Mitä ihmettä sä äiti sätkit?
Pikkusiskokin huomaa ostoskeskuksessa, että äiti käyttäytyy aivan naurettavasti. Kävelen reippain askelin eteenpäin, Isoveli laahustaa perässäni, Pikkuveli tönöttää uteliaana rattaissa ja Pikkusisko pomppii käsipuolessa. Vähän väliä teen yllätyshyökkäyksiä: käännyn äkkiä salamana ympäri ja yritän saada ohitsemme kävelleen ihmisparan kiinni itse teosta: vilkuilemasta peräämme. Haa, tuokin täti jäi kiinni! Kehtasi helmikorvakoruissaan ja Burberryn kaulahuivissaan kiiruhtaa ohitsemme painaen katseensa tiukasti lattiaan, mutta heti kun olimme sivuuttaneet toisemme, hän kääntyi vilkaisemaan peräämme. Se, että minä itse tässä eniten vilkuilen toisen perään, on aivan sivuseikka. Teen nimittäin empiiristä tutkimusta.
Tuleva adoptiovanhempi kysyi minulta, tuijotetaanko meitä julkisilla paikoilla. Mietin hetken kysymystä. Miten niin tuijotetaan? Äkkiä tajusin, että taidamme tosiaan olla melkoinen nähtävyys. Valkoinen nainen, jolla on mukanaan kolme eriväristä lasta. Yksi vaniljaa, yksi suklaata ja yksi kuin maitokahvia. Ei meitä tuijoteta, vastasin iloisena.
Todistaakseni sanani, lähinnä itselleni, päädyn alussa kuvailemaani tilanteeseen. Tieteellisesti lähestulkoon validin tutkimukseni kiistaton tulos on aivan muuta kuin oletin: lähestulkoon kaikki vastaantulijat suhtautuvat meihin jollain tavalla.
Tässä havaitsemiani erilaisia tapoja. Tunnistatko itsesi?
Ei tuijoteta! Istutaan puiston tai ostarin penkillä ja katsellaan tarkkaavaisesti ohikulkijoita. Kun me tulemme kohdalle, aletaan salamannopeasti tuijotella seiniä, puita, kännykkää, kelloa jne. Yhtäkkiä taivaalla on jotain todella kiinnostavaa. Tässä suhtautumistavassa osoitetaan kaikilla mahdollisilla keinoilla, että minähän en teitä tuijota. Kyllähän jo äiti opetti, ettei vammaisia tai muita ihmeitä saa toljottaa.
Vilkuillaan perään: Toimitaan kuten edellä, mutta kun me emme huomaa, vilkuillaan salavihkaa ja mietitään, että onkohan noi niitä adoptioperheitä. Niitä sellaisia kuin se Jolie ja Pitt siellä Amerikassa.
Kiskotaan lapset pois: Kato Veeti, tuolta saa ilmapalloja, kato nyt Veeti! Tähän suhtautumiskategoriaan solahtaa melkein jokainen leikki-ikäisen lapsen vanhempi. Pienillä lapsilla on tapana katsella meitä avoimen uteliaasti, mikä saa äidin tai isän paniikin valtaan. Tähän liittyy oleellisesti myös fyysinen reagointi: lasta aletaan kiskoa meistä poispäin. Oman jälkikasvun huomio täytyy äkkiä saada muualle, tai piltti möläyttää jotain karmeaa. Sanoo vaikkapa: "Kato äiti, neekeri!"
Suvaitsen teitä: Tämä suhtautumistapa on kaikkein ärsyttävin. Varsinaisuomalainen ei yleensä paljon tuntemattomia mairittele. Paitsi jos haluaa erikseen osoittaa, että minä suvaitsen suvaita sinun omalaatuista perhettäsi. Katsotaan imelän ystävällisesti, hymyillään vinosti ja avataan ovi. Kehutaan, miten ihania lapsia sinulla onkaan ja melkein sanotaan, että on tosi kivaa kun päädyitte tänne.
Haluan kuulla kaiken: Tähän tapaan sortuvat yleisemmin keski-iän ylittäneet naiset. En tiedä, ovatko he katsoneet liikaa saippuasarjoja vai miksi heidän on saatava rypeä lastemme tarinoissa. Mistä toi on tänne tullut, tiedätkö kuka sen oikea äiti on, joko se puhuu suomea, kestikö kauan saada tuo tänne? Kysymysten tulva saattaa yllättää kaupan maitokaapilla juuri silloin kun sitä vähiten odottaa. Sellainen asia kuin yksityisyydensuoja ei koske adoptoituja. He ovat aina, koko elämänsä, velvollisia selvittämään tuntemattomille suomalaisuuttaan.
Melkein sukua julkkiselle -suhtautuminen Tähän sortuvat tyypillisimmin saman sukupuolen ja ikäluokan ihmiset kuin edelliseenkin. He tuntevat jonkun, yleensä miehen työkaverin siskon tyttären, jolla on adoptoitu lapsi, yleensä tosi söpö Kiina-tyttö. He haluavat jostain syystä kertoa minulle, miten miehen työkaverin siskon tytär odotti miehensä kanssa vuosikausia lasta, miten väsyneitä he olivat, mutta miten äkkiä Kiina-tyttö sitten lopulta oppi suomea ja miten he kohtelevat lasta kuin omaa lastaan. Ihan kiva kuulla. He eivät ole kuulevinaankaan, kun yritän vihjaista, että oikeastaan tämä miehen työkaverin siskon tyttären perhe on minulle aivan vieras.
Ai miten meihin sitten pitäisi suhtautua? Ei kai mitenkään. Tai ehkä sittenkin jotenkin. Kerron siitä vaikka ensi kerralla.
9 kommenttia:
Hauskaa että kirjoitit taas! Aihe on kiinnostava. Olisi tosiaan mukava tietää, kuinka haluaisit teitä katsottavan (vaikka uskoisin kai tietäväni). Itse en tiedä, miten ihmeessä silmäni pistäisin, kun vastaan tulee perhe, joka näyttää todennäköiseltä adoptioperheeltä, kun kaikki vaihtoehdot tuntuvat huonolta myös omasta mielestäni. Adoptioperheet kiinnostavat minua enemmän kuin perhe, jossa on kaikilla yksi ja sama ihonväri, koska olen kauan itsekin miettinyt adoptiomahdollisuutta. Tekisi mieli katsoa, ehkä haaveillakin. Tosin voi olla, että olisin niin juntti, että olisin taipuvainen tuijottamiseen ilman adoptiohaaveitakin.
Tiedän, että tuijottaminen on törkeää, mutta niin taitaa olla pään kääntäminenkin. Kuinka katsoa niin, että ei katso liikaa eikä liian vähän? Muistatko, kuinka ajattelit itse tästä silloin, kun teillä ei vielä ollut pikkusiskoa?
Minun lapsi voisi biologisesti olla minun, eli sen puolesta emme katseita saa. Sen sijaan olen lopen kyllästynyt kysymykseen jonka joka ikinen kohtaamamme pitää oikeutenaan kysyä: oliko diagnoosit tiedossa. Voiko törkeämpää ja henkilökohtaisempaa utelua olla!! Kukaan kysyjä ei vaan tajua sitä. Yleensä vastaan lyhyesti että taustat oli hyvin selvillä, erittelemättä. Lapseni on siis voimakkaasti erityistarpeinen.
:/ Ehkä minäkin tunnistan jokaisesta noista hiukan itseäni. En tosin tiedä miten oikeasti käyttäydyn,en ole kiinnittänyt huomiota - enkä muista olenko törmännyt koskaan vastaavaan tilanteeseen. Ehkä eniten minussa on tuota ärsyttävää suvaitsevaisuutta :D
Mutta jään myös odottamaan jatkopostausta :) Ja minäkin olen joskus miettnyt adoption mahdollisuutta. Mutta mieheni ei sellaiseen halua ryhtyä, joten se on meidän tapauksessa pois suljettu vaihtoehto.
Ma haluan kanssa tietaa, miten sitten SAA suhtautua :) Pakko sanoa, etta taa kuulostaa nyt vahan samalta kuin lapsettomuudesta karsivien kanssa keskusteleminen - jos kysyy jotain, on uteleva idiootti, jos ei kysele mitaan on tunteeton paskiainen...
Sopiiko teille avoin tuijotus? Ma nimittain tuijottelen usein lapsiperheita ihan vaan nahdakseni, miten niilla hoidetaan hommat ja erityisesti bongatakseni, minbka merkkiset rattaat :D
Apua, täällä myös yksi joka ei koskaan tiedä, mihin silmänsä laittaisi! :D Ihan väkisin on pakko katsoa ja usein hymyilyttää, yritän toki salaa kuten varmaan kaikki muutkin ja yhtä huonolla menestyksellä, mutta... ;D Tuijottamaan en jää enkä hyppää juttusille enkä TODELLAKAAN ala kenenkään lapsen tukkaa silittelemään tms, uskottelen itselleni että tämä on ehkä se pienin paha. Mäkin olen kyllä niin juntti että usein vahingossa huomaan jääväni seurailemaan esim perheitä joissa paljon pieniä lapsia, kolmoset, erityisen nätit vaatteet, vastasyntynyt, kantoliina, isompi lasten ikäero (=sellainen joka meille voisi tulla), you name it -ei sille mitään mahda, että erilainen tai sitten samaistumisen kohde kiinnittää huomion! :D
Kaikki "erilainen" kiinnittää aina ihmisten huomiota, se on luonnollista, mutta ymmärrän reaktiosi. Pakostakin joskus väsyy. Me kiinnitämme joskus huomiota, joskus emme. Olen ottanut sen asenteen, että tuijottakoon, jos ei parempaa tekemistä ole. Muutama asiaton kysymyskin on tullut, mutta yritän ottaa nekin niin, että enemmän kertovat kysyjästään kuin minusta. Yhtälö on vaikea, kun pitäisi samaan aikaan kunnioittaa omaa ja lapsen yksityisyyttä ja toisaalta olla luomatta itsestään kuvaa ylitulkitsevana hermokimppuna... En jaksa itse enää hermostua jutuista kumminkaiman serkun työkaverin adoptiolapsista. Kai ne ovat ihmisille jokin keino jäsentää adoptio osaksi omaa maailmaansa.
Pitää muistaa, että tuijottamisen syitä on niin monia. Minä olen lapseton nainen, mutta koska toisinaan pukeudun huomiota herättävästi (en edes mitenkään karnevalistisesti, mutta vähän ei-taviksesti), saan katseita. Mä tiedän, että ihmiset tuijottaa. Lisäksi mulla on tapana keskustella paikkaa valitsematta vilkkaasti ja kaikenlaisista asioista, mistä kerään katseita myöskin. Totta kai kontrolloin tätä käytöstä, mutta enimmäkseen koetan itsekin olla huomaamatta katseita.
Itse katsoisin kyllä sivusilmällä perhettäsi, jos tohottaisitte vastaan, mutta no, ehkä koska olen tottunut erilaisiin perhemuotoihin, kohauttaisin olkiani ja ajattelisin että kiva kun ovat saaneet perheen kasaan ja onpa ihania lapsia. Ihania (hauskoja, söpöjä, u name it) lapsiasi nyt kyllä saattaisin katsella ja kuunnella, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, minkä värisiä he ovat ;) Enkä kyllä kyselisi mitään tai kertoilisi tarinoita o_O jösses.
Suomessa on kyllä jotenkin muutenkin sellainen ihmeellinen kulttuuri, jossa ihmisiä saa paheksua esim. ihan mistä tahansa.
Ihania ja valaisevia kommentteja, kiitos! Kirjoittelen pian uudelleen.
Emppa viittasi lapsettomuuteen suhtautumisesta. Siihen minä en osaa suhtautua lainkaan, olen ehkä maailman tökeröin! Olen yrittänyt, mutta en osaa. En yhtään. Möläyttelen suustani typeryyksiä ja latteuksia vuorotellen. Kirjoitanpa joskus siitä, niin saatte nauraa ja itkeä:)
Kuulkaa ihmiset ei tuo kysely lopu vain adoperheisiin. Olen ulkomailla naimisissa ja vieläkin voin taata kolme ekaa kysymystä esittelun jälkeen:
"Onko sulla ikävä kotiin." - vastahan minä varttitunti sitten sieltä lähdin.
"Mitenkäs te tapasitte?" - herran jestas moneltako 25 v naimississa ollelta ihmiset kysyvät tapaamisesta. Ja sitten mieheltäni joko
"Eikös kukaan kunnon nainen sinua huolinut?" tai "Kuinkas pääsit skandinaavisen seksipommin jalkojen väliin?"
Meillä on muutama bio ja sitten kymmenen vuotta nuorempi pikkusisko kansainvälisen adon kautta.
Eikös ihmiset ajattele omilla aivoilla mikä on kohtelias kysymys - tulisiko mieleen kysäistä tuntemattomalta naiselta "Oliko lapsesi keisarinleikkaus vai saitko aikaan alapään kautta?"
Kun ihmiset ei mahdu "normaaliin" eli "perinteiseen" muottiin, voin ymmärtää, että ohikulkijat katsovat ja yrittävät mielessään selvittää miten niitä oman pienen maailma rajoja voisi avartaa. Mutta en jaksa ymmärtää miten meidän perheen "erilaisuus" saa normaalit hyvän maun ja kohteliaisuuden rajat häviämään puhekielestä.
Lähetä kommentti