Kun perheessä on lapsia ja aikuisia vähän joka värisiä, joskus ei voi olla miettimättä, miltä mahdamme ulkopuolisen silmissä näyttää. Paino sanalla joskus, sillä useimmiten koko asiaa ei tule ajatelleeksi lainkaan. Jos lapsi saa raivokohtauksen, kun peukku ei suostu pujahtamaan lapasen peukkukotiin, tai jos lapsi ei halua tänään kumisaappaita tai jos maksalaatikko ei maistu tai jos samaa Hermanni Hiiri -kirjaa joutuu lukemaan tuhat kertaa, ei ihonväri ole ihan päällimmäisenä mielessä. Lapsiperheen arki on lapsiperheen arkea, oli iho suklaata tai vaniljaa.
Paljon enemmän arjessa merkitsevät muut meidän lapsiin liittyvät asiat, kuten vaikkapa se, että on syntynyt toiseen perheeseen, elänyt toisten aikuisten ja lasten kanssa ja elää nyt täällä meidän keskuudessamme, vihdoinkin kotona oman isän ja äidin luona. Siitä syntyneet jäljet ovat paljon merkityksellisempiä kuin ihon väri. Sen huomaa vaikkapa silloin, kun kaverin lähteminen kotiin saa aikaan hermoromahduksen. Siinä on äidin aivan turha selittää, että ystävä tulee takaisin viidessä minuutissa, jahka on hutaissut makaronilaatikon napaansa; kohta se jo on tässä ketsupit suunpielessä. Se ei auta, jos jostain lapsen sisältä kumpuaa järkyttävä tyhjä olo. Niinpä, ne paljon puhutut erokokemukset ja niiden jäljet.
Tumma suklainen hipiä on kuitenkin se asia, jonka jokainen ensimmäisenä huomaa. Asia, joka tekee lapsistani muiden silmissä erikoisen (ja minun silmissäni aika tavallisen).
Olen yrittänyt välillä seurata, miten oma lapseni tai hänen tapaamansa muut lapset suhtautuvat ihonväriin. Ainakin eri tavalla kuin aikuiset. Jos joku lapsi kuvailee minun lastani kolmannelle pikkuihmiselle, hän saattaa käyttää vaikkapa tällaisia määrittelyjä: se tyttö jolla on ne korvikset, se poika jolla on vihreä sienipaita, se tyttö jolla on ne hienot kengät ja joka käy meidän kanssa jalkapallossa. Aikuinen ei kuvaa minun lapsiani koskaan näin asiantuntevasti, vaan aina näin: se tummaihoinen tyttö. Usein myös lisätään johonkin väliin sana kaunis tai pojastamme puhuttaessa sana söpö. Kun Isoveljestä tulee puhe, aikuisten mielestä hän on se poika, jonka pikkusisarukset ovat jostain Afrikasta.
Lapset myös kommentoivat ihonväriä suorasukaisemmin: Miksi sä oot noin ruskee? Mä oon syntynyt Afrikassa. Ai jaa kiva, onko sulla Zhu Zhu Pets?
Suurin osa lapsista ei kommentoi mitenkään. Uuden ystävän loistava piirustustaito tai upeat Hello Kitty -lenkkarit ovat tuhat kertaa merkityksellisempiä juttuja kuin hänen ihonsa väri.
Toivoisin, että myös aikuiset ottaisivat oppia pieniltä lapsilta. Tässäkin suhteessa.
PS. Meille kuuluu hyvää, mutta tosi kiireistä. Peukku palasi hoitovapaalta töihin ja minä hoidan kotona sekä katrasta että työtäni. Siis palkkatyötä, kotityöt jäävät hoitamatta:) Lapset kasvavat kohisten, Pikkuvelikin on venähtänyt kesästä kahdeksan senttiä. Hän täytti lokakuussa kaksi vuotta, on utelias ja elämää täynnä oleva pieni mies. Kävimme juuri neuvolassa ja kotimatkalla meinasi tulla itku. Tämä täysin terve, ikätasoisesti kehittynyt sirkeäsilmäinen pieni mies on todella se sama poika, josta saimme ensimmäiset alustavat (ja järkyttävät) tiedot 11 kuukautta sitten ja joka oli silloin niin vakavasti erityistarpeinen, että luulin kuolevani pelosta. Tässä hän nyt on, juoksee ja koheltaa, huutaa äitiä ja iskää. Ja osaa kymmenen muutakin sanaa!
keskiviikko 16. marraskuuta 2011
Hengissä ollaan!
Hu huu, Rakkaat Ystävät!
Olen hengissä, vaikka blogia en ole päivittänyt. Ai mitkä ruuhkavuodet?
Tänään kirjoittelen kuulumisia...
Olen hengissä, vaikka blogia en ole päivittänyt. Ai mitkä ruuhkavuodet?
Tänään kirjoittelen kuulumisia...
torstai 8. syyskuuta 2011
Aikuisten oikeesti
Kun aloitin tämän blogin, lupasin itselleni, etten arvostele toisten tapaa olla vanhempi. Yritän myös olla syyllistämästä äitejä ja isiä. Nyt en aio pitää lupaustani.
Katson, että minulla on varaa arvostella muita. Ei siksi, että olisin itse täydellinen äiti (voih, olen todella kaukana siitä). Olen kuitenkin opettanut teini-ikäisiä, eli niin sanotusti korjannut kotien varhaiskasvatuksen satoa. Se on opettanut paljon, ja siksi rohkenen nyt hiukan arvostella nykyajan vanhemmuutta. Tai siis sitä niin sanottua vanhemmuutta, joka on hukassa.
Tässä kolme lasten kasvatukseen liittyvä asiaa, jotka ärsyttävät minua ihan aikuisten oikeesti. Tunnistatko itsesi?
Kontaktin puute: Nykyvanhemmilla ei näytä olevaan kontaktia lapseen. Älä kiipeä sinne! Nyt kyllä tulet heti tänne! Onko kuulossa vikaa!? Sinne ei saa mennä! Äidit ja isät kailottavat kovaan ääneen kahvikuppinsa äärestä ja vaativat, että lapsen pitäisi salamana totella. Voin kertoa, että ei se tottele. Ja kun kullannuppu ei tottele, hermostutte molemmat ja sanot lapselle, että jos hän ei pian tottele, lähdette kotiin. Hän ei tottele, edelleenkään, vaikka huudat vähän kovempaa. Mutta ette suinkaan lähde kotiin, vaan uhkailet hiukan lisää. PÖÖÖÖP, pieleen meni! Välillä tuntuu, että lasten maailma on täynnä huutavia ja uhkailevia "yhtä tyhjän kanssa" -vanhempia.
Kannattaa nostaa peppu penkistä, mennä lapsen luo, laskeutua hänen eteensä, ottaa kiinni lempeästi hartioista, katsoa silmiin ja sanoa painokkaasti, että SINNE EI KIIVETÄ. Ja jos lapsi ei tottele, pitää todella lähteä kotiin. Aikuisten oikeesti.
Katteettomat lupaukset: Tähän jo viittasinkin edellisessä. Joskus tulee itse annettua turhan kova uhkaus, kuten viime lauantaina Pikkusiskolle, joka niskoitteli huoneensa siivoamisessa. Silloin on pidettävä sanoistaan kiinni, vaikka tekisi kuinka pahaa. Luit oikein, sanoistaan on pidettävä kiinni. Me sovimme jo edellisenä iltana, että jokainen siivoaa oman osuutensa ja palkinnoksi siitä lähdemme elokuviin. Pikkusisko ei siivonnut. Tai siivosi, mutta kauhean metelin kanssa. Päästin suustani uhkauksen: jos ei ala NYT siivous maistua, et pääse elokuviin. Eikä alkanut maistua, joten eipä sitten maistunut elokuvakaan. Piste.
Valmistelemattomuus: Vanhemmat näyttävät edellyttävän, että lapsi tottelee juurikin sitä kahvikupin äärestä kailottavaa vanhempaa silmänräpäyksessä ilman, että lasta on valmisteltu mitenkään. Eli pieleen meni jo alusta alkaen. Kannattaa oikeasti panostaa siihen, että ennen ostarille, perhekahvilaan, kylään, sukujuhlille tai mummolaan menoa käydään läpi käyttäytymiskoodi ja sovitaan, että kun äiti ja isä nostaa pepun penkistä, kävelee luokse, ottaa lempeästi hartioista kiinni ja sanoo jotain, sitä totellaan. Ja jos ei totella, lähdetään kotiin. Kyllä, luit oikein: lähdetään kotiin. Aikuisten oikeesti.
Ja anteeksi, anteeksi ja anteeksi. Antakaa minun edes tämän kerran olla tällainen besserwisser :)
PS: Miksi sitten toimimme näin, ihan hölmösti? No siksi, ettemme hyväksy sitä tosiasiaa, että VANHEMMUUS ON PIRUN KOVAA TYÖTÄ, 24/7. Haluaisimme päästä hiukan helpommalla, olla nostamatta peppua penkistä.
Katson, että minulla on varaa arvostella muita. Ei siksi, että olisin itse täydellinen äiti (voih, olen todella kaukana siitä). Olen kuitenkin opettanut teini-ikäisiä, eli niin sanotusti korjannut kotien varhaiskasvatuksen satoa. Se on opettanut paljon, ja siksi rohkenen nyt hiukan arvostella nykyajan vanhemmuutta. Tai siis sitä niin sanottua vanhemmuutta, joka on hukassa.
Tässä kolme lasten kasvatukseen liittyvä asiaa, jotka ärsyttävät minua ihan aikuisten oikeesti. Tunnistatko itsesi?
Kontaktin puute: Nykyvanhemmilla ei näytä olevaan kontaktia lapseen. Älä kiipeä sinne! Nyt kyllä tulet heti tänne! Onko kuulossa vikaa!? Sinne ei saa mennä! Äidit ja isät kailottavat kovaan ääneen kahvikuppinsa äärestä ja vaativat, että lapsen pitäisi salamana totella. Voin kertoa, että ei se tottele. Ja kun kullannuppu ei tottele, hermostutte molemmat ja sanot lapselle, että jos hän ei pian tottele, lähdette kotiin. Hän ei tottele, edelleenkään, vaikka huudat vähän kovempaa. Mutta ette suinkaan lähde kotiin, vaan uhkailet hiukan lisää. PÖÖÖÖP, pieleen meni! Välillä tuntuu, että lasten maailma on täynnä huutavia ja uhkailevia "yhtä tyhjän kanssa" -vanhempia.
Kannattaa nostaa peppu penkistä, mennä lapsen luo, laskeutua hänen eteensä, ottaa kiinni lempeästi hartioista, katsoa silmiin ja sanoa painokkaasti, että SINNE EI KIIVETÄ. Ja jos lapsi ei tottele, pitää todella lähteä kotiin. Aikuisten oikeesti.
Katteettomat lupaukset: Tähän jo viittasinkin edellisessä. Joskus tulee itse annettua turhan kova uhkaus, kuten viime lauantaina Pikkusiskolle, joka niskoitteli huoneensa siivoamisessa. Silloin on pidettävä sanoistaan kiinni, vaikka tekisi kuinka pahaa. Luit oikein, sanoistaan on pidettävä kiinni. Me sovimme jo edellisenä iltana, että jokainen siivoaa oman osuutensa ja palkinnoksi siitä lähdemme elokuviin. Pikkusisko ei siivonnut. Tai siivosi, mutta kauhean metelin kanssa. Päästin suustani uhkauksen: jos ei ala NYT siivous maistua, et pääse elokuviin. Eikä alkanut maistua, joten eipä sitten maistunut elokuvakaan. Piste.
Valmistelemattomuus: Vanhemmat näyttävät edellyttävän, että lapsi tottelee juurikin sitä kahvikupin äärestä kailottavaa vanhempaa silmänräpäyksessä ilman, että lasta on valmisteltu mitenkään. Eli pieleen meni jo alusta alkaen. Kannattaa oikeasti panostaa siihen, että ennen ostarille, perhekahvilaan, kylään, sukujuhlille tai mummolaan menoa käydään läpi käyttäytymiskoodi ja sovitaan, että kun äiti ja isä nostaa pepun penkistä, kävelee luokse, ottaa lempeästi hartioista kiinni ja sanoo jotain, sitä totellaan. Ja jos ei totella, lähdetään kotiin. Kyllä, luit oikein: lähdetään kotiin. Aikuisten oikeesti.
Ja anteeksi, anteeksi ja anteeksi. Antakaa minun edes tämän kerran olla tällainen besserwisser :)
PS: Miksi sitten toimimme näin, ihan hölmösti? No siksi, ettemme hyväksy sitä tosiasiaa, että VANHEMMUUS ON PIRUN KOVAA TYÖTÄ, 24/7. Haluaisimme päästä hiukan helpommalla, olla nostamatta peppua penkistä.
maanantai 22. elokuuta 2011
Läskiraportti
Eräänä päivänä meidän kylän S-Marketiin astellessani minulle tuli outo olo. Vilkuilin ympärilleni, en huomannut mitään erikoista. Muutama päivä myöhemmin sama toistui, nyt bensatankilla.
Yhtäkkiä tajusin, mitä on vialla. Miesten katseet. Ne ovat muuttuneet, kestävät sadasosasekunnin pidempään kuin ennen. Ja arvatkaapa rakkaat siskot, mistä se johtuu?
Siitä, että olen viisitoista kiloa laihempi kuin ennen.
Sen sijaan, että nauttisin täysin siemauksin pidemmistä katseista, varsinkin nuorten miesten merkitsevistä vilkaisuista, ne tekevät minut todella surulliseksi. Tällainenko meidän maailmamme on? Olemmeko näin pinnallisia? Eikö ketään kiinnosta, mitä minä ajattelen? Merkitseekö (laihempi) ulkonäkö näin paljon?
Nainen on aina ollut katseen kohde, mies katsoja. Objekti ja subjekti, tiedättehän. Näin se vain menee, katsokaapa taidetta tai lukekaa vaikkapa 1800-luvun lopun kirjallisuutta. Tai katsokaa elokuvia, mainoksia, mitä tahansa.
Mutta silti en haluaisi suostua tähän. En haluaisi olla kauniimpi laihempana. Minua surettaa ja vähän järkyttääkin se, miten laihtuminen näyttää tekevän minusta kaikin puolin varteenotettavamman, fiksumman ja yhteiskuntakelpoisemman.
Olen alkanut tarkkailla itseäni katsojana, subjektina. Viipyileekö minun katseeni hiukan kauemmin salskeissa nuorissa kolleissa kuin niissä vähemmän kiiltokuvamaisissa miehenkönsikkäissä? Jos niin on, en ainakaan ikinä sitä tunnusta.
Minua kauhistuttaa kaikki nämä havaintoni. Tuntuu, että laihempana olen miesten mielestä jopa hauskempi ja fiksumpi. Kanssani jutellaan kauemmin kuin ennen, vaikka älykkyysosamääräni ei ole noussut vaakalukemien laskiessa eivätkä jutut ole tippaakaan parantuneet.
Vielä viisi kiloa, ja ravintolassa hiukan nuoremmat ja komeammat miehet tunkevat baaritiskille viereeni? Ei se niin voi mennä, eihän siskot?
Yhtäkkiä tajusin, mitä on vialla. Miesten katseet. Ne ovat muuttuneet, kestävät sadasosasekunnin pidempään kuin ennen. Ja arvatkaapa rakkaat siskot, mistä se johtuu?
Siitä, että olen viisitoista kiloa laihempi kuin ennen.
Sen sijaan, että nauttisin täysin siemauksin pidemmistä katseista, varsinkin nuorten miesten merkitsevistä vilkaisuista, ne tekevät minut todella surulliseksi. Tällainenko meidän maailmamme on? Olemmeko näin pinnallisia? Eikö ketään kiinnosta, mitä minä ajattelen? Merkitseekö (laihempi) ulkonäkö näin paljon?
Nainen on aina ollut katseen kohde, mies katsoja. Objekti ja subjekti, tiedättehän. Näin se vain menee, katsokaapa taidetta tai lukekaa vaikkapa 1800-luvun lopun kirjallisuutta. Tai katsokaa elokuvia, mainoksia, mitä tahansa.
Mutta silti en haluaisi suostua tähän. En haluaisi olla kauniimpi laihempana. Minua surettaa ja vähän järkyttääkin se, miten laihtuminen näyttää tekevän minusta kaikin puolin varteenotettavamman, fiksumman ja yhteiskuntakelpoisemman.
Olen alkanut tarkkailla itseäni katsojana, subjektina. Viipyileekö minun katseeni hiukan kauemmin salskeissa nuorissa kolleissa kuin niissä vähemmän kiiltokuvamaisissa miehenkönsikkäissä? Jos niin on, en ainakaan ikinä sitä tunnusta.
Minua kauhistuttaa kaikki nämä havaintoni. Tuntuu, että laihempana olen miesten mielestä jopa hauskempi ja fiksumpi. Kanssani jutellaan kauemmin kuin ennen, vaikka älykkyysosamääräni ei ole noussut vaakalukemien laskiessa eivätkä jutut ole tippaakaan parantuneet.
Vielä viisi kiloa, ja ravintolassa hiukan nuoremmat ja komeammat miehet tunkevat baaritiskille viereeni? Ei se niin voi mennä, eihän siskot?
sunnuntai 31. heinäkuuta 2011
Edistysaskelia
Yhtäkkiä, ihan tavallisena päivänä, sitä on aivan tajuttoman iloinen asioista, joita joskus piti itsestäänselvyyksinä.
Pari päivää sitten katselin poikaani Ruotsinlaivan lastenhuoneessa. Terhakkaana hän tepsutteli ympäriinsä, ihan itsekseen, omin pikku jaloin. Välillä hän tarkisti, että äiti on samassa tutussa paikassa ja jatkoi taas touhukkaana tutkimusretkiään. Rekka-auto rullasi pitkin lattiaa pärinän saattelemana ja kippasi pehmotikkarikuorman nurkkaan. Pienen kuskin silmät loistivat!
"Äitääää!" Vaativa huuto kaikui, jos äiti ei muistanut kehua ja kommentoida pienen veijarin touhuja.
Tällaisina hetkinä en voi olla muistelematta sitä talvista iltapäivää, kun kuulin ensimmäisen kerran tästä pienestä miehestä. Häntä olivat arvioineet ja tutkineet kymmenet silmät, häntä olivat väännelleet ja käännelleet lääkärit, fysioterapeutit ja toimintaterapeutit. Totinen, heiveröinen poika. Isot, ihmettelevät silmät. Pikkuruinen rääpäle, joka ei osannut vielä juuri mitään.
Ja täällä kaukana pelokas äiti, jolle vakuutettiin, että on ihan oikein sanoa ei tälle pojalle, jos tuntuu, etteivät omat voimavarat riitä. Kukaan ei voinut luvata tälle pelokkaalle äidille, että kaikki menisi hyvin tai että kaikki menisi edes siedettävästi. Minulla ja Peukulla oli vain kasa papereita ja muutama ilmeetön valokuva, jotka eivät antaneet paljonkaan uskoa.
Mitä jos olisin sanonut ei? Mistä kaikesta olisinkaan jäänyt paitsi! En pysty itkemättä enää edes ajattelemaan sitä vaihtoehtoa.
Tänä syksynä hän täyttää kaksi vuotta. Pikkuruinen ihmeemme, joka nauraa, tepsuttelee ympäriinsä, rakastaa autojaan, rummuttaa alituiseen, tanssii aina kuullessaan musiikkia. Hän, joka ei vielä viime talvena osannut juuri mitään.
Pari päivää sitten katselin poikaani Ruotsinlaivan lastenhuoneessa. Terhakkaana hän tepsutteli ympäriinsä, ihan itsekseen, omin pikku jaloin. Välillä hän tarkisti, että äiti on samassa tutussa paikassa ja jatkoi taas touhukkaana tutkimusretkiään. Rekka-auto rullasi pitkin lattiaa pärinän saattelemana ja kippasi pehmotikkarikuorman nurkkaan. Pienen kuskin silmät loistivat!
"Äitääää!" Vaativa huuto kaikui, jos äiti ei muistanut kehua ja kommentoida pienen veijarin touhuja.
Tällaisina hetkinä en voi olla muistelematta sitä talvista iltapäivää, kun kuulin ensimmäisen kerran tästä pienestä miehestä. Häntä olivat arvioineet ja tutkineet kymmenet silmät, häntä olivat väännelleet ja käännelleet lääkärit, fysioterapeutit ja toimintaterapeutit. Totinen, heiveröinen poika. Isot, ihmettelevät silmät. Pikkuruinen rääpäle, joka ei osannut vielä juuri mitään.
Ja täällä kaukana pelokas äiti, jolle vakuutettiin, että on ihan oikein sanoa ei tälle pojalle, jos tuntuu, etteivät omat voimavarat riitä. Kukaan ei voinut luvata tälle pelokkaalle äidille, että kaikki menisi hyvin tai että kaikki menisi edes siedettävästi. Minulla ja Peukulla oli vain kasa papereita ja muutama ilmeetön valokuva, jotka eivät antaneet paljonkaan uskoa.
Mitä jos olisin sanonut ei? Mistä kaikesta olisinkaan jäänyt paitsi! En pysty itkemättä enää edes ajattelemaan sitä vaihtoehtoa.
Tänä syksynä hän täyttää kaksi vuotta. Pikkuruinen ihmeemme, joka nauraa, tepsuttelee ympäriinsä, rakastaa autojaan, rummuttaa alituiseen, tanssii aina kuullessaan musiikkia. Hän, joka ei vielä viime talvena osannut juuri mitään.
torstai 21. heinäkuuta 2011
Pikkulillin selviytymisopas vieraiden varalle
Kun kerran alkuun päästiin, jatkan samaa huushollerska-linjaa.
Tässä tulee Pikkulillin selviytymisopas vieraiden varalle:
Kun ystävä soittaa tulevansa käymään minuutin kuluttua tai kun naapuri pelmahtaa ovesta yllättäen, älä selittele mitään, vaan ole aidosti iloinen. Jos nurkasta löytyy likaiset kalsarit ja kuistilta koiran paskaa, ystäväsi ei varmaan halua kuulla, että voi voi meillä on taas tämän näköistä. Hän haluaa kuulla, kuinka ihanaa on, että hän tuli! Tai jos tapahtuu ihan pahinta, mitä Pikkulillille on ikinä tapahtunut: appiukko tulee yllättäen ja käy vessassa, jonka lavuaarin reunalta löytyy siististi nippuun kääritty käytetty kuukautisside. Auts! Silloinkin on paras olla vaan ja hymyillä, heh!
Jos taas puolituttu tai ihan uusi ystävä tulee ja haluat esittää hänelle, että teillä on muka joskus siistiä, toimi näin: petaa sängyt, sytytä muutama tuoksukynttilä ja kolaa vanhalla lumikolalla tavararöykkiöt sängyjen alle ja kaappeihin. Anna vielä jokaiselle lapselle muovikassi, käske heidän täyttää ne tavaroilla ja heittää piiloon. Ja kas, vieraita odottaa siisti ja hyväntuoksuinen koti!
Tarjoiluistakaan ei kannata stressata. Tee nän: laita uuni 200 asteeseen, sipaise piirakkavuokaan nokare voita ja heitä uuniin. Sulata sen jälkeen 200 grammaa voita ja sekoita siihen ensin puoli muumimukillista sokeria, sitten 1 mukillinen jauhoja, 1 kananmuna, kolmannes mukillista maitoa, 1 teelusikka leivinjauhetta ja pari teelusikkaa vaniljasokeria. Ota sitten vuoka uunista, levitä pullasutilla voi vuokaan, kaada löysä taikina vuokaan ja etsi kaapista jotain piirakan päälle. Marjat, hedelmät tai vaikkapa omenat kanelin kanssa kelpaavat mainiosti. Banaanista, kanelista, jäätelöstä ja kinuskikastikkeesta saat lasten suosikkia. Kun hätätäyte on huitaistu piirakan päälle, paista puolisen tuntia. Kun vieraat saapuvat, älä vaan mainitse, miten helppo ohje oli vaan esitä Marttojen kunniajäsentä sievästi esiliinassa hymyillen. Ja mikä parasta, tämä piirakka on taivaallisen pehmeää ja suussasulavaa!
Näin Pikkulilli hämää puolituttujaan :)
Tässä tulee Pikkulillin selviytymisopas vieraiden varalle:
Kun ystävä soittaa tulevansa käymään minuutin kuluttua tai kun naapuri pelmahtaa ovesta yllättäen, älä selittele mitään, vaan ole aidosti iloinen. Jos nurkasta löytyy likaiset kalsarit ja kuistilta koiran paskaa, ystäväsi ei varmaan halua kuulla, että voi voi meillä on taas tämän näköistä. Hän haluaa kuulla, kuinka ihanaa on, että hän tuli! Tai jos tapahtuu ihan pahinta, mitä Pikkulillille on ikinä tapahtunut: appiukko tulee yllättäen ja käy vessassa, jonka lavuaarin reunalta löytyy siististi nippuun kääritty käytetty kuukautisside. Auts! Silloinkin on paras olla vaan ja hymyillä, heh!
Jos taas puolituttu tai ihan uusi ystävä tulee ja haluat esittää hänelle, että teillä on muka joskus siistiä, toimi näin: petaa sängyt, sytytä muutama tuoksukynttilä ja kolaa vanhalla lumikolalla tavararöykkiöt sängyjen alle ja kaappeihin. Anna vielä jokaiselle lapselle muovikassi, käske heidän täyttää ne tavaroilla ja heittää piiloon. Ja kas, vieraita odottaa siisti ja hyväntuoksuinen koti!
Tarjoiluistakaan ei kannata stressata. Tee nän: laita uuni 200 asteeseen, sipaise piirakkavuokaan nokare voita ja heitä uuniin. Sulata sen jälkeen 200 grammaa voita ja sekoita siihen ensin puoli muumimukillista sokeria, sitten 1 mukillinen jauhoja, 1 kananmuna, kolmannes mukillista maitoa, 1 teelusikka leivinjauhetta ja pari teelusikkaa vaniljasokeria. Ota sitten vuoka uunista, levitä pullasutilla voi vuokaan, kaada löysä taikina vuokaan ja etsi kaapista jotain piirakan päälle. Marjat, hedelmät tai vaikkapa omenat kanelin kanssa kelpaavat mainiosti. Banaanista, kanelista, jäätelöstä ja kinuskikastikkeesta saat lasten suosikkia. Kun hätätäyte on huitaistu piirakan päälle, paista puolisen tuntia. Kun vieraat saapuvat, älä vaan mainitse, miten helppo ohje oli vaan esitä Marttojen kunniajäsentä sievästi esiliinassa hymyillen. Ja mikä parasta, tämä piirakka on taivaallisen pehmeää ja suussasulavaa!
Näin Pikkulilli hämää puolituttujaan :)
tiistai 19. heinäkuuta 2011
Herkkuhetkiä
Olen vuosikausia ihmetellyt, miksen osaa tehdä pannukakkua. Siitä tulee lähinnä saunapeflettiä muistuttava musta lättänä luomus. Netistä on tullut kaivettua resepti jos toinenkin, mutta minun pannareillani on ruokittu enemmän kompostia kuin lapsia. Tai olisi niitä voinut käyttää fresbeenäkin, mutta eihän ruualla tohdi leikkiä.
Nyt olen vihdoin onnistunut!
Resepti on sovellettu lukuisista eri nettiversioista, ja näin se menee:
8 dl maitoa, mielellään suoraan navetasta, hätätapauksessa punaista
4 dl vehnäjauhoja
2 kananmunaa, ehdottomasti huoneenlämpöisinä
1,5 dl sokeria, ei mielellään valkoista
1,5 tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
2 tl vanilliinisokeria
100 g sulatettua voita
Aloita lämmittämällä uuni 200 asteeseen. Kaada sen jälkeen kulhoon 4 dl maitoa ja vatkaa siihen jauhot. Lisää sen jälkeen loput maidosta. Näin vältät ei-toivotut sattumat. Tässä vaiheessa laita reilu nokare voita pellille ja täräytä pelti uuniin. Lisää sokerit, munat, suola ja leivinjauhe. Sulata rasva ja lisää taikinaan hyvällä omallatunnolla. Ota pelli uunista ja levitä pullasudilla rasva, ei kannata unohtaa reunoja. Anna taikinan tekeytyä vähintään vartti, vatkaa hiukan, huitase pellille ja uuniin noin 25 minuutiksi.
Syötä lapsille vaikkapa lauantai-illan herkuksi jäätelön ja hillon kera. Katso itse vierestä kuola valuen, mikäli linjasi eivät salli voita ja sokeria :)
Nyt olen vihdoin onnistunut!
Resepti on sovellettu lukuisista eri nettiversioista, ja näin se menee:
8 dl maitoa, mielellään suoraan navetasta, hätätapauksessa punaista
4 dl vehnäjauhoja
2 kananmunaa, ehdottomasti huoneenlämpöisinä
1,5 dl sokeria, ei mielellään valkoista
1,5 tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
2 tl vanilliinisokeria
100 g sulatettua voita
Aloita lämmittämällä uuni 200 asteeseen. Kaada sen jälkeen kulhoon 4 dl maitoa ja vatkaa siihen jauhot. Lisää sen jälkeen loput maidosta. Näin vältät ei-toivotut sattumat. Tässä vaiheessa laita reilu nokare voita pellille ja täräytä pelti uuniin. Lisää sokerit, munat, suola ja leivinjauhe. Sulata rasva ja lisää taikinaan hyvällä omallatunnolla. Ota pelli uunista ja levitä pullasudilla rasva, ei kannata unohtaa reunoja. Anna taikinan tekeytyä vähintään vartti, vatkaa hiukan, huitase pellille ja uuniin noin 25 minuutiksi.
Syötä lapsille vaikkapa lauantai-illan herkuksi jäätelön ja hillon kera. Katso itse vierestä kuola valuen, mikäli linjasi eivät salli voita ja sokeria :)
torstai 14. heinäkuuta 2011
Parhaat vuodet
Joskus tulee hetkiä, kun pysähdyn miettimään tätä kaikkea. Tätä, mitä olen saanut. Tai oikeastaan en ole saanut mitään, en ainakaan ilmaiseksi, sillä elämässäni on ollut päiviä ja kuukausia, jotka antaisin pois koska tahansa.
Niinä hetkinä, kun pysähdyn miettimään, olen ihan järjettömän onnellinen. Kädet taikinassa katson pihalle hiekkalaatikolla leikkiviä lapsia ja alan melkein itkeä. Tässä he nyt ovat, kaikki kolme vihdoin kotona.
Pihasaunan terassilla katson kotiani. Punamullattu, kuusi ikkunaa tielle, kärhö seinustalla. Kaikki juuri niin kuin olin ajatellutkin. Tai ei ehkä ihan, kukkamaassa on rikkaruohoja ja nurmikko ajamatta.
Aamulla juon yksin kahvia tuvassa. Katto korkealla, ulkona kesä.
Tai silmät sikkurassa aamutuimaan nostan hymyilevän Pikkuveljen pinnasängystä.
Niihin hetkiin mahtuu kokonainen maailma.
Usein näinä hetkinä muistan, että tämä kaikki ei ole aina ollut totta. Joskus olen ajatellut, että eikö elämääni mahdu muita kuin huonoja uutisia. Mutta nyt elän näitä vuosia, parhaita vuosiani.
Niinä hetkinä, kun pysähdyn miettimään, olen ihan järjettömän onnellinen. Kädet taikinassa katson pihalle hiekkalaatikolla leikkiviä lapsia ja alan melkein itkeä. Tässä he nyt ovat, kaikki kolme vihdoin kotona.
Pihasaunan terassilla katson kotiani. Punamullattu, kuusi ikkunaa tielle, kärhö seinustalla. Kaikki juuri niin kuin olin ajatellutkin. Tai ei ehkä ihan, kukkamaassa on rikkaruohoja ja nurmikko ajamatta.
Aamulla juon yksin kahvia tuvassa. Katto korkealla, ulkona kesä.
Tai silmät sikkurassa aamutuimaan nostan hymyilevän Pikkuveljen pinnasängystä.
Niihin hetkiin mahtuu kokonainen maailma.
Usein näinä hetkinä muistan, että tämä kaikki ei ole aina ollut totta. Joskus olen ajatellut, että eikö elämääni mahdu muita kuin huonoja uutisia. Mutta nyt elän näitä vuosia, parhaita vuosiani.
keskiviikko 6. heinäkuuta 2011
Pikkusiskolle
Siitä on vain reilut kolme vuotta aikaa, kun eteläafrikkalaisessa lastenkodissa sain sinut syliini. Itkit ja huusit kauhuissasi, ojensit molemmat kätesi hoitajaa kohti. Isääsi pelkäsit niin, ettet suostunut olemaan samassa huoneessa. Takerruit epätoivossasi minuun, ja luulenpa, että taisit koko ensimmäisen yhteisen vuotemme olla sylissäni. Kädet kaulallani, jalat tiukasti vyötäröni ympärillä. Roikuit siinä, kun tein jauhelihakastiketta, kävin suihkussa, pesin pyykkiä. Luulin tukehtuvani, kun hengitit kaiken ilman ympäriltäni.
Hiljalleen osamme vaihtuivat.
Nyt on päiviä, jolloin tuskin näen sinua. Yhtäkkiä syöksyt pihalla nurkan takaa, pelkät alushousut jalassa, osoitat minua kuivuneella oksalla ja huudat: "Pam! Sää kualit!" Sitten juokset nauraen karkuun ja minä huhuilen perääsi, että aamupala on vielä syömättä.
Sinulla on maailman kaunein hymy. Sen takaa sanat sinkoilevat terävinä ja tarkkoina. Tuollaista verbaalista lahjakkuutta en tajunnut olevan olemassakaan.
Olet niin iso tyttö jo, minun pieni prinsessani. "Kato äiti, mun hampaat heiluu, kohta ne lähtee!" Ei, ei kai vielä?
Joskus havahdun, kun en kuulekaan mistään tauotonta puhettasi. Etsin, en löydä, hätäännyn. Sitten sinä juokset nauraen jostain kaukaa ja ihmettelet, miksi olen niin vihainen. "Mutta äiti, mä kävin vaan katsomassa, onko S kotona, ja sitten me jäätiin leikkimään. En mä ollut kauan poissa. S tulee meille, kun se on syönyt!"
Et ymmärrä, mikset muka saisi mennä, koska osaat kuulemma varoa autoja ja osaat koputtaa jo niin kovaa, että sinulle avataan.
Kun isot jätkät touhuavat, sinä olet mukana, kuinkas muutenkaan. Et osaa ajaa pyörällä, ja siksi olet oppinut juoksemaan järjettömän kovaa. Sinua ei isojen poikien tarvitse mukana retuttaa, pysyt vauhdissa ilmankin. Tosin taisteluleikeissä kukaan ei halua miekkailla kanssasi, koska lyöt puumiekallasi niin pirun kovaa.
Minä en enää pysy perässäsi. Yritän takertua sinuun. Älä kasva niin nopeaan, ole vielä siinä.
Koska tässä kävi näin, koska osamme vaihtuivat?
Hiljalleen osamme vaihtuivat.
Nyt on päiviä, jolloin tuskin näen sinua. Yhtäkkiä syöksyt pihalla nurkan takaa, pelkät alushousut jalassa, osoitat minua kuivuneella oksalla ja huudat: "Pam! Sää kualit!" Sitten juokset nauraen karkuun ja minä huhuilen perääsi, että aamupala on vielä syömättä.
Sinulla on maailman kaunein hymy. Sen takaa sanat sinkoilevat terävinä ja tarkkoina. Tuollaista verbaalista lahjakkuutta en tajunnut olevan olemassakaan.
Olet niin iso tyttö jo, minun pieni prinsessani. "Kato äiti, mun hampaat heiluu, kohta ne lähtee!" Ei, ei kai vielä?
Joskus havahdun, kun en kuulekaan mistään tauotonta puhettasi. Etsin, en löydä, hätäännyn. Sitten sinä juokset nauraen jostain kaukaa ja ihmettelet, miksi olen niin vihainen. "Mutta äiti, mä kävin vaan katsomassa, onko S kotona, ja sitten me jäätiin leikkimään. En mä ollut kauan poissa. S tulee meille, kun se on syönyt!"
Et ymmärrä, mikset muka saisi mennä, koska osaat kuulemma varoa autoja ja osaat koputtaa jo niin kovaa, että sinulle avataan.
Kun isot jätkät touhuavat, sinä olet mukana, kuinkas muutenkaan. Et osaa ajaa pyörällä, ja siksi olet oppinut juoksemaan järjettömän kovaa. Sinua ei isojen poikien tarvitse mukana retuttaa, pysyt vauhdissa ilmankin. Tosin taisteluleikeissä kukaan ei halua miekkailla kanssasi, koska lyöt puumiekallasi niin pirun kovaa.
Minä en enää pysy perässäsi. Yritän takertua sinuun. Älä kasva niin nopeaan, ole vielä siinä.
Koska tässä kävi näin, koska osamme vaihtuivat?
lauantai 2. heinäkuuta 2011
Tavallinen päivä
Helteinen lauantaipäivä. Meidän piti mennä Farmari-messuille, mutta aamutuimaan totesin, ettei taidetakaan mennä. Ainakaan tänään. Peukku nimittäin kertoi oksentaneensa tunnin välein yökahdesta saakka. Hän mainitsi ihmetelleensä neljältä aamuyöllä kömpiessään jälleen kerran vessaan, miksi ihmeessä puuhellalla on ihan helvetin iso musta kattila; että mitä ihmettä minä meinaan keitellä. Ukkoparka oli tuijottanut vanhaa valtavaa kuvaputkitelevisiotamme Hemnes-lipaston päällä.
Jes, tästähän tulee loistopäivä!
Peukku ihmetteli vessan matolla olevia rämmäleitä, jotka eivät kuulemma voi mitenkään olla peräisin hänestä. Hän kun on tähdännyt tarkasti kaiken pönttöön. Syyllinen löytyi, kun Pikkusisko kömpi sänkyni viereen ja kertoi oksennelleensa yöllä sänkyynsä ja vissiin vähän kylppärin matollekin.
Vai että tällainen yö. Ja minä nukuin kahdeksan tunnin mukavan leppoisat unet. Tähän se leppoisuus loppui.
Aamupäivä menikin mukavasti pyykkikonetta ruokkiessa. Tarpeeksi lakanoita ei ollut tuhriintunut, koska ehdin tuhlata sievoisen summan shoppailemalla netistä Greengaten kahvikuppeja. Sillä aikaa Peukku opetti Pikkusiskolle, miten pää pitää laittaa ämpäriin, kun oksennus tulee. Pikkusiskoa hihitytti. Ei hihityttänyt enää, kun oksennus taas tuli. Ämpäriin, hyvä!
Isoveli heräsi yhdeltätoista Jätskiauton ääneen ja rynni silmät sikkuralla kalsareissaan autolle. Aamupalaksi Turkinpippurijätskiä. Pikkuveli söi lounaaksi elämänsä ensimmäisen tuutin!
Minä tein pakastimesta kummallisia löytöjä, jäädytettyjä siideripulloja. Mitä ihmettä, en ole vuosiin enää juonut sidukkaa. Ja miksi sitä on jäädytetty?
Tälläistä tämä, tavallista kesäelämää.
Jes, tästähän tulee loistopäivä!
Peukku ihmetteli vessan matolla olevia rämmäleitä, jotka eivät kuulemma voi mitenkään olla peräisin hänestä. Hän kun on tähdännyt tarkasti kaiken pönttöön. Syyllinen löytyi, kun Pikkusisko kömpi sänkyni viereen ja kertoi oksennelleensa yöllä sänkyynsä ja vissiin vähän kylppärin matollekin.
Vai että tällainen yö. Ja minä nukuin kahdeksan tunnin mukavan leppoisat unet. Tähän se leppoisuus loppui.
Aamupäivä menikin mukavasti pyykkikonetta ruokkiessa. Tarpeeksi lakanoita ei ollut tuhriintunut, koska ehdin tuhlata sievoisen summan shoppailemalla netistä Greengaten kahvikuppeja. Sillä aikaa Peukku opetti Pikkusiskolle, miten pää pitää laittaa ämpäriin, kun oksennus tulee. Pikkusiskoa hihitytti. Ei hihityttänyt enää, kun oksennus taas tuli. Ämpäriin, hyvä!
Isoveli heräsi yhdeltätoista Jätskiauton ääneen ja rynni silmät sikkuralla kalsareissaan autolle. Aamupalaksi Turkinpippurijätskiä. Pikkuveli söi lounaaksi elämänsä ensimmäisen tuutin!
Minä tein pakastimesta kummallisia löytöjä, jäädytettyjä siideripulloja. Mitä ihmettä, en ole vuosiin enää juonut sidukkaa. Ja miksi sitä on jäädytetty?
Tälläistä tämä, tavallista kesäelämää.
perjantai 1. heinäkuuta 2011
Nyt se alkaa, ystävät!
Olen elättänyt itseni aina kirjoittamalla ja puhumalla. Ensisijaisesti siis kirjoittamalla. Nyt on ensimmäinen kerta elämässäni, kun ainoastaan puhun pitääkseni perheen leivässä. En siis kirjoita. Tämä on saattanut minut niin merkittävään hämmennyksen tilaan, että asialle on tehtävä jotain.
Minun on saatava kirjoittaa.
Olen yrittänyt pitää päiväkirjaa, mutta ei siitä tule mitään. Miksi kirjoittaisin vain itselleni? Haluan, että edes joskus joku lukee höpinöitäni.
Juuri nyt elämässäni on vaihe, jolloin kaikenlainen lehtikirjoittelukin on jäissä, mistään romaanintekeleistä puhumattakaan.
Siksi olen päättänyt kirjoittaa tänne, jotten ihan näivettyisi.
Koska en juuri muutakaan osaa.
Tästä lähtien tämä blogi päivittyy säännöllisesti. Ja usein!
Kirjoitan edelleen ihan vaan elämästäni. Tavallisesta ja kummallisesta elämästäni.
Ehkä jossain vaiheessa myös blogin ulkonäkö kokee uudistuksen.
Nyt se siis alkaa, hiljaiselon jälkeen, Pikkulillin uusi elämä. Tervetuloa mukaan!
Minun on saatava kirjoittaa.
Olen yrittänyt pitää päiväkirjaa, mutta ei siitä tule mitään. Miksi kirjoittaisin vain itselleni? Haluan, että edes joskus joku lukee höpinöitäni.
Juuri nyt elämässäni on vaihe, jolloin kaikenlainen lehtikirjoittelukin on jäissä, mistään romaanintekeleistä puhumattakaan.
Siksi olen päättänyt kirjoittaa tänne, jotten ihan näivettyisi.
Koska en juuri muutakaan osaa.
Tästä lähtien tämä blogi päivittyy säännöllisesti. Ja usein!
Kirjoitan edelleen ihan vaan elämästäni. Tavallisesta ja kummallisesta elämästäni.
Ehkä jossain vaiheessa myös blogin ulkonäkö kokee uudistuksen.
Nyt se siis alkaa, hiljaiselon jälkeen, Pikkulillin uusi elämä. Tervetuloa mukaan!
lauantai 14. toukokuuta 2011
Kahdeksan tunnustusta
Salanimi, tuo blogimaailman hersyvä ideanikkari, lähetti minulle pokaalin ja haastoi minut tekemään blogissani kahdeksan tunnustusta. Minun pitäisi puolestani haastaa kahdeksan muuta bloggaria pokaalin kera samaan hommaan, mutta koska olen blogimaailmassa suoranainen surkimus ja luen vain TODELLA harvoja blogeja todella harvoin, katsotaan, saanko ketään haastettua:)
Tässä siis tunnustukseni, joista yksi tuli jo:
1. Ei, en jostain kumman syystä lue juuri blogeja, vaikka se on tosi kivaa puuhaa. En edes osaa käyttää tätä bloggeria. Salanimeä käyn aina kurkkaamassa, koska hänellä on ihania, maanläheisiä ideoita. Ja Huvin vuoksi Emilia´s -blogia. Ja tietty Muijaa, mutta sielläkin kommentoin tosi harvoin. Työn puolesta olen tutustunut trendikkäisiin lastenvaateblogeihin, ja se on hauskaa!
2. Olen perusluonteeltani kateellinen. Mutta onneksi jotenkin hyvällä tavalla, en lainkaan katkeralla tavalla. Yleensä en kadehdi kenenkään saavutuksia, koska tekemällä töitä voi kuka tahansa saavuttaa mitä tahansa! Sen sijaan sellaiset jutut, joita en saa edes tekemällä töitä, saavat minut vihreäksi kateudesta. Minut saavat kateelliseksi esimerkiki luonnostaan laihat ihmiset, käsistään taitavat, juoksemaan luodut, jumalaisella lauluäänellä siunatut...
3. Olen laiska.
4. Olen materialisti ja arvostan rahaa, ihan todella. RAKASTAN kauniita esineitä ympärilläni, haluaisin ostaa kaikki vaatteeni vilkaisemattakaan hintalappua, haluaisin matkustella mielin määrin ja ostaa Alkon kalleinta viiniä. Minusta elämä on niin jumalattoman paljon helpompaa, jos rahaa on riittävästi. Jos tili kumisee tyhjyyttään, olen kärttyinen.
5. Olen äitinä vähän liian boheemi. Rakastan lapsiani yli kaiken ja vaikka olen aika tiukka ja vaativakin, sääntöjen suhteen olen "huihai"-tyyppiä. Pidän kiinni riittävästä unesta, terveellisestä ruuasta ja hyvistä tavoista, mutta muuten meillä mellastetaan kuin "Ellun kanat". Saatan yhtäkkiä tehdä jotain ihan tyhmää lasten kanssa! Ja sitten me nauramme itsemme kuoliaaksi!
6. Minun pitäisi ehdottomasti pudottaa painoani, mutten millään viitsisi, sillä olen toivoton hedonisti.
7. Minulla on sikamaisen huono muisti. Se aiheuttaa joskus kiusallisia tilanteita, mutta ylen harvoin sorrun valehtelemaan. Yleensä sanon, että unohdin hoitaa asian.
8. Haaveilen monista asioista, mutta koska minulla on ollut pelottava tapa toteuttaa haaveeni (hinnalla millä hyvänsä), joten yritän hillitä haaveiluani. Tällä hetkellä haaveilen eniten siitä, että pakkaan kaikki tavaramme ja muutamme vuodeksi tai kahdeksi ulkomaille, mieluiten jonnekin Afrikkaan.
Haastan mukaan seuraavat blogit:
Huvin vuoksi Emilia´s
Muija
Ja kaikki muut, jotka lukevat tätä ja joita itse luen:)
Tässä siis tunnustukseni, joista yksi tuli jo:
1. Ei, en jostain kumman syystä lue juuri blogeja, vaikka se on tosi kivaa puuhaa. En edes osaa käyttää tätä bloggeria. Salanimeä käyn aina kurkkaamassa, koska hänellä on ihania, maanläheisiä ideoita. Ja Huvin vuoksi Emilia´s -blogia. Ja tietty Muijaa, mutta sielläkin kommentoin tosi harvoin. Työn puolesta olen tutustunut trendikkäisiin lastenvaateblogeihin, ja se on hauskaa!
2. Olen perusluonteeltani kateellinen. Mutta onneksi jotenkin hyvällä tavalla, en lainkaan katkeralla tavalla. Yleensä en kadehdi kenenkään saavutuksia, koska tekemällä töitä voi kuka tahansa saavuttaa mitä tahansa! Sen sijaan sellaiset jutut, joita en saa edes tekemällä töitä, saavat minut vihreäksi kateudesta. Minut saavat kateelliseksi esimerkiki luonnostaan laihat ihmiset, käsistään taitavat, juoksemaan luodut, jumalaisella lauluäänellä siunatut...
3. Olen laiska.
4. Olen materialisti ja arvostan rahaa, ihan todella. RAKASTAN kauniita esineitä ympärilläni, haluaisin ostaa kaikki vaatteeni vilkaisemattakaan hintalappua, haluaisin matkustella mielin määrin ja ostaa Alkon kalleinta viiniä. Minusta elämä on niin jumalattoman paljon helpompaa, jos rahaa on riittävästi. Jos tili kumisee tyhjyyttään, olen kärttyinen.
5. Olen äitinä vähän liian boheemi. Rakastan lapsiani yli kaiken ja vaikka olen aika tiukka ja vaativakin, sääntöjen suhteen olen "huihai"-tyyppiä. Pidän kiinni riittävästä unesta, terveellisestä ruuasta ja hyvistä tavoista, mutta muuten meillä mellastetaan kuin "Ellun kanat". Saatan yhtäkkiä tehdä jotain ihan tyhmää lasten kanssa! Ja sitten me nauramme itsemme kuoliaaksi!
6. Minun pitäisi ehdottomasti pudottaa painoani, mutten millään viitsisi, sillä olen toivoton hedonisti.
7. Minulla on sikamaisen huono muisti. Se aiheuttaa joskus kiusallisia tilanteita, mutta ylen harvoin sorrun valehtelemaan. Yleensä sanon, että unohdin hoitaa asian.
8. Haaveilen monista asioista, mutta koska minulla on ollut pelottava tapa toteuttaa haaveeni (hinnalla millä hyvänsä), joten yritän hillitä haaveiluani. Tällä hetkellä haaveilen eniten siitä, että pakkaan kaikki tavaramme ja muutamme vuodeksi tai kahdeksi ulkomaille, mieluiten jonnekin Afrikkaan.
Haastan mukaan seuraavat blogit:
Huvin vuoksi Emilia´s
Muija
Ja kaikki muut, jotka lukevat tätä ja joita itse luen:)
maanantai 9. toukokuuta 2011
Aina on aikaa ottaa lapsi syliin
Äitienpäivän kunniaksi tasavallan presidentti jakoi kunniamerkkejä äideille. Yksi palkituista äideistä sanoi maakuntalehdessämme näin: Aina on aikaa ottaa lapsi syliin.
Mitä paskaa! Miten tuollaista sontaa saa julkaista!
Puuskahdin juuri noin Peukulle, joka pahaa-aavistamatta istui rakkaassa keinutuolissaan eikä varmastikaan ollut harmonisena äitienpäivän aamuna valmistautunut kuuntelemaan vuodatustani äitiyteen liittyvistä myyttisista diskursseista.
Eikö tällä palkitulla äidillä ole koskaan ollut hengästyttävän hektisiä aamuja, jolloin kolme lasta kitisee helmoissa. Mä en halua leipää, en laita näitä ulkohousuja, missä mun hanskat on, toi kiusaa... Joku haluaa tietenkin syliin, koska "toi" on napannut hänen piponsa ja se itkettää. Kello käy ja kolmen minuutin kuluttua pitäisi olla neuvolassa. Onko tämä äiti tällaisissa tilanteissa hymyillyt äidillisesti, istahtanut eteisen lattialle ja ottanut lapsen syliin? Siis oikeasti syliin, ei napannut kainaloonsa ja kiikuttanut kirkuvaa kakaraa autoon?
Miksi me naiset teemme tämän toisillemme, yhä vieläkin?
Äitiyttä ryhdyttiin tietoisesti 1800-luvun lopun Suomessa rakentamaan uhrautuvaisuuden, kaikkivoipaisuuden, esikuvallisuuden ja puhtauden nimissä. Naisista haluttiin tehdä tällaisia äitejä, koska se palvelu kansalaisvaltion syntyä. Tämä yli sata vuotta vanha ihanne kummittelee takaraivossamme yhä.
Ja se näkyy. Ehkä odotamme vuosikausia tulevamme äideiksi. Sinä aikana luomme mielikuvaa siitä, minkälaisia äitejä meistä tulee. Okei, ehkä väsyn joskus, mutta olen odottanut tätä lasta niin kauan, että miksi en muka jaksaisi olla hänen kanssaan kotona, miksi muka haluaisin lukea sanomalehteä rauhassa, miksen muka avaisi syliäni hänelle koska tahansa. Emme huomaa, että ihanteemme ja ajatuksemme ovat satoja vuosia vanhoja.
Kun äitiys on totta, huomaamme, ettemme ihan jaksaneetkaan. Vuosien kuluessa onnekkaimmat meistä onnistuvat karistamaan ikivanhat myyttiset odotuksen harteiltamme. Ehkä opimme nauttimaan äitiydestä ja pitämään itseämme riittävän hyvinä äiteinä.
Istumme kahvikupposen äärellä lapset raivattuina hetkeksi omiin leikkeihinsä. Ja luemme esimerkillisen äidin sanovan maakuntatalehden otsikossa, että hänellä on aina ollut aikaa ottaa lapsi syliin.
Silloin me muserrumme huonomuuuden tunteen alle. Tai sanomme kolmen lapsen kokemuksella: Mitä paskaa!! Ja käännämme sivua. Ja hätistämme lapset taas leikkeihinsä, että saamme lukea lehden rauhassa. Ja olemme silti maailman parhaita äitejä!
Mitä paskaa! Miten tuollaista sontaa saa julkaista!
Puuskahdin juuri noin Peukulle, joka pahaa-aavistamatta istui rakkaassa keinutuolissaan eikä varmastikaan ollut harmonisena äitienpäivän aamuna valmistautunut kuuntelemaan vuodatustani äitiyteen liittyvistä myyttisista diskursseista.
Eikö tällä palkitulla äidillä ole koskaan ollut hengästyttävän hektisiä aamuja, jolloin kolme lasta kitisee helmoissa. Mä en halua leipää, en laita näitä ulkohousuja, missä mun hanskat on, toi kiusaa... Joku haluaa tietenkin syliin, koska "toi" on napannut hänen piponsa ja se itkettää. Kello käy ja kolmen minuutin kuluttua pitäisi olla neuvolassa. Onko tämä äiti tällaisissa tilanteissa hymyillyt äidillisesti, istahtanut eteisen lattialle ja ottanut lapsen syliin? Siis oikeasti syliin, ei napannut kainaloonsa ja kiikuttanut kirkuvaa kakaraa autoon?
Miksi me naiset teemme tämän toisillemme, yhä vieläkin?
Äitiyttä ryhdyttiin tietoisesti 1800-luvun lopun Suomessa rakentamaan uhrautuvaisuuden, kaikkivoipaisuuden, esikuvallisuuden ja puhtauden nimissä. Naisista haluttiin tehdä tällaisia äitejä, koska se palvelu kansalaisvaltion syntyä. Tämä yli sata vuotta vanha ihanne kummittelee takaraivossamme yhä.
Ja se näkyy. Ehkä odotamme vuosikausia tulevamme äideiksi. Sinä aikana luomme mielikuvaa siitä, minkälaisia äitejä meistä tulee. Okei, ehkä väsyn joskus, mutta olen odottanut tätä lasta niin kauan, että miksi en muka jaksaisi olla hänen kanssaan kotona, miksi muka haluaisin lukea sanomalehteä rauhassa, miksen muka avaisi syliäni hänelle koska tahansa. Emme huomaa, että ihanteemme ja ajatuksemme ovat satoja vuosia vanhoja.
Kun äitiys on totta, huomaamme, ettemme ihan jaksaneetkaan. Vuosien kuluessa onnekkaimmat meistä onnistuvat karistamaan ikivanhat myyttiset odotuksen harteiltamme. Ehkä opimme nauttimaan äitiydestä ja pitämään itseämme riittävän hyvinä äiteinä.
Istumme kahvikupposen äärellä lapset raivattuina hetkeksi omiin leikkeihinsä. Ja luemme esimerkillisen äidin sanovan maakuntatalehden otsikossa, että hänellä on aina ollut aikaa ottaa lapsi syliin.
Silloin me muserrumme huonomuuuden tunteen alle. Tai sanomme kolmen lapsen kokemuksella: Mitä paskaa!! Ja käännämme sivua. Ja hätistämme lapset taas leikkeihinsä, että saamme lukea lehden rauhassa. Ja olemme silti maailman parhaita äitejä!
sunnuntai 27. maaliskuuta 2011
Nämä päivät
Nämä päivät ovat ainutlaatuisia. Ensimmäisiä päiviä, viikkoja, kuukausia. Näistä alkaa yhteinen elämänmittainen taival Pikkuveljen kanssa.
Kun tapasimme ensimmäisen kerran, hän oli iloinen pieni poika. Hei, kiva uusi täti ja setä ovat tulleet vierailulle, niillä on lapsiakin! Minäpä hiukan hymyilen niille! Lahjoja, onpa mukava repiä käärepapereita ja hiukan maistaa, nam nam!
Sitten hän huomaa, että nyt tapahtuu jotain. Ilo vaihtuu hämmennykseksi, peloksi.
Autossa matkalla pois lastenkodista isän sylissä istuu totinen pikkupoika. Mieleeni on piirtynyt lähtemättömästi eräs kuva: katson pikkuruista kättä. Se puristaa uutta lahjaksi saatua lelua. Sormet ovat aivan valkoiset.
Hän ei itke, ja se pelottaa minua. Huuda nyt, huuda suoraa huutoa! Älä anna itsellesi tehdä näin, laita vastaan!
Ensimmäisinä yhteisinä päivinä lapsi katoaa jonnekin. Vaikka hän on sylissä, lähellä, hän on silti kaukana. Hän antaa itsestään vain pieniä välähdyksiä. En tiedä, missä hän oikeasti on. Ehkä omassa turvallisessa lastenkodissa, tutun hoitajan sylissä. Peitoissa tuttu tuoksu, äänet samoja, maito aina saman lämpöistä.
Mutta ne pienet välähdykset, ne ovat jotain, jota en unohda. Äkkiä hän hymyilee, hän katsoo silmiin. Oi, ihanaa! Edes pienen hetken, ennen kuin kääntää päänsä pois ja alistuu vieraan naisen hoivattavaksi. Ei hän tiedä, että olen nyt hänen äitinsä.
Meille kerrottiin lastenkodissa, että kun hän haluaa halata, hän levittää ensin kätensä sivuilleen ja kietoo ne sitten tiukasti kaulan ympäri. Eräänä päivänä, onkohan se kuudes yhteinen päivämme Etelä-Afrikan auringon alla, kannan hikistä lasta kantoliinassa. Yhtäkkiä Sparin kassajonossa hän katsoo suoraan minuun, kaivaa kätensä kantoliinan uumenista, levittää ne sivuilleen ja halaa! Hän halaa luottavaisena, pehmeä poski rintaani vasten. Nieleskelen kyyneleitä.
Nyt olemme olleet kotona jo kaksi viikkoa. Tunnen, että hän on oikeasti luonamme. Ei enää mielessään jossain muualla. Päivä päivältä hän antaa itsestään enemmän. Näyttää, minkälainen pieni mies hän oikeasti on. Jos ympärillä on muita ihmisiä, hän tulee kovaa vauhtia luokseni ja kipeää syliini. Kun hän on väsynyt tai nälissään, hän hakee apua minulta. Hän nauraa ja iloitsee meidän kanssamme.
Olen hänen äitinsä, en enää vain joku vieras nainen. Minä saan olla hänen äitinsä!
Miten mahtavaa saada tutustua sinuun, Pikkuveli! En malttaisi hukata yhtään päivää, yhtään hetkeä. Nämä päivät, kun me kasvamme yhteen, ovat ainutlaatuisia. Olemme saaneet Ihmeen!
Kun tapasimme ensimmäisen kerran, hän oli iloinen pieni poika. Hei, kiva uusi täti ja setä ovat tulleet vierailulle, niillä on lapsiakin! Minäpä hiukan hymyilen niille! Lahjoja, onpa mukava repiä käärepapereita ja hiukan maistaa, nam nam!
Sitten hän huomaa, että nyt tapahtuu jotain. Ilo vaihtuu hämmennykseksi, peloksi.
Autossa matkalla pois lastenkodista isän sylissä istuu totinen pikkupoika. Mieleeni on piirtynyt lähtemättömästi eräs kuva: katson pikkuruista kättä. Se puristaa uutta lahjaksi saatua lelua. Sormet ovat aivan valkoiset.
Hän ei itke, ja se pelottaa minua. Huuda nyt, huuda suoraa huutoa! Älä anna itsellesi tehdä näin, laita vastaan!
Ensimmäisinä yhteisinä päivinä lapsi katoaa jonnekin. Vaikka hän on sylissä, lähellä, hän on silti kaukana. Hän antaa itsestään vain pieniä välähdyksiä. En tiedä, missä hän oikeasti on. Ehkä omassa turvallisessa lastenkodissa, tutun hoitajan sylissä. Peitoissa tuttu tuoksu, äänet samoja, maito aina saman lämpöistä.
Mutta ne pienet välähdykset, ne ovat jotain, jota en unohda. Äkkiä hän hymyilee, hän katsoo silmiin. Oi, ihanaa! Edes pienen hetken, ennen kuin kääntää päänsä pois ja alistuu vieraan naisen hoivattavaksi. Ei hän tiedä, että olen nyt hänen äitinsä.
Meille kerrottiin lastenkodissa, että kun hän haluaa halata, hän levittää ensin kätensä sivuilleen ja kietoo ne sitten tiukasti kaulan ympäri. Eräänä päivänä, onkohan se kuudes yhteinen päivämme Etelä-Afrikan auringon alla, kannan hikistä lasta kantoliinassa. Yhtäkkiä Sparin kassajonossa hän katsoo suoraan minuun, kaivaa kätensä kantoliinan uumenista, levittää ne sivuilleen ja halaa! Hän halaa luottavaisena, pehmeä poski rintaani vasten. Nieleskelen kyyneleitä.
Nyt olemme olleet kotona jo kaksi viikkoa. Tunnen, että hän on oikeasti luonamme. Ei enää mielessään jossain muualla. Päivä päivältä hän antaa itsestään enemmän. Näyttää, minkälainen pieni mies hän oikeasti on. Jos ympärillä on muita ihmisiä, hän tulee kovaa vauhtia luokseni ja kipeää syliini. Kun hän on väsynyt tai nälissään, hän hakee apua minulta. Hän nauraa ja iloitsee meidän kanssamme.
Olen hänen äitinsä, en enää vain joku vieras nainen. Minä saan olla hänen äitinsä!
Miten mahtavaa saada tutustua sinuun, Pikkuveli! En malttaisi hukata yhtään päivää, yhtään hetkeä. Nämä päivät, kun me kasvamme yhteen, ovat ainutlaatuisia. Olemme saaneet Ihmeen!
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Pienen pieni poika!
En ole viime aikoina uskaltanut juuri kirjoittaa. Kaikki on ollut niin kesken, outoa ja pelottavaakin, että olen pelännyt sanojen karkoittavan kaiken vielä kauemmaksi.
Mutta nyt uskallan kertoa teillekin, että totta se on: meillä on pienen pieni, valtavan urhea poika!
Ensimmäisestä varovaisesta puhelinsoitosta on jo aikaa kaksi kuukautta. Päivät ja viikot sen jälkeen ovat olleen tuskaisia ja epävarmoja, joulukin meni sekavissa tunnelmissa. En ole uskaltanut iloita pojastani. Tai ehkä en ole osannut, kaikki on ollut niin erilaista kuin odotin. Epävarmempaa, epämääräisempää.
Mutta on tapahtunut myös pieniä ihmeitä, joita en osannut odottaa. Niitä on tapahtunut niin paljon viimeisen vuoden aikana, että tällä kaikella on oltava jokin ihmeellinen tarkoitus. Saimme adoptioluvan maalikuussa 2010, vaikka edes sitä en uskaltanut toivoa.
Nyt lähtöön on aikaa vain muutama päivä. En usko, että olen koskaan ollut tämän onnellisempi.
Hänen elämänsä ei ole ollut kovinkaan helppoa tähän asti. Itse asiassa minua itkettää, jos pysähdyn ajattelemaan sitä. Aika usein olen viimeisen kahden kuukauden aikana pysähtynyt.
Yksi asia on varmaa: hän on melkoinen taistelija, sitkeä pieni mies. Valokuvissa hän katsoo maailmaa vähän hämmästyneenä, isot silmät ihmeissään. Yhdessä kuvassa hän nauraa. Vaikka kuva on hämärä, pystyn näkemään, että ilo ulottuu silmiin asti. Miten helpottavaa!
Miten vaikea uskoa, että tuo pieni, suloinen poika on pian ikiomamme.
Mutta nyt uskallan kertoa teillekin, että totta se on: meillä on pienen pieni, valtavan urhea poika!
Ensimmäisestä varovaisesta puhelinsoitosta on jo aikaa kaksi kuukautta. Päivät ja viikot sen jälkeen ovat olleen tuskaisia ja epävarmoja, joulukin meni sekavissa tunnelmissa. En ole uskaltanut iloita pojastani. Tai ehkä en ole osannut, kaikki on ollut niin erilaista kuin odotin. Epävarmempaa, epämääräisempää.
Mutta on tapahtunut myös pieniä ihmeitä, joita en osannut odottaa. Niitä on tapahtunut niin paljon viimeisen vuoden aikana, että tällä kaikella on oltava jokin ihmeellinen tarkoitus. Saimme adoptioluvan maalikuussa 2010, vaikka edes sitä en uskaltanut toivoa.
Nyt lähtöön on aikaa vain muutama päivä. En usko, että olen koskaan ollut tämän onnellisempi.
Hänen elämänsä ei ole ollut kovinkaan helppoa tähän asti. Itse asiassa minua itkettää, jos pysähdyn ajattelemaan sitä. Aika usein olen viimeisen kahden kuukauden aikana pysähtynyt.
Yksi asia on varmaa: hän on melkoinen taistelija, sitkeä pieni mies. Valokuvissa hän katsoo maailmaa vähän hämmästyneenä, isot silmät ihmeissään. Yhdessä kuvassa hän nauraa. Vaikka kuva on hämärä, pystyn näkemään, että ilo ulottuu silmiin asti. Miten helpottavaa!
Miten vaikea uskoa, että tuo pieni, suloinen poika on pian ikiomamme.
tiistai 11. tammikuuta 2011
Niin sanottu "tausta"
Tasaisin väliajoin joku kysyy meiltä, olemmeko kertoneet Pikkusiskolle hänen taustastaan tai mitä me olemme kertoneet hänelle hänen taustastaan. Minua kysymys ärsyttää ja etenkin kummastuttaa, koska meistä Pikkusiskolla ei ole mitään erillistä "taustaa". Hän on vain hän, ihana hurmaava itsensä. Hän on suloinen sekoitus mennyttä, tätä päivää ja tulevaa. Se tosiasia, että hän on adoptoitu Afrikasta, ei ole "tausta", vaan osa kaikkea sitä, mitä hän on. Elämä ja juuret Afrikassa ovat asia, mitä ei voi erottaa irralliseksi osaksi ihmisen persoonaa. Ymmärrättekö?
Emme siis istu alas ja puhu "taustasta", me vain elämme tavallista lapsiperheen arkea.
Tässä muutama katkelma keskusteluistamme (ja jotta kuva arkipäivästämme olisi totuudenmukaisempi, höysteenä mitä sattuu -katkelmia myös):
-Äiti äiti, sano äkkiä se nimi? Mikä se taas olikaan? Sano sano?
- Mikä nimi?
- No SE NIMI?
- Ai, Afrikan äidin nimi vai? Se oli X.
- Vitsit sä olet hidas, mikset sä heti tajunnu? Se just!
- Mussa ei oo enää kamalan paljon Afrikkaa jäljellä.
- Eikö susta? Minusta sinussa on, ainakin vähän. Vaikkapa sun iho.
- Niin, mun iho. Siinä on Afrikkaa. Sun iholla on Ruatsia, hä hää! Kauheeta!
- Iskä, mä saan kattoa tätä, vaikka tämä on 3D. Mä oon nimittäin jo 4!
- Sitten se piereskeli ja kakkasi.
- Joo, se on tosi kamalan hajuista kakkaa, hi hii!
- Jos ette lapset heti lopeta tota älytöntä kakkajuttua, mä tuun ja....kakkaan teidän päälle!
- Buaaaaaahhaaaaa! (Pikkusisko nauraa niin paljon, että kompastuu ja kieriskelee maassa)
Paita tarttuu riisuttaessa Pikkusiskon afropompuloihin ja nipsi lentää pois päästä:
- Mä inhoon mun tukkaa, se pilaa kaiken. Kaikki on mun tukan vika!
- Eikä oo, älä nyt liioittele.
- ON! Mun tukka tappoi tän Hello Kitty -nipsin.
- Vankila on samanlainen kuin se Jumalan paikka.
- ???
- Se Jumalan paikka, se taivas. Taivas on samanlainen kuin vankila, molemmista on tosi hankala päästä pois.
- Mitä sä aiot Pikkusisko tehdä, kun pääsemme Etelä-Afrikkaan?
- Mä meen Heselle, kai siellä sentään Hese on?
- Jos syntyy toisessa maassa ja tulee Suomeen, tulee suomalaiseksi.
Emme siis istu alas ja puhu "taustasta", me vain elämme tavallista lapsiperheen arkea.
Tässä muutama katkelma keskusteluistamme (ja jotta kuva arkipäivästämme olisi totuudenmukaisempi, höysteenä mitä sattuu -katkelmia myös):
-Äiti äiti, sano äkkiä se nimi? Mikä se taas olikaan? Sano sano?
- Mikä nimi?
- No SE NIMI?
- Ai, Afrikan äidin nimi vai? Se oli X.
- Vitsit sä olet hidas, mikset sä heti tajunnu? Se just!
- Mussa ei oo enää kamalan paljon Afrikkaa jäljellä.
- Eikö susta? Minusta sinussa on, ainakin vähän. Vaikkapa sun iho.
- Niin, mun iho. Siinä on Afrikkaa. Sun iholla on Ruatsia, hä hää! Kauheeta!
- Iskä, mä saan kattoa tätä, vaikka tämä on 3D. Mä oon nimittäin jo 4!
- Sitten se piereskeli ja kakkasi.
- Joo, se on tosi kamalan hajuista kakkaa, hi hii!
- Jos ette lapset heti lopeta tota älytöntä kakkajuttua, mä tuun ja....kakkaan teidän päälle!
- Buaaaaaahhaaaaa! (Pikkusisko nauraa niin paljon, että kompastuu ja kieriskelee maassa)
Paita tarttuu riisuttaessa Pikkusiskon afropompuloihin ja nipsi lentää pois päästä:
- Mä inhoon mun tukkaa, se pilaa kaiken. Kaikki on mun tukan vika!
- Eikä oo, älä nyt liioittele.
- ON! Mun tukka tappoi tän Hello Kitty -nipsin.
- Vankila on samanlainen kuin se Jumalan paikka.
- ???
- Se Jumalan paikka, se taivas. Taivas on samanlainen kuin vankila, molemmista on tosi hankala päästä pois.
- Mitä sä aiot Pikkusisko tehdä, kun pääsemme Etelä-Afrikkaan?
- Mä meen Heselle, kai siellä sentään Hese on?
- Jos syntyy toisessa maassa ja tulee Suomeen, tulee suomalaiseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)