Sinä vuonna talvea ei tullut lainkaan. Vielä tammikuussakin metsä oli märkä, samea ja niljakas. Teiden pinnalla oli jäinen kansi. Kävelin pitkin metsäteitä ja yritin saada happea; henkeä oli vaikea vetää. Pystyin laskemaan takana olevat kuukaudet ja tunnit, mutta edessä oleva aika oli muodoton harmaa massa. Minuuteissa mittaamaton. Kukaan ei tiennyt, koska tämä loppuisi. Kukaan ei tiennyt, kävelisinkö vielä vuosienkin päästä samassa maisemassa, edessäni sama järjestäytymätön aika. Odotus oli muodostunut ympärilleni valtavaksi kuplaksi, jonka läpi katsoin kaikkea. Vaikka juoksisin, en pääsisi pakoon.
Alussa kaikki oli ihanaa. Kutkuttavan jännittävää. Hiljalleen kaikki muuttui. Mitä enemmän aikaa kerääntyi taakseni, sitä enemmän aikaa tuli myös eteeni.
Kun kaikki sitten vihdoin tapahtui, en käsittänyt yhtään mitään. Vain muutama viikko, ja seisoin suurkaupungin kadun kulmassa lapsi sylissäni. Mieleni oli edelleen jossain sumuisessa metsässä.
Nyt tuosta talvesta on kolme vuotta. Metsä tuntuu jälleen samalta. Silti kaikki on niin erilaista. Odotuksesta puuttuu toivottomuuden, huonommuuden ja kelpaamattomuuden tunteet. Olen innoissani! Tiedän, että joskus tämä päättyy. Malttamaton olen nytkin. Voi, ette tiedäkään miten malttamaton! Jos hairahdun roskalaatikolle ilman kännykkää, ryntään sisälle ja tuijotan mykkää puhelinta. Huomaan roskapussin jääneen jonnekin matkan varrelle.
En voi olla miettimättä, miksi kukaan psykologi ei ole tutkinut, miten ihmisen mieleen vaikuttaa odottaminen, jolla ei ole selkeää loppua. Tai ehkä on, mutta kukaan ei tiedä milloin. Esikoisesta oli laskettu aika. Esikoisen odottamista ei voi mitenkään verrata odottamiseen, jonka laskettua aikaa kukaan ei tiedä. Tai edes sitä, tuleeko lasta koskaan. Kuin olisit ulkomailla, etkä tiedä pääsetkö koskaan enää kotiin. Jos et pääse, olisi paras totuttautua asumaan jossain muualla.
4 kommenttia:
"..miten ihmisen mieleen vaikuttaa odottaminen.." Niinpä! Minun mieleni se saa ainakin tällä hetkellä hulluuden partaalle, mielenvikaisuuden rajamaille, sekopäisyyden kynnykselle! Malttamattomuus yhdistettynä kaamosmasennukseen ei ole hyvä yhdistelmä, ei tottavie! :)
No ei ole! Minua rassaa tällä hetkellä aika kovasti työasiat: pidän ERITTÄIN paljon työstäni ja toivon, että pääsisimme matkaan aikana, jolloin voisin mahdollisimman rauhallisin mielin jättää työt tänne hetkeksi odottamaan ja voisin täysillä keskittyä vain lapseen. Tunnen itseni sekä huonoksi äidiksi että huonoksi työntekijäksi!!
Niin tuttuja tunteita. Samaa olen miettinyt: miksi ei ole tutkittu "älyttömän odotuksen" vaikutuksia. Minuun se on ainakin vaikuttanut siten, että kaikki asiat, jotka voin hoitaa ja joihin voin vaikuttaa, hoidan heti enkä odota yhtään!
Vasta jälkikäteen tajusin että elin osan odotusajasta todella ahdistuneena ja ylistressaantuneena. En osannut nauttia oikein mistään, en uskonut että saamme lasta koskaan, päivät olivat yhtä tarpomista. Siis ei mitään onnellista ja luottavaista odotusta! Tilannetta vaikeutti vielä yksi adoptiokeskenmeno, lapsiesityksen pois ottaminen siinä vaiheessa kun kuvaa oli katseltu jo useampi kuukausi.
Nyt on jo helppo hymähtää tuolle ajanjaksolle, lapsi kun on ollu jo pitkään kotona. Vaan jos joku olisi käynyt pääkoppaani odotusaikana tutkimaan, tuskin kovin positiivistä kuvaa oisi persoonastani saanut!
Voimia odotukseen!
Lähetä kommentti