Kaksi äitiä ja kaksi isää

Pikkusisko istuu auton takapenkillä ja mutustaa suklaata. Minua harmittaa, koska autoni vaihtoarvo laskee silmissä joka kerta kun lapseni saavat takapenkillä käteensä jotain suuhun sopivaa. Kesken arkisen tilanteen Pikkusisko tivaa, missä Saran äiti mahtaa olla. Ihmettelen kysymystä ja arvelen Saran äidin olevan kotona. Pikkusisko väittää 2-vuotiaan tomeruudella, ettei se ole missään olosuhteissa mahdollista ja ettei hän tarkoita äiti-tätiä, vaan sitä toista, sitä joka asuu jossain muualla. Äkkiä arvaan, mitä likka ajaa takaa ja kerron hänelle, että Saralla on vain yksi äiti.
Näen peruutuspeilistä, kuinka ihanat ruskeanmustat silmät laajenevat hämmästyksestä ja suklainen suu loksahtaa auki. Alkaa surkea päivitys: siis Sara-paralla on vain yksi äiti, ei Afrikan äitiä lainkaan. Pikkusisko katselee ohi vilistäviä maisemia, näyttää myötätuntoiselta. Miten kauhea kohtalo Saralla onkaan, vain yksi äiti! Pikkusisko vakuuttaa lohduttavansa Saraa seuraavan kerran kun tapaamme. Siis siinä tapauksessa, ettei Sara ota leluja hänen leikistään.
Siinä autolla ajellessani huomaan, että nämä kaksi ihmistä, tyttäreni biologiset vanhemmat, ovat koko ajan perheemme arjessa mukana. He ovat aikoja sitten lakanneet olemasta Afrikan äiti ja isä, he ovat vain Äiti ja Isä, ihan niin kuin mekin, jotka tätä arkea Pikkusiskon kanssa elämme.
Pyykkiä viikatessani saatan puoliääneen todeta tyttärelleni, että sinun äitisi on täytynyt olla todellinen kaunotar, koska sinäkin olet noin kaunis. Jollain ihmeellisellä tasolla 2-vuotias luovii äitien viidakossa kuin kala vedessä: hän tietää aina, kummasta äidistä tai isästä milloinkin on kysymys. Jostain kumman syystä äidin kauneudesta puhuttaessa tyttäreni ei koskaan tarkoita minua:)
Isoveli kehittelee leikkiessään tarinoita, jossa Pikkusiskon isä on heimopäällikkö ja Pikkusisko oikeasti prinsessa. Näissäkään leikeissä Pikkusisko ei koskaan näytä sekoittavan isiään. Sitäkään en yhtään ihmettele: rikkinäisissä kalsareissa, villasukissa ja parta ajamattomana tallusteleva ihana mieheni muistuttaa järkähtämättömän vähän afrikkalaista xhosa-päällikköä.
Haluaisin niin nähdä, miltä nämä kaksi ihmistä näyttävät. Pikkusisko on heidät nähnyt, joten pyysin häntä eräänä iltapäivänä piirtämään kuvat Äidistä ja Isästä, jotta minäkin näkisin heidät. Kuvauksen perusteella heillä on valtavat epämuodostuneet päät, tihrut silmät, pienet vinot vartalot. Toisella heistä on leuassaan valtavia viiruja, kuulemma partaa. En tiedä, kumpi se on, Äiti vai Isä.
Olen niin sanomattoman kiitollinen näille kahdelle hahmolle, jotka ilmestyivät kuvina eteeni suomalaisen pirtinpöydän ääressä heidän tyttärensä kuvaamana. He ovat ihmisiä, jotka ovat tehneet vaikeita päätöksiä, virheitäkin. Silti he ovat saaneet aikaan jotain ainutlaatuista, minun oman tyttäreni.

Sinulle joka odotat

Sinulle joka odotat,
ei minulla ole sanoja.
Haluaisin antaa voimaa,
kannatella.
Minusta ei ole siihen.

Kaikki sanat ovat liian latteita,
turhia, imeliä.
Odotusta ei
niillä pyyhitä pois.

Sinä pelkäät, että
sairastut
ajat kolarin
saat potkut.

Sinä vertaat
punnitset
katkeroidutkin.
Ajattelet olevasi
liian köyhä
liian vanha
liian lihava.
Liian kaikkea kelvataksesi heille,
jotka sinua tarkkailevat.

Piilottelen onneani,
pelkään kertoa väsyneeni.
Sinä mittaat
kuukausia, vuosia.
Arvioit miten paljon
minä olen odottanut.
Olenko kärsinyt tarpeeksi
ymmärtääkseni.

Minä haluaisin sanoa.
Sanoja ei ole.
On vain lapsi.
Ei mitään riittävää ennen sitä.

Tomera täti

Tytärtämme ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa herttaiseksi lapsukaiseksi. Joskus tädit pysähtyvät hänen eteensä ja ihastelevat, miten suloinen ja kaunis hän onkaan. Vaaleanpunaisessa takissaan ja ihanassa pupulakissaan hän näyttää kyllä hämäävän herttaiselta, varsinkin kun tytär osaa räpyttää sievästi silmiään ja katsoa kainosti ylöspäin.
Todellisuudessa Pikku Myykin kalpenee hänen rinnallaan. Tyttärellämme on terävä pää ja vielä terävämpi kieli, joka sivaltaa hetkessä.
Kun vuosi sitten saimme ensimmäiset tiedot prinsessastamme, lastenkodin hoitaja oli kuvannut tytärtämme näin: "Hänellä on voimakas tahto eikä hän epäröi hetkeäkään näyttää meille, mitä hän milloinkin tahtoo. Meidän ei koskaan tarvitse huolehtia, onko hänellä kaikki hyvin, hän kyllä antaa meidän tuta sen. Me rakastamme häntä hyvin, hyvin paljon."
Silloin meillä ei (onneksi) ollut minkäänlaista käsitystä siitä, minkälainen voimanainen meille on tulossa. Hakumatkalla H, ihana sosiaalityöntekijä, huokaili tyttäremme olevan todellinen "Drama Queen."
Elämä tyttäremme kanssa vastaa täydellisesti ensimmäisiä kuvauksia. Eilen illalla hänen isä-parkansa ei osannut laittaa tarkoista neuvoista huolimatta peittoa oikeaan asentoon, mistä seurasi kymmenen minuutin raivoaminen. Tänään minä päätin uhmata kohtaloani ja asettelin viimeiset suolakurkut leipäni päälle ja asettauduin näennäisen tyynesti syömään aamupalaani tytärtämme vastapäätä. Hän vaati heti itselleen suolakurkkua. Selitin kurkkujen olevan loppu ja aikovani nyt täysin itsekkäästi syödä viimeiset kurkut. Hän raivostui ja vaati heti saada nähdä kurkkupurkin. Seuraus oli se, että isä työnsi tyhjää suolakurkkupurnukkaa tyttärensä nenän eteen ja tytär vaati, että isä heti kaivaa prinsessalleen tyhjästä purkista suolakurkkuja.
Aamupalan jälkeen kissa-parkamme oli pahaa aavistamatta hypännyt pöydälle. Tuvassa ei sillä hetkellä ollut muita kuin tyttäremme, mikä oli koitua kissan kohtaloksi. "Heti alas, etkö sää aio totella mitä? Alas sieltä!!!", tytär huitoi kauhistunutta kissaa harjalla. Riensin toisesta päästä taloa pelastamaan kissan karmaisevalta löylytykseltä ja tyttäreni eläinrääkkäyssyytteeltä. Yritin selittää, että vähempi dramatiikka riittää. Turhaan.
Tyttäremme on mestari käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Kun olen puhelimessa, hän vaatii päästä syliini ja huutelee sitten korvaani erilaisia käskyjä. "Mene tuonne!", "Seiso tuossa!", "Anna keksi!", "Älä istu siihen, istu tuonne!".
Jos minulla on minkäänlaisia aikomuksia saada tärkeä puhelu hoidettua, joudun pomppimaan tarkasti hänen käskyjensä mukaan. Nyt olen jo oppinut lukittautumaan tyttäremme ulottumattomiin puhelimen piristessä.
Vertaistueksi ja avuksi meidän perheessä ei lueta Sinkkosen kasvatusoppaita, vaan jotain ihan muuta. Päätin nimittäin Savun innoittamana tilata Karina Turokin teoksen Life and Soul : Portraits of Women Who Move South Africa. Se kertoo vahvoista eteläafrikkalaisista mustista naisista, jotka pelkäämättä muuttivat maailmaa Apartheid-sorron puristuksessa. Luulenpa, että näiden urheiden naisten, meidän tyttäremme esiäitien, tarinat auttavat minua ymmärtämään pikkunaistamme.
Jos minun nyt pitäisi kuvailla tytärtämme, en keksisi lopulta mitään kovin omaperäistä. Kirjoittaisin näin: "Hänellä on voimakas tahto eikä hän epäröi hetkeäkään näyttää meille, mitä hän milloinkin tahtoo. Meidän ei koskaan tarvitse huolehtia, onko hänellä kaikki hyvin, hän kyllä antaa meidän tuta sen. Me rakastamme häntä hyvin, hyvin paljon."

Äidin onni

Olin tullut tapaamaan ystävääni, joka oli juuri synnyttänyt esikoisensa, pienen pojan. Elettiin marraskuuta, ja Pikkusisko oli ollut talossamme jo kahdeksan kuukautta. Minäkin olin siis taannoin äidiksi tullut, jo toisen kerran elämässäni.
Poika oli sanomattoman suloinen ja nuuhkin varovasti hänen hiuksiaan. Omat lapseni ihmettelivät vauvan haurasta pienuutta ja minä sen kertakaikkista söpöyttä. Äiti oli pojastaan silminnähden ylpeä ja he elivät sellaisessa maagisessa unenomaisessa tilassa, jossa vain ensikertaa äidiksi tullut ja pieni vauva voivat elää. Yö ja päivä suloisesti sekoittuivat ja noita kahta ympäröi symbioottinen yhteenkuuluvuuden aura.
Äkkiä, täysin varoittamatta, istuessani ystäväni sohvalla ja katsellessani heitä kahta, silmäni täyttyivät kyynelistä ja yritin piilottaa liikutustani. Tunnekuohu vyöryi ylitseni ja minä olin hukkumaisillani.
Tunsin voimakasta, pakahduttavaa sääliä ystävääni kohtaan.
Ystäväni katsoi lasta rinnoillaan täynnä äidillistä hellyyttä. Hän luuli kokeneensa jotain ainutlaatuista, ihmeellistä. Voi, miten hyytävän väärässä hän olikaan!
Tämä äiti ei koskaan saisi kokea, miltä tuntui, kun vieras lapsi muuttaa taloon ja siitä tulee niin oma, että koskee. Hän ei koskaan nuuhkisi lapsensa tuoksua ja lähettäisi riipaisevaa kiitosta sille toiselle äidille. Hän ei koskaan saisi tuntea, kuinka pelokas, särkynyt pieni lapsi kasvaisi omaksi ihanaksi itsekseen, kokonaiseksi ja vahvaksi.
Hän luuli onnensa olevan täydellinen. Enkä minä voinut kertoa hänelle totuutta. Miten hän olisi voinut ymmärtää?

Vuosi on pitkä matka

Vuosi sitten eteläafrikkalaisessa lastenkodissa syliini ojennettiin ihmeellinen lahja, pieni tyttö, joka itki.
Itki.
Ja itki.
Kun itku ei auttanut, hän jätti meidät ja pakeni uneen. Herättyään hänen silmiensä eteen laskeutui sumuinen verho enkä kyennyt tavoittamaan hänen katsettaan. Kolme päivää myöhemmin, eräänä maagisena hetkenä kun puhaltelin hiljaa hänen jalkapohjiinsa, näin silmien takana häivähdyksen luottamusta elämään. Silloin minusta tuli hänen äitinsä.
Minun tyttäreni on aina ollut jollekin erityinen, jollekin rakas. Niinpä luotin siihen, että hän antaisi minunkin jonain päivänä rakastaa häntä ja pitää häntä aivan erityisenä, ihmeellisenä.
Tämän vuoden aikana olemme takertuneet toisiimme kuin kaksi hukkuvaa. Olen istunut lattialla ja yrittänyt lohduttaa raivoavaa, lastenkotiin ikävöivää tytärtäni. Iltaisin olen itkenyt omia mustelmiani, jotka olen saanut hänen kipeästä rakkaudestaan.
Olen sekoittanut jauhelihakastiketta, leiponut leipää, työntänyt ostosärryjä ja tuhertanut itsellesi huulipunaa pieni tyttö sylissäni roikkuen. Olen käynyt suihkussa, lukenut romaaneja, pyyhkinyt pölyjä ja tanssinut valssia pieni tyttö sylissäni roikkuen.
Olen istunut poikani sängyn laidalla ja yrittänyt selittää kuusivuotiaalle, miksi kauppojen tädit haluavat tietää kaiken, osata kaiken. Miksi he haluavat luokitella ja lokeroida. Olen yrittänyt kertoa, miksi tätien mielestä hänen oma pikkusiskonsa ei olekaan hänen oma pikkusiskonsa. Ja miksi tätien mielestä tyttäremme ei yksinkertaisesti voi olla kotoisin suomalaisesta pikkukylästä, vaan hänen on oikeasti oltava jostain muualta.
Olen yrittänyt paikata haavoja, joita ajattelemattomien ihmisten lauseet näihin kahteen lapseen, mustaan ja valkoiseen, ovat viiltäneet.

Tänä vuonna olemme nauraneet enemmän kuin koskaan. Olemme nauraneet tanssiessamme ripaskaa keskellä päivää, hakatessamme rumpuja auringon noustessa, hyppiessämme yöpuvut päällä nurmikolla. Olemme nauraneet, kun kengät ovat taas lipsahtaneet vääriin jalkoihin ja takataskut ovat muuttaneet etutaskuiksi. Olemme katselleet Metsolan uusintoja ja ahmineet vaniljajäätelöä. Olemme hihkuneet onnesta, kun pottaan on tullut pissaa. Olemme kuplinneet riemusta, kun isi on pudonnut sängystä pienen tytön tönäisystä ja isoveli on tömähtänyt pulkallaan päin puuta vilkuttaessaan rakkaalle siskolleen.

Vuoden aikana olen oppinut, miten pienen tytön remakka nauru voi viedä jalat alta. Miten onni piilee pienissä paloissa.
Olen oppinut, että rikkinäisenä, vajavaisena, puuttuvien palojenkin keskeltä voi vielä aloittaa ehjän elämän.
Vuosi on lyhyt aika, mutta vuosi on pitkä matka.