Opettajan mietteitä

Kevät etenee kohisten ja lukukausi alkaa lähestyä loppuaan. Minun ensimmäinen lukukauteni opettajana. Ja viimeinen. Ainakin toistaiseksi.
Entisessä elämässäni media-alalla huomasin, että pysähdyin usein miettimään, minkälainen opettaja minusta tulisi. Osaisinko antaa sellaisia eväitä elämään, että minut muistettaisiin vielä vuosien päästä?
Viime kesän lopussa tarjoutui oiva tilaisuus toteuttaa opettajahaaveeni. Sain kuin sainkin hakemani paikan monien hakijoiden joukosta, olin intoa täynnä. Jätin lopullisesti paikkani uutisten parissa ja riensin riemurinnoin syksyllä kirjat kainalossa kouluun. Ajattelin, että tämän paremmin eivät voi asiat mennä: saan testata opettajuuttani kunnolla ja voin samalla jatkaa intohimoani lastenvaatealan yrittäjänä.

Jouluun mennessä olin aivan sekaisin. Oppilaat olivat mahtavia: teinejä, joiden kanssa laitoin itseni likoon ja huomasin, että pystyn voittamaan heidän luottamuksensa. Kunnioitus oli molemminpuolinen. Minä pärjään! Minä osaan! Minusta on kasvamassa kelpo ope!
Samalla olin epäuskon vallassa: iltaisin, töistä uupuneena, tuijotin tiliotetta sekavin miettein. Akateemisesti (yli)koulutettuna tein raskasta, vaativaa työtä kelloon katsomatta. Osa-aikaisena tunsin, että teen työtä lähes kokopäivätoimisesti, mutta osa-aikaisen palkalla. Koko ajan eteeni tupsahti uusia töitä ja velvoitteita, mutta se ei näkynyt ollenkaan siinä valkoisessa kerran kuussa postilaatikkoon tupsahtavassa paperissa, jossa komeili hämmästyttävän pieniä lukuja. Minulle maksettiin kaikkien säädösten ja asetusten mukaista osa-aikaisen tuntiopettajan palkkaa, sellaista, jonka työnantajapuoli ja OAJ ovat yhdessä allekirjoittaneet.
Mikä minussa on vikana, kun pelkkä kutsumus, joka oli vahva kuin ikihonka, ei riittänyt minulle palkaksi? Sain tehdä sitä mitä olin jo pitkään halunnut. Silti koin, ettei kukaan arvosta sitä. Minua katsottiin hämmästyksen vallassa, kun en enää ottanut vastaan velvoitteita, joista ei maksettu mielestäni juuri mitään.
Tajusin kipeän totuuden siitä, etten pystyisi jatkamaan näin vuosikausia eläen toivossa, että joskus saan vakituisen viran ja sen myötä kohtalaisen toimeentulon.
Tajusin, että tämän maan koulusysteemi pyörii opettajien kiltteyden, hyväntahtoisuuden, (vääränlaisen?) moraalikäsistyksen ja kutsumuksen vallassa. Minä tupsahdin koulumaailmaan täysin sen ulkopuolelta enkä millään kyennys sulattamaan toimintakulttuuria. Jos jollain muulla alalla toimittaisiin näin, kukaan ei jatkaisi päivääkään.
Koulumaailmassa olin kummajainen, joka ei innossaan, vakituisen viran toivossa, ollut valmis ottamaan vastaan työtä kuin työtä. Kummajainen, joka kertoi ruokatunnilla rupattelun ohella laskeneensa saavansa todelliseksi tuntipalkaksi kuusi euroa.
Luin rehtorista, joka ryhtyi kiinteistönvälittäjäksi. Tunsin riipaisevaa sielun kumppanuutta.
Tämä lukukausi jääköön siis toistaiseksi viimeiseksi. Palo kasvatustyöhön ei ole kadonnut minnekään, päinvastoin. Se elää edelleen, mutta tänään ei ole aika toteuttaa sitä paloa.
Sen sijaan jatkan työssä, jossa tunnen samanlaista intohimoa, iloa ja työn paloa kuin opettajan töissä tunnen. Jossa saan aikaa itselle ja lapsille. Ja jossa hyvin tehty työ näkyy myös tilinauhassa. Ja jossa on pidemmät lomat kuin opettajilla:)
Nyt minun ei enää tarvitse pohtia, olisinko ollut hyvä ope. Olisin!