Tomera täti

Tytärtämme ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa herttaiseksi lapsukaiseksi. Joskus tädit pysähtyvät hänen eteensä ja ihastelevat, miten suloinen ja kaunis hän onkaan. Vaaleanpunaisessa takissaan ja ihanassa pupulakissaan hän näyttää kyllä hämäävän herttaiselta, varsinkin kun tytär osaa räpyttää sievästi silmiään ja katsoa kainosti ylöspäin.
Todellisuudessa Pikku Myykin kalpenee hänen rinnallaan. Tyttärellämme on terävä pää ja vielä terävämpi kieli, joka sivaltaa hetkessä.
Kun vuosi sitten saimme ensimmäiset tiedot prinsessastamme, lastenkodin hoitaja oli kuvannut tytärtämme näin: "Hänellä on voimakas tahto eikä hän epäröi hetkeäkään näyttää meille, mitä hän milloinkin tahtoo. Meidän ei koskaan tarvitse huolehtia, onko hänellä kaikki hyvin, hän kyllä antaa meidän tuta sen. Me rakastamme häntä hyvin, hyvin paljon."
Silloin meillä ei (onneksi) ollut minkäänlaista käsitystä siitä, minkälainen voimanainen meille on tulossa. Hakumatkalla H, ihana sosiaalityöntekijä, huokaili tyttäremme olevan todellinen "Drama Queen."
Elämä tyttäremme kanssa vastaa täydellisesti ensimmäisiä kuvauksia. Eilen illalla hänen isä-parkansa ei osannut laittaa tarkoista neuvoista huolimatta peittoa oikeaan asentoon, mistä seurasi kymmenen minuutin raivoaminen. Tänään minä päätin uhmata kohtaloani ja asettelin viimeiset suolakurkut leipäni päälle ja asettauduin näennäisen tyynesti syömään aamupalaani tytärtämme vastapäätä. Hän vaati heti itselleen suolakurkkua. Selitin kurkkujen olevan loppu ja aikovani nyt täysin itsekkäästi syödä viimeiset kurkut. Hän raivostui ja vaati heti saada nähdä kurkkupurkin. Seuraus oli se, että isä työnsi tyhjää suolakurkkupurnukkaa tyttärensä nenän eteen ja tytär vaati, että isä heti kaivaa prinsessalleen tyhjästä purkista suolakurkkuja.
Aamupalan jälkeen kissa-parkamme oli pahaa aavistamatta hypännyt pöydälle. Tuvassa ei sillä hetkellä ollut muita kuin tyttäremme, mikä oli koitua kissan kohtaloksi. "Heti alas, etkö sää aio totella mitä? Alas sieltä!!!", tytär huitoi kauhistunutta kissaa harjalla. Riensin toisesta päästä taloa pelastamaan kissan karmaisevalta löylytykseltä ja tyttäreni eläinrääkkäyssyytteeltä. Yritin selittää, että vähempi dramatiikka riittää. Turhaan.
Tyttäremme on mestari käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Kun olen puhelimessa, hän vaatii päästä syliini ja huutelee sitten korvaani erilaisia käskyjä. "Mene tuonne!", "Seiso tuossa!", "Anna keksi!", "Älä istu siihen, istu tuonne!".
Jos minulla on minkäänlaisia aikomuksia saada tärkeä puhelu hoidettua, joudun pomppimaan tarkasti hänen käskyjensä mukaan. Nyt olen jo oppinut lukittautumaan tyttäremme ulottumattomiin puhelimen piristessä.
Vertaistueksi ja avuksi meidän perheessä ei lueta Sinkkosen kasvatusoppaita, vaan jotain ihan muuta. Päätin nimittäin Savun innoittamana tilata Karina Turokin teoksen Life and Soul : Portraits of Women Who Move South Africa. Se kertoo vahvoista eteläafrikkalaisista mustista naisista, jotka pelkäämättä muuttivat maailmaa Apartheid-sorron puristuksessa. Luulenpa, että näiden urheiden naisten, meidän tyttäremme esiäitien, tarinat auttavat minua ymmärtämään pikkunaistamme.
Jos minun nyt pitäisi kuvailla tytärtämme, en keksisi lopulta mitään kovin omaperäistä. Kirjoittaisin näin: "Hänellä on voimakas tahto eikä hän epäröi hetkeäkään näyttää meille, mitä hän milloinkin tahtoo. Meidän ei koskaan tarvitse huolehtia, onko hänellä kaikki hyvin, hän kyllä antaa meidän tuta sen. Me rakastamme häntä hyvin, hyvin paljon."