Isoveli kehui osaavansa piirtää maailman komeimman lepakon. Hän tuhersi keskittyneenä paperille koukeroita, ylipitkä tukka hapsottaen, kieli ulos suusta pyrkien. Ylpeänä hän näytti aikaansaannostaan, joka olikin kieltämättä taidokas. Otin paperin ja puolihuolimattomasti raapustin tikkukirjaimilla alareunaan kaksi sanaa.
Isoveli tempaisi paperin takaisin itselleen ja jatkoi lepakoiden piirtämistä. Yhtäkkiä hän alkoi tuijottaa sanoja keskittyneesti. OOO-LET TAI-TA-VA, hän sopersi. Sitten, sanaakaan sanomatta, ilmekään värähtämättä, hän jatkoi piirtelyään.
Minä seisoin ällistyneenä ja katsoin poikaa. En ollut koskaan opettanut häntä lukemaan, eikä ollut kukaan muukaan. Suolsin paperille yhä uusia sanoja ja poika luki ne, jokaista vokaalia autuaasti venyttäen. En meinannut pysyä nahoissani: minun poikani lukee!
Hän lukee, ja nyt hänelle aukeaa uusi maailma. Hän voi koska tahansa sukeltaa Ankkalinnaan tai Afrikan savanneille; hän voi matkata avaruuteen tai Tylypahkaan. Yksikään sadepäivä ei ole pitkästyttävä eikä mikään junamatka kestä liian kauan. Todellisuus on aina pakenemisen arvoinen, sillä kirjainten jonossa on jotain maagista. Koko maailma on nyt hänen.
Pyyhin silmänurkkiani kuin mummot lastenlastensa rippijuhlissa ja pakenin toiseen huoneeseen nieleskelemään liikutuksen kyyneleitä. Kuulin, kuinka Isoveli sanoi Pikkusiskolle: "Mää piirsin niin hienon lepakon, että äiti ihan liikuttui."
4 kommenttia:
Voih! Iso poika.. Oli kivaa eilen, pitäisi useammin nähdä:)
Mahtavaa!!! Onnea uudesta, hienosta taidosta!!!
Onnittelut uudesta taidosta ja ihan isosta jätkästä, ei mikään pikku napero enää, sniif ja nyyh.
Kiitokset onnitteluista! Ja nähdään taas jossain vaiheessa Emilia, oli tosiaan kivaa. Yritähän pärjäillä!
Lähetä kommentti