Pienen pieni poika!

En ole viime aikoina uskaltanut juuri kirjoittaa. Kaikki on ollut niin kesken, outoa ja pelottavaakin, että olen pelännyt sanojen karkoittavan kaiken vielä kauemmaksi.
Mutta nyt uskallan kertoa teillekin, että totta se on: meillä on pienen pieni, valtavan urhea poika!
Ensimmäisestä varovaisesta puhelinsoitosta on jo aikaa kaksi kuukautta. Päivät ja viikot sen jälkeen ovat olleen tuskaisia ja epävarmoja, joulukin meni sekavissa tunnelmissa. En ole uskaltanut iloita pojastani. Tai ehkä en ole osannut, kaikki on ollut niin erilaista kuin odotin. Epävarmempaa, epämääräisempää.
Mutta on tapahtunut myös pieniä ihmeitä, joita en osannut odottaa. Niitä on tapahtunut niin paljon viimeisen vuoden aikana, että tällä kaikella on oltava jokin ihmeellinen tarkoitus. Saimme adoptioluvan maalikuussa 2010, vaikka edes sitä en uskaltanut toivoa.
Nyt lähtöön on aikaa vain muutama päivä. En usko, että olen koskaan ollut tämän onnellisempi.

Hänen elämänsä ei ole ollut kovinkaan helppoa tähän asti. Itse asiassa minua itkettää, jos pysähdyn ajattelemaan sitä. Aika usein olen viimeisen kahden kuukauden aikana pysähtynyt.
Yksi asia on varmaa: hän on melkoinen taistelija, sitkeä pieni mies. Valokuvissa hän katsoo maailmaa vähän hämmästyneenä, isot silmät ihmeissään. Yhdessä kuvassa hän nauraa. Vaikka kuva on hämärä, pystyn näkemään, että ilo ulottuu silmiin asti. Miten helpottavaa!
Miten vaikea uskoa, että tuo pieni, suloinen poika on pian ikiomamme.