Joskus tulee hetkiä, kun pysähdyn miettimään tätä kaikkea. Tätä, mitä olen saanut. Tai oikeastaan en ole saanut mitään, en ainakaan ilmaiseksi, sillä elämässäni on ollut päiviä ja kuukausia, jotka antaisin pois koska tahansa.
Niinä hetkinä, kun pysähdyn miettimään, olen ihan järjettömän onnellinen. Kädet taikinassa katson pihalle hiekkalaatikolla leikkiviä lapsia ja alan melkein itkeä. Tässä he nyt ovat, kaikki kolme vihdoin kotona.
Pihasaunan terassilla katson kotiani. Punamullattu, kuusi ikkunaa tielle, kärhö seinustalla. Kaikki juuri niin kuin olin ajatellutkin. Tai ei ehkä ihan, kukkamaassa on rikkaruohoja ja nurmikko ajamatta.
Aamulla juon yksin kahvia tuvassa. Katto korkealla, ulkona kesä.
Tai silmät sikkurassa aamutuimaan nostan hymyilevän Pikkuveljen pinnasängystä.
Niihin hetkiin mahtuu kokonainen maailma.
Usein näinä hetkinä muistan, että tämä kaikki ei ole aina ollut totta. Joskus olen ajatellut, että eikö elämääni mahdu muita kuin huonoja uutisia. Mutta nyt elän näitä vuosia, parhaita vuosiani.
2 kommenttia:
Muutimme juuri 'maaseudun rauhaan' ensimmäiseen omakotitaloomme. Lähdin pojan kanssa eilen hakemaan juuri kotiutuneille kaneillemme syötävää pienen matkan päästä. Päällämme 'jo parhaat päivänsä nähneet vaatteet', kumisaappaat jalassa, peiliin ei sinä aamuna oltu vielä katsottukaan.. Hyppäsimme pyörän selkään ja siinä metsätiellä minulla tuli kyyneleet. Voiko elämä täydellisempää enää olla.. Vaikkakin sylissä on vielä tilaa, opettelen elämään tätä hetkeä.
Voi, miten ihanaa Cherika! Ja pian, ihan pian sylissäsikin on täydempää :) I know it!
Lähetä kommentti