympäristön paineessa, kuten moni tämänkin palstan lukijoista on saanut kokea, joko omakohtaisesti, minun kirjoitusteni kautta tai läheistensä arjessa myötäeläen.
Adoptioäitinä olen avarasydäminen, upea ja humaani ihminen, joka on pelastanut lapsiraukan kamalasta Afrikasta tänne koto-Suomeen, ja tästä lapseni on joka hetki syytä olla syvästi kiitollinen. Adptioäitinä olen iljettävä lapsenryöstäjä, joka on isolla rahalla ostanut kadulta itselleen kuvankauniin tyttölapsen ja tuonut sen itsekkääksi tänne rasistiseen Pohjolaan täysin piittamatta siitä, että lapsiraukka on revitty väkivaltaisesti juuriltaan.
Kenellä tahansa näyttää olevan oikeus, jopa velvollisuus, julistaa oma mielipiteensä kansainvälisestä adoptiosta tietämättä mitään sen etiikasta ja moraalista. Ja näiden mielipiteiden keskellä seisoo eräs hämmentynyt äiti, hämmentynyt isä, hämmentynyt Isoveli ja vielä hämmentyneempi Pikkusisko.
Ympäristön paine tiivistyy adoptiovanhempien ympärille sankan sumun lailla ja odotusaikana. Välillä tuntuu, ettei saa happea. Hyväätarkoittavat kysymykset, kuten "miksi tää kestää näin kauan, eikös maailma nyt ole orpoja lapsiraukkoja täynnä" tai "mitä ne teitä nyt syynäävät ja kyttäävät, eihän raskaana oleviakaan tuolla lailla tentata", jäävät usein ilman vastausta. Ja nyt kerron miksi: niihin ei ole yksiselittäistä, selkeää yhtä vastausta, joka tyydyttäisi kuulijaa. Kansainvälinen adoptio on täynnä suhteellisuusteoriaa, kysymysmerkkejä, epävarmuuden sietokykyä ja ilmaan huudettuja kysymyksiä. Niiden kanssa on vain elettävä.
Viime aikoina adoptio-odottajat ovat jälleen joutuneet uusien haasteiden eteen. Vielä muutama vuosi sitten saattoi ajatella, että matkan päässä odottaa palkinto. Nyt adoptiomaailma on muuttunut entistä epävarmemmaksi. Enää meitä matkalaisia ei perillä ehkä odotakaan se kaikkein upein lahja, oma lapsi, vaan me putoammekin syvään kuiluun, josta on rämmittävä ylös omin voimin. Lapsi ei tullutkaan kotiin. Ei ainakaan vielä.
Me joudumme siis odottamaan ilman että tiedämme, olemmeko oikeastaan koskaan odottaneetkaan. Vanhemman on valmistauduttava lapsen tuloon, on ajateltava lasta, kasvatettava ja hellittävä unelmiensa pientä omassa mielessään. Adoptiolapsi kasvaa sydämessa, ei vatsassa. Meidän on kyettävä avaamaan sydämemme odotukselle vaikka tiedämme, että odotusta ei ehkä palkittaisikaan.
Jotkut vanhemmat suojelevat itseään viimeiseen saakka. He eivät koskaan ala oikeasti odottaa. He miettivät lasta vain pieninä paloina, välähdyksinä, koska pelkäävät niin oman rikkoutumisensa puolesta. Kun lapsi jonain päivänä vuosien jälkeen tuleekin, hänen äitinsä ja isänsä eivät olekaan valmiita. Kaikki nämä vuodet he eivät ole odottaneet, he ovat vain suojelleet itseään. Adoptiolapsella jos kenellä on oikeus olla odotettu ja kaivattu.
Toisaalta vanhempien on hyvä varjella itseään, koska lapsella täytyy olla oikeus täysjärkisiin, ehjiin vanhempiin, jotka jaksavat kannatella ehkä kovinkin rikkinäistä pientä ihmistä.
Täytyy siis uskaltaa oikeasti odottaa elämänsä suurinta ihmettä ja samalla odottaa ilman odottamista, valmistautua pahimpaan. Sillä sen pahimmankin jälkeen voi olla ihmeiden aika.
Kuulostaako helpolta? Kuulostaako inhimilliseltä tavalta hankkia lapsi?

Kun tulette meitä kadulla vastaan lapsilaumoinenne, olkaa niin kilttejä ja älkää huutako: " Voi, hän on ihana! Mäkin voisin ottaa tuollaisen!!". Ei häntä oteta. Eikä ketään muutakaan adoptiolasta.