Poikani täyttää huomenna seitsemän. Olen kadottanut sen pikkupojan, joka minulla kerran oli.
Viime kesänä näin vilaukselta kaksi kuraista pojannassia hikisenä huhkimassa meidän pihan pikkuojassa. Toinen niistä taisi olla minun poikani. Tuntuu, että sen koommin en ole häntä nähnyt. Kun käväisin kysymässä, haluavatko nuo kaksi pikkupoikaa jotain purtavaa rehkimisensä lomassa, nämä kaksi kiistivät jyrkästi olevansa pikkupoikia ja kertoivat olevansa työmiehiä, joiden on äkkiä rakennettava pato ja uusi kanava, muuten maailmankaikkeus hukkuu vesimassojen alle.
Eilen sain tekstiviestin ystävältäni, että heidän keittiössään riehuu ilman paitaa yksi ninja ja yksi merirosvo. Toinen niistä oli tiettävästi poikani.
Vielä eilen luulin, etten koskaan saa nukkua kokonaista yötä, että rinnoillani roikkuu aina joku, että raahaan turvakaukaloa milloin kauppaan, milloin lääkäriin, että kannan itkusta tuhrustavaa pikkupoikaa jokaikinen yö, koska kilttiä korvalääkäriä ei saa herättää kesken unien.
Nyt olen kadottanut tuon pikkupojan. Sen tilalle on tullut ohikiitäviä välähdyksiä. Niissä välähdyksissä näen ruskettuneen selän, joka sukeltaa veden alle, ylös-alas-ylös-alas trampoliinilla pomppivan epäselvän hahmon, vilahduksen lenkkitossusta jossain puun latvuksissa, pulkan joka suhahtaa mäntyjen taakse.
Ja voin nähdä jälkiä. Pihasorassa näkyy kaarteita polkupyörällä liirailusta, eteisestä löytyy mytyssä toppahousut, huoneen nurkasta sinne paiskattu eskarireppu, sängyn alta kokoelma kiviä, oksia ja kuivunutta sammakonkutua, parhaasta lasikulhostani löytyy itse rakennettu hämähäkkiterraario.
Valokuvat suloisesti sinisessä potkupuvussaan hymyilevästä hurmurista tuntuvat olevan kuin jonkun muun lapsesta. Tuota lasta ei enää ole. Nyt kuvat ovat epäselviä suhrukoita, ja niissä on tukka silmillä irvistelevä Iso Poika.
Siitä saakka kun pikkupoika oppi kävelemään, hän on taapertanut äidistä kauemmas. Ehdin tuskin irrottaa apupyörät, kun polkupyörä kiihdytti jonnekin kylille. Tuntuu, ettei etukenossa sotkeva poika koskaan palannut luokseni.
Lahkeeseen takertuva taapero on kadonnut. Läheisyyttä saa vain ohikiitävinä hetkinä, jolloin laiha lämmin pojanvartalo painautuu viereeni, mullalta tuoksuvat sormet kiertyvät yhteen vyötäröni toisella puolella (hei nyt ne taas ylettyvät, koska kädetkin ovat kasvaneet) ja poskelle rapsahtaa nopea räkäinen pusu. En enää koskaan ehdi kiertämään käsiäni hänen ympärilleen, koska hän on jo menossa. Kaverin luokse, minnekäs muuallekaan.
Mutta näin sen pitääkin mennä. Tällaisen pojan minä halusinkin. Tällaisen, joka takki auki ja sydän täynnä kiihdyttää kohti elämää.
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
maanantai 16. helmikuuta 2009
Näitä päiviä
Joskus tulee näitä päiviä, jolloin ajattelen, ettei minusta olekaan tähän. Ei minusta olekaan näiden kahden ihanan lapsen kotiäidiksi. Haluan töihin ja heti!
Tänään on yksi näistä päivistä.
On talvilomaviikko ja olemme kotona. Aamulla oli ihanaa herätä ilman eskarikiireitä, köllötellä lämpimän peiton alla lapsi molemmissa kainaloissa. Sitten kaikki alkoi mennä äkkiarvaamatta vikaan.
Alamäki alkoi yhdestä viattomasta puhelinsoitosta. Soitin ystävälleni ja keskityin reilun viiden minuutin ajan vain tuohon puheluun. Viisi minuuttia on pieni aika maailmankaikkeudessa mutta ikuisuus lapsiperheen aamussa. Nuo kaksi ihanaa lasta olivat äkkiä toistensa kurkussa kiinni. Pienempi tappeli kuin eteläafrikkalainen ihmisoikeustaistelija ja isompi ärsytti, piikitteli, pisteli ja yllytti tavalla, joka olisi saanut YK:n ihmisoikeustarkkailijatkin kalpenemaan. Minä mietin, lähdenkö ovesta karkuun enkä taakseni vilkuile vai yritänkö selviytyä. Valitsin aikuismaisesti jälkimmäisen, vaikka mielikuvissani pingoin lumista tietä tuulen ulvoessa korvissani, nämä kaksi hyeenaa kaukana minusta.
Ajattelin korjata tilanteen hiihtoretkellä, vaikka se tuntui suuremmalta ponnistukselta kuin Kilimanjarolle kipuaminen. Ehdotin yhteistä ulkoilua, mutta Isoveli pakeni tuhahdellen videon kimppuun. No, minä sitten raivaan tätä kotia aamupäivän ja painumme vasta videon jälkeen haukkaamaan happea. Onpahan mukavampi palata raittiista ulkoilmasta siistiin kotiin.
Järjestelin, kannoin tavaraa, viikkasin pyykkiä. Hiki nousi, huomasin kantavani samaa sukkaparia ympäri taloa tietämättä, onko se oikeastaan likainen vai puhdas. Pikkusisko seurasi minua joka askeleella ja vinkui milloin mistäkin. Samoin teki koira. Viimeinen pisara oli kun istuin vessassa ja piski parkui ulkopuolella haluavansa syliini. Samoin teki pikkusisko.
Olisin halunnut karata vessan ikkunasta.
Urhoollisesti astun ulos ja yritän kestää ajatusta, että minulla ei tänään ole mitään omaa. Ei omaa aikaa, omaa tilaa. Pikkusisko on kärpänen, minä katossa roikkuva kärpäspaperi.
Tuntuu, että hän hengittää kaiken ilman ympäriltäni ja imee minut kuiviin. Kun mies tulee kotiin, hän löytää lattialta nahistuneen ryppyisen ilmapallon. Se olen minä.
Päätän purkaa tämän kaiken tänne ja yllättäen Pikkusisko onkin ihan omissa oloissaan tämän viisiminuuttisen. Juuri kun minussa herää karmea epäilys, että hän tekee jotain luvatonta, hän tassuttelee luokseni etusormi ojossa. "Äiti, nenästä voi tulla räkää. Sitä voi laittaa suuhun. Haluatko maistaa?"
Ehkä sitten jaksan tämän päivän:)
Tänään on yksi näistä päivistä.
On talvilomaviikko ja olemme kotona. Aamulla oli ihanaa herätä ilman eskarikiireitä, köllötellä lämpimän peiton alla lapsi molemmissa kainaloissa. Sitten kaikki alkoi mennä äkkiarvaamatta vikaan.
Alamäki alkoi yhdestä viattomasta puhelinsoitosta. Soitin ystävälleni ja keskityin reilun viiden minuutin ajan vain tuohon puheluun. Viisi minuuttia on pieni aika maailmankaikkeudessa mutta ikuisuus lapsiperheen aamussa. Nuo kaksi ihanaa lasta olivat äkkiä toistensa kurkussa kiinni. Pienempi tappeli kuin eteläafrikkalainen ihmisoikeustaistelija ja isompi ärsytti, piikitteli, pisteli ja yllytti tavalla, joka olisi saanut YK:n ihmisoikeustarkkailijatkin kalpenemaan. Minä mietin, lähdenkö ovesta karkuun enkä taakseni vilkuile vai yritänkö selviytyä. Valitsin aikuismaisesti jälkimmäisen, vaikka mielikuvissani pingoin lumista tietä tuulen ulvoessa korvissani, nämä kaksi hyeenaa kaukana minusta.
Ajattelin korjata tilanteen hiihtoretkellä, vaikka se tuntui suuremmalta ponnistukselta kuin Kilimanjarolle kipuaminen. Ehdotin yhteistä ulkoilua, mutta Isoveli pakeni tuhahdellen videon kimppuun. No, minä sitten raivaan tätä kotia aamupäivän ja painumme vasta videon jälkeen haukkaamaan happea. Onpahan mukavampi palata raittiista ulkoilmasta siistiin kotiin.
Järjestelin, kannoin tavaraa, viikkasin pyykkiä. Hiki nousi, huomasin kantavani samaa sukkaparia ympäri taloa tietämättä, onko se oikeastaan likainen vai puhdas. Pikkusisko seurasi minua joka askeleella ja vinkui milloin mistäkin. Samoin teki koira. Viimeinen pisara oli kun istuin vessassa ja piski parkui ulkopuolella haluavansa syliini. Samoin teki pikkusisko.
Olisin halunnut karata vessan ikkunasta.
Urhoollisesti astun ulos ja yritän kestää ajatusta, että minulla ei tänään ole mitään omaa. Ei omaa aikaa, omaa tilaa. Pikkusisko on kärpänen, minä katossa roikkuva kärpäspaperi.
Tuntuu, että hän hengittää kaiken ilman ympäriltäni ja imee minut kuiviin. Kun mies tulee kotiin, hän löytää lattialta nahistuneen ryppyisen ilmapallon. Se olen minä.
Päätän purkaa tämän kaiken tänne ja yllättäen Pikkusisko onkin ihan omissa oloissaan tämän viisiminuuttisen. Juuri kun minussa herää karmea epäilys, että hän tekee jotain luvatonta, hän tassuttelee luokseni etusormi ojossa. "Äiti, nenästä voi tulla räkää. Sitä voi laittaa suuhun. Haluatko maistaa?"
Ehkä sitten jaksan tämän päivän:)
maanantai 2. helmikuuta 2009
Odottaako vaiko eikö odottaa?
Lapsen saaminen kotiin maailmalta ei ole mikään helppo juttu. Huikeiden haasteiden lisäksi adoptiovanhempi ja -odottaja joutuu elämään valtavassa ympäristön paineessa, kuten moni tämänkin palstan lukijoista on saanut kokea, joko omakohtaisesti, minun kirjoitusteni kautta tai läheistensä arjessa myötäeläen.
Adoptioäitinä olen avarasydäminen, upea ja humaani ihminen, joka on pelastanut lapsiraukan kamalasta Afrikasta tänne koto-Suomeen, ja tästä lapseni on joka hetki syytä olla syvästi kiitollinen. Adptioäitinä olen iljettävä lapsenryöstäjä, joka on isolla rahalla ostanut kadulta itselleen kuvankauniin tyttölapsen ja tuonut sen itsekkääksi tänne rasistiseen Pohjolaan täysin piittamatta siitä, että lapsiraukka on revitty väkivaltaisesti juuriltaan.
Kenellä tahansa näyttää olevan oikeus, jopa velvollisuus, julistaa oma mielipiteensä kansainvälisestä adoptiosta tietämättä mitään sen etiikasta ja moraalista. Ja näiden mielipiteiden keskellä seisoo eräs hämmentynyt äiti, hämmentynyt isä, hämmentynyt Isoveli ja vielä hämmentyneempi Pikkusisko.
Ympäristön paine tiivistyy adoptiovanhempien ympärille sankan sumun lailla ja odotusaikana. Välillä tuntuu, ettei saa happea. Hyväätarkoittavat kysymykset, kuten "miksi tää kestää näin kauan, eikös maailma nyt ole orpoja lapsiraukkoja täynnä" tai "mitä ne teitä nyt syynäävät ja kyttäävät, eihän raskaana oleviakaan tuolla lailla tentata", jäävät usein ilman vastausta. Ja nyt kerron miksi: niihin ei ole yksiselittäistä, selkeää yhtä vastausta, joka tyydyttäisi kuulijaa. Kansainvälinen adoptio on täynnä suhteellisuusteoriaa, kysymysmerkkejä, epävarmuuden sietokykyä ja ilmaan huudettuja kysymyksiä. Niiden kanssa on vain elettävä.
Viime aikoina adoptio-odottajat ovat jälleen joutuneet uusien haasteiden eteen. Vielä muutama vuosi sitten saattoi ajatella, että matkan päässä odottaa palkinto. Nyt adoptiomaailma on muuttunut entistä epävarmemmaksi. Enää meitä matkalaisia ei perillä ehkä odotakaan se kaikkein upein lahja, oma lapsi, vaan me putoammekin syvään kuiluun, josta on rämmittävä ylös omin voimin. Lapsi ei tullutkaan kotiin. Ei ainakaan vielä.
Me joudumme siis odottamaan ilman että tiedämme, olemmeko oikeastaan koskaan odottaneetkaan. Vanhemman on valmistauduttava lapsen tuloon, on ajateltava lasta, kasvatettava ja hellittävä unelmiensa pientä omassa mielessään. Adoptiolapsi kasvaa sydämessa, ei vatsassa. Meidän on kyettävä avaamaan sydämemme odotukselle vaikka tiedämme, että odotusta ei ehkä palkittaisikaan.
Jotkut vanhemmat suojelevat itseään viimeiseen saakka. He eivät koskaan ala oikeasti odottaa. He miettivät lasta vain pieninä paloina, välähdyksinä, koska pelkäävät niin oman rikkoutumisensa puolesta. Kun lapsi jonain päivänä vuosien jälkeen tuleekin, hänen äitinsä ja isänsä eivät olekaan valmiita. Kaikki nämä vuodet he eivät ole odottaneet, he ovat vain suojelleet itseään. Adoptiolapsella jos kenellä on oikeus olla odotettu ja kaivattu.
Toisaalta vanhempien on hyvä varjella itseään, koska lapsella täytyy olla oikeus täysjärkisiin, ehjiin vanhempiin, jotka jaksavat kannatella ehkä kovinkin rikkinäistä pientä ihmistä.
Täytyy siis uskaltaa oikeasti odottaa elämänsä suurinta ihmettä ja samalla odottaa ilman odottamista, valmistautua pahimpaan. Sillä sen pahimmankin jälkeen voi olla ihmeiden aika.
Kuulostaako helpolta? Kuulostaako inhimilliseltä tavalta hankkia lapsi?
Kun tulette meitä kadulla vastaan lapsilaumoinenne, olkaa niin kilttejä ja älkää huutako: " Voi, hän on ihana! Mäkin voisin ottaa tuollaisen!!". Ei häntä oteta. Eikä ketään muutakaan adoptiolasta.
Adoptioäitinä olen avarasydäminen, upea ja humaani ihminen, joka on pelastanut lapsiraukan kamalasta Afrikasta tänne koto-Suomeen, ja tästä lapseni on joka hetki syytä olla syvästi kiitollinen. Adptioäitinä olen iljettävä lapsenryöstäjä, joka on isolla rahalla ostanut kadulta itselleen kuvankauniin tyttölapsen ja tuonut sen itsekkääksi tänne rasistiseen Pohjolaan täysin piittamatta siitä, että lapsiraukka on revitty väkivaltaisesti juuriltaan.
Kenellä tahansa näyttää olevan oikeus, jopa velvollisuus, julistaa oma mielipiteensä kansainvälisestä adoptiosta tietämättä mitään sen etiikasta ja moraalista. Ja näiden mielipiteiden keskellä seisoo eräs hämmentynyt äiti, hämmentynyt isä, hämmentynyt Isoveli ja vielä hämmentyneempi Pikkusisko.
Ympäristön paine tiivistyy adoptiovanhempien ympärille sankan sumun lailla ja odotusaikana. Välillä tuntuu, ettei saa happea. Hyväätarkoittavat kysymykset, kuten "miksi tää kestää näin kauan, eikös maailma nyt ole orpoja lapsiraukkoja täynnä" tai "mitä ne teitä nyt syynäävät ja kyttäävät, eihän raskaana oleviakaan tuolla lailla tentata", jäävät usein ilman vastausta. Ja nyt kerron miksi: niihin ei ole yksiselittäistä, selkeää yhtä vastausta, joka tyydyttäisi kuulijaa. Kansainvälinen adoptio on täynnä suhteellisuusteoriaa, kysymysmerkkejä, epävarmuuden sietokykyä ja ilmaan huudettuja kysymyksiä. Niiden kanssa on vain elettävä.
Viime aikoina adoptio-odottajat ovat jälleen joutuneet uusien haasteiden eteen. Vielä muutama vuosi sitten saattoi ajatella, että matkan päässä odottaa palkinto. Nyt adoptiomaailma on muuttunut entistä epävarmemmaksi. Enää meitä matkalaisia ei perillä ehkä odotakaan se kaikkein upein lahja, oma lapsi, vaan me putoammekin syvään kuiluun, josta on rämmittävä ylös omin voimin. Lapsi ei tullutkaan kotiin. Ei ainakaan vielä.
Me joudumme siis odottamaan ilman että tiedämme, olemmeko oikeastaan koskaan odottaneetkaan. Vanhemman on valmistauduttava lapsen tuloon, on ajateltava lasta, kasvatettava ja hellittävä unelmiensa pientä omassa mielessään. Adoptiolapsi kasvaa sydämessa, ei vatsassa. Meidän on kyettävä avaamaan sydämemme odotukselle vaikka tiedämme, että odotusta ei ehkä palkittaisikaan.
Jotkut vanhemmat suojelevat itseään viimeiseen saakka. He eivät koskaan ala oikeasti odottaa. He miettivät lasta vain pieninä paloina, välähdyksinä, koska pelkäävät niin oman rikkoutumisensa puolesta. Kun lapsi jonain päivänä vuosien jälkeen tuleekin, hänen äitinsä ja isänsä eivät olekaan valmiita. Kaikki nämä vuodet he eivät ole odottaneet, he ovat vain suojelleet itseään. Adoptiolapsella jos kenellä on oikeus olla odotettu ja kaivattu.
Toisaalta vanhempien on hyvä varjella itseään, koska lapsella täytyy olla oikeus täysjärkisiin, ehjiin vanhempiin, jotka jaksavat kannatella ehkä kovinkin rikkinäistä pientä ihmistä.
Täytyy siis uskaltaa oikeasti odottaa elämänsä suurinta ihmettä ja samalla odottaa ilman odottamista, valmistautua pahimpaan. Sillä sen pahimmankin jälkeen voi olla ihmeiden aika.
Kuulostaako helpolta? Kuulostaako inhimilliseltä tavalta hankkia lapsi?
Kun tulette meitä kadulla vastaan lapsilaumoinenne, olkaa niin kilttejä ja älkää huutako: " Voi, hän on ihana! Mäkin voisin ottaa tuollaisen!!". Ei häntä oteta. Eikä ketään muutakaan adoptiolasta.
tiistai 27. tammikuuta 2009
Kattene ihmine
Mää ole jumalattoma kattene ihmine. En mää karetu toiste raha tai kauneut, ne hävivä ennenko kerkke katti sanoma . Enkä mää karetu sitäkä, et toise saava mukuloi nii helposte. Vitipäissi muitte mukulist näyttä tuleva.
Mut läpipaskoi mää karetu. Läpipasko ova semmossi ihmissi, ko voiva syär mitä vaa eikä ne silti liho. Se on kauhia vääryys. Mää syä joka päiv kokonaise suklaalevy, nämä ihmise retosteleva mul kaffepöyräs. Ja ova silti iha ripakintui.
Ompelutaitossi mää karetu kans. Semmossi naissi, ko ompeleva Tilda-pupui ja pilkullissi meikkipussei, misä on kaunis kirjailu. Ja mää ole yrittän, mut pilal mene kaik. Mu miähen muista viäläki, ko mää pääti ommel pualhame yksihi juhlihi. Se hame ulottus polvihi ja siin ol halkio takan. Tai piti ulettu. Mut se halkio ol nii vino ja krymppäs kauhiaste, et mun täyrys katkast koko hame halkio yläpuolelt. Ne juhla tanssatti jumalattoma lyhkäses hames.
Laulutaitossi, niit mä vast karetunki. Ain välil mää kuvittele, et mää ole oppinu laulama. Ainaki hiuka. Ko mää ajattele jotta kaunist laulu, se solise mun pääsän ko keväne puro. Mut ko ään tule ulos täst pääst, puro solina ei ol iha oikkia kiälikuva.
Kerra mun täyrys osta uus auto. Miäs kysys, mimmose auto mää tarttissi. Mää vastasi, et moottorin tilavuurel ja kiihtyvyyrel ei ol mittä merkityst, mut sisätila akustiikal on. Mää nimittäi ruppe harjottelema laulamist ain ko mää aja. Ja mää ajan paljo. Miäs men autokauppaha koeajama autoi mun pualestan. Vähä se autokauppias ol kattonu, ko miäs aveli ääntäs siin autokaupan pihal.
Siin autos oliki hyvä akustiikka, mut se vähä kärsis, ko mää ajo se viime talven päin puhelinpylväst. Auto men lunastuksehe.
PS. Ens kerral mää luppan palata yleiskiälehe. Mut tämä ol vaa niinko näytteks teil, et kummone on mun äirinkiälen. Tämä kiäl on mul rakkaampi ko mikkä muu (paitsi tiätyst miäs ja mukula). Täsä kiäles on semmossi sanoi ko "krotitta" ja "ökmentti" ja niit mää en vaihrais mihinkkä. Meijä lapse ei men kiälikylpypäiväkottihi, semmone on mul kauhistus!!! Tämä on meijän kiäli, ja kylpemise ova iha erikses. Ne muu kiäle kerkke kyl oppima ilman kylpemistäki.
Mut läpipaskoi mää karetu. Läpipasko ova semmossi ihmissi, ko voiva syär mitä vaa eikä ne silti liho. Se on kauhia vääryys. Mää syä joka päiv kokonaise suklaalevy, nämä ihmise retosteleva mul kaffepöyräs. Ja ova silti iha ripakintui.
Ompelutaitossi mää karetu kans. Semmossi naissi, ko ompeleva Tilda-pupui ja pilkullissi meikkipussei, misä on kaunis kirjailu. Ja mää ole yrittän, mut pilal mene kaik. Mu miähen muista viäläki, ko mää pääti ommel pualhame yksihi juhlihi. Se hame ulottus polvihi ja siin ol halkio takan. Tai piti ulettu. Mut se halkio ol nii vino ja krymppäs kauhiaste, et mun täyrys katkast koko hame halkio yläpuolelt. Ne juhla tanssatti jumalattoma lyhkäses hames.
Laulutaitossi, niit mä vast karetunki. Ain välil mää kuvittele, et mää ole oppinu laulama. Ainaki hiuka. Ko mää ajattele jotta kaunist laulu, se solise mun pääsän ko keväne puro. Mut ko ään tule ulos täst pääst, puro solina ei ol iha oikkia kiälikuva.
Kerra mun täyrys osta uus auto. Miäs kysys, mimmose auto mää tarttissi. Mää vastasi, et moottorin tilavuurel ja kiihtyvyyrel ei ol mittä merkityst, mut sisätila akustiikal on. Mää nimittäi ruppe harjottelema laulamist ain ko mää aja. Ja mää ajan paljo. Miäs men autokauppaha koeajama autoi mun pualestan. Vähä se autokauppias ol kattonu, ko miäs aveli ääntäs siin autokaupan pihal.
Siin autos oliki hyvä akustiikka, mut se vähä kärsis, ko mää ajo se viime talven päin puhelinpylväst. Auto men lunastuksehe.
PS. Ens kerral mää luppan palata yleiskiälehe. Mut tämä ol vaa niinko näytteks teil, et kummone on mun äirinkiälen. Tämä kiäl on mul rakkaampi ko mikkä muu (paitsi tiätyst miäs ja mukula). Täsä kiäles on semmossi sanoi ko "krotitta" ja "ökmentti" ja niit mää en vaihrais mihinkkä. Meijä lapse ei men kiälikylpypäiväkottihi, semmone on mul kauhistus!!! Tämä on meijän kiäli, ja kylpemise ova iha erikses. Ne muu kiäle kerkke kyl oppima ilman kylpemistäki.
maanantai 19. tammikuuta 2009
Erään naisen tarina
Nainen nosti kauniit kasvonsa kohti aurinkoa. Hän ei ollut enää ihan nuori, mutta hän oli edelleen hyvin kaunis. Naisen sylissä nukkui pieni tyttö, kääritty vaaleanpunaiseen peittoon. Tyttö oli suloinen, uskomattoman suloinen. Pieni käärö oli tuonut mukanaan valon naisen elämään ja siksi hän oli antanut tyttärelleen nimen Valon lapsi.
Marraskuu Johannesburgissa oli ollut lämmin. Lämpö syveni, vehreys kasvoi, luonto kukki. Nainen oli niin onnellinen. Hän asui pienessä talossa yhdessä sisarensa ja vastasyntyneen suloisen tyttärensä kanssa. Sisarella oli töitä ja kolmen naisen talossa riitti iloa ja rakkautta. Päivät kuluivat, sitten kuukaudet. He olivat onnellisia.
Kaiken kauniin keskellä nainen ei halunnut nähdä, miten varjot tulivat lähemmäksi. Pienen tyttären silmiin hiipi väsymystä. Hän hengitti koko ajan raskaammin ja nukkui paljon. Joka päivä hiukan enemmän. Päivä toisensa jälkeen. Pian selvisi, että pieni sydän oli hyvin sairas. Nainen tunsi omankin sydämensä särkyneen.
Ruoho kellastui ja kylmä kosteus hiipi koteihin. Nainen kantoi lasta pitkin Johannesburgin katuja ja rukoili vastausta. Hän tunsi voimiensa alkavan hiipua. Joka päivä hiukan enemmän. Ilo sammui molempien silmistä.
Eräänä päivänä nainen astui lapsensa kanssa kirkkoon ja pyysi apua. Hän tiesi, ettei hän ehkä jaksaisi enää kauan. Lapsi ei jaksaisi enää kauan.
Lapsi näki kyyneleet äitinsä silmissä, mutta ymmärsi kaiken vasta kun äiti kääntyi ja lähti. Eikä katsonut enää taakseen.
Valon tyttö pääsi hyvien ihmisten hoiviin. Hän ikävöi äitiään, mutta jaksoi jo hymyillä.
Nainen itki. Hän halusi tyttärelleen paremman tulevaisuuden, mutta kaipaus oli repiä hänet rikki. Hän päätti hakea tyttärensä takaisin.
Se aamu oli kylmä ja kostea. Nainen oli illalla pakannut valmiiksi lämpimiä vaatteita itseään ja tytärtään varten. Aamulla hän hakisi tyttärensä kotiin ja kaikki kääntyi hyväksi jälleen. Pian he olisivat yhdessä eivätkä eroaisi enää koskaan.
Niitä vaatteita ei tarvittu koskaan. Ei enää. Nainen oli nukkunut yöllä pois. Viimeisenä unenaan hän näki edessään pienen tyttärensä sievät kasvot.
Nainen ei koskaan saanut nähdä, miten pieni sydän korjattiin terveeksi jälleen. Tytär kasvoi ja vahvistui. Hän hurmasi kaikki. Hän otti ensimmäiset hapuilevat askeleensa meluisan lapsijoukon kannustaessa ympärillä. Tytär ei osannut surra sitä, ettei hänen äitinsä nähnyt niitä askeleita.
Tänään tuo pieni tyttö laulelee ja hyppii edessäni. Hän kiskoo kissaa hännästä ja kikattaa ilkikurisesti; hän piirtää tussilla kaapinoveen ja hyppii hihitellen sohvalla; hän mussuttaa oven takana Isoveljen nappaamia pipareita ja rutistaa minua kaulasta kesken leikin.
Kuulen ihmisten kysyvän, miten joku äiti voi hylätä lapsensa. Minä en ainakaan ikinä voisi, he sanovat. Me emme jaksa vastata, me käännämme kasvomme kohti aurinkoa. Kohti valoa.
Marraskuu Johannesburgissa oli ollut lämmin. Lämpö syveni, vehreys kasvoi, luonto kukki. Nainen oli niin onnellinen. Hän asui pienessä talossa yhdessä sisarensa ja vastasyntyneen suloisen tyttärensä kanssa. Sisarella oli töitä ja kolmen naisen talossa riitti iloa ja rakkautta. Päivät kuluivat, sitten kuukaudet. He olivat onnellisia.
Kaiken kauniin keskellä nainen ei halunnut nähdä, miten varjot tulivat lähemmäksi. Pienen tyttären silmiin hiipi väsymystä. Hän hengitti koko ajan raskaammin ja nukkui paljon. Joka päivä hiukan enemmän. Päivä toisensa jälkeen. Pian selvisi, että pieni sydän oli hyvin sairas. Nainen tunsi omankin sydämensä särkyneen.
Ruoho kellastui ja kylmä kosteus hiipi koteihin. Nainen kantoi lasta pitkin Johannesburgin katuja ja rukoili vastausta. Hän tunsi voimiensa alkavan hiipua. Joka päivä hiukan enemmän. Ilo sammui molempien silmistä.
Eräänä päivänä nainen astui lapsensa kanssa kirkkoon ja pyysi apua. Hän tiesi, ettei hän ehkä jaksaisi enää kauan. Lapsi ei jaksaisi enää kauan.
Lapsi näki kyyneleet äitinsä silmissä, mutta ymmärsi kaiken vasta kun äiti kääntyi ja lähti. Eikä katsonut enää taakseen.
Valon tyttö pääsi hyvien ihmisten hoiviin. Hän ikävöi äitiään, mutta jaksoi jo hymyillä.
Nainen itki. Hän halusi tyttärelleen paremman tulevaisuuden, mutta kaipaus oli repiä hänet rikki. Hän päätti hakea tyttärensä takaisin.
Se aamu oli kylmä ja kostea. Nainen oli illalla pakannut valmiiksi lämpimiä vaatteita itseään ja tytärtään varten. Aamulla hän hakisi tyttärensä kotiin ja kaikki kääntyi hyväksi jälleen. Pian he olisivat yhdessä eivätkä eroaisi enää koskaan.
Niitä vaatteita ei tarvittu koskaan. Ei enää. Nainen oli nukkunut yöllä pois. Viimeisenä unenaan hän näki edessään pienen tyttärensä sievät kasvot.
Nainen ei koskaan saanut nähdä, miten pieni sydän korjattiin terveeksi jälleen. Tytär kasvoi ja vahvistui. Hän hurmasi kaikki. Hän otti ensimmäiset hapuilevat askeleensa meluisan lapsijoukon kannustaessa ympärillä. Tytär ei osannut surra sitä, ettei hänen äitinsä nähnyt niitä askeleita.
Tänään tuo pieni tyttö laulelee ja hyppii edessäni. Hän kiskoo kissaa hännästä ja kikattaa ilkikurisesti; hän piirtää tussilla kaapinoveen ja hyppii hihitellen sohvalla; hän mussuttaa oven takana Isoveljen nappaamia pipareita ja rutistaa minua kaulasta kesken leikin.
Kuulen ihmisten kysyvän, miten joku äiti voi hylätä lapsensa. Minä en ainakaan ikinä voisi, he sanovat. Me emme jaksa vastata, me käännämme kasvomme kohti aurinkoa. Kohti valoa.
torstai 15. tammikuuta 2009
Keskusteluja kaksivuotiaan kanssa
Keskustelut 2v 4kk vanhan tyttären kanssa voivat olla hyvinkin henkeviä. Tässä muutamia katkelmia edellispäivältä:
Tytär: Huomenta, mitä kello on?
Äiti: Huomenta. Varttia yli kahdeksan.
Tytär: Just. Ja tänään on keskiperjantai.
Tytär: Huomenta, mitä kello on?
Äiti: Huomenta. Varttia yli kahdeksan.
Tytär: Just. Ja tänään on keskiperjantai.
@@@
Äiti: Mitä sä teet siellä veskissä? Avaa ovi!
Tytär: Emmä voi. Mä pesen sun tissivaatteet.
Tytär: Mä teken sulle ruokaa.
Äiti: Okei. Mitä on ruokana?
Tytär: Kattiketta ja perunamuusia.
(Äiti syö pieniltä muovilautasilta kuvitteellista perunamuusia)
Äiti: Olipas hyvää, kiitos! (nousee)
Tytär: Hei sun tarttee maksaa.
Äiti: Ai jaa, ni mitäs tämä annos maksoi!
Tytär: Sata euroo.
Äiti: Mitä sä teet siellä?
Tytär: Laitan koiralle koksit jalkaan. (toim.huom: crocksit.)
Tytär: Älä palota sitä! (kyse karjalanpiirakasta)
Äiti: Mä paloitin jo, mutta sä voit syödä haarukalla.
Tytär: Laita ne palat heti kakasi!!!
Äiti: Ei niitä enää saa. Syöt nyt vaan haarukalla.
Tytär: ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!!!!!!!!!
Tytär: Rakas Jeesus, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä...
Äiti: Mitä sä teet?
Tytär: Mä teken rukousta.
Äiti: No tuleeko siinä aamenta?
Tytär: Ei tu. Anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä...
Tytär: Emmä voi. Mä pesen sun tissivaatteet.
@@@
Tytär: Mä teken sulle ruokaa.
Äiti: Okei. Mitä on ruokana?
Tytär: Kattiketta ja perunamuusia.
(Äiti syö pieniltä muovilautasilta kuvitteellista perunamuusia)
Äiti: Olipas hyvää, kiitos! (nousee)
Tytär: Hei sun tarttee maksaa.
Äiti: Ai jaa, ni mitäs tämä annos maksoi!
Tytär: Sata euroo.
@@@
Äiti: Mitä sä teet siellä?
Tytär: Laitan koiralle koksit jalkaan. (toim.huom: crocksit.)
@@@
Tytär: Älä palota sitä! (kyse karjalanpiirakasta)
Äiti: Mä paloitin jo, mutta sä voit syödä haarukalla.
Tytär: Laita ne palat heti kakasi!!!
Äiti: Ei niitä enää saa. Syöt nyt vaan haarukalla.
Tytär: ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!!!!!!!!!
@@@
Tytär: Rakas Jeesus, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä...
Äiti: Mitä sä teet?
Tytär: Mä teken rukousta.
Äiti: No tuleeko siinä aamenta?
Tytär: Ei tu. Anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä, anna meille siunaa meitä...
lauantai 3. tammikuuta 2009
Postimyyntiluettelolapset
Soitinko pahaan aikaan, oletko huonossa paikassa? En ole, jutellaan vaan, tässä minä kirjoittelen ruutupaperille listaa sairauksista ja vammoista, joita meidän tulevalla lapsella saa olla.
Tajuan, miten hassulta kommenttini puhelimen toisessa päässä kuuntelevan ystäväni korviin kuulostaa. Ystäväni lapset ovat hänen vatsastaan syntyneet, eikä hänen tarvinnut heitä odottaessaan rastitella, onko sydänvika OK vai ei tai mihin ruutuun laitan rastin kohdassa fyysiset kehitysviivästymät.
Me adoptiovanhemmat saamme (tai joudumme) oikeasti ottamaan kantaa siihen, minkälaisen lapsen olemme valmiit omaksi lapseksemme ottamaan.
Muinoin adoptiovalmennuskurssilla eräs tulevista äideistä totesi näin: "Tottakai toivon tervettä lasta, niinhän jokainen raskaanakin oleva nainen toivoo itselleen tervettä lasta." Kommentti sai minut raivon valtaan, mutta pidin suuni tiukasti kiinni. Jälkeenpäin saamattomuuteni sanallisen arkkuni avaamisen suhteen kadutti.
Tottakai jokainen meistä toivoo, että vielä syntymätön lapsi olisi terve, mutta adoptiossa puhutaankin jo olemassaolevista lapsista erilaisine sairauksineen.
Myös adoptiovanhempi voi toivoa tervettä lasta, mutta se on tehtävä tietoisena siitä, että kyse ei ole viattomasta toiveesta, vaan todellisesta teosta, joka vaikuttaa monen ihmisen elämään. Toivomalla tervettä lasta sulkee sylistään pois ison joukon lapsia ja osoittaa heille, että he eivät kelpaa minulle. Siksi tuo viaton toive on tehtävä tietoisena sen vaikutuksista. Edes sen me olemme velkaa näille lapsille.
Meille adoptiovanhemmille kerrotaan, että adoptoiduilla lapsilla on usein monenlaisia psyykkisiä häiriöitä johtuen heidän rankasta taustastaan. Olenkin kuullut monen tulevan adoptiovanhemman vetoavan tähän taustaan ja toteavan: "Emme olleet valmiit erityistarpeisen lapsen adoptioon, koska ajattelimme, että lapsella on jo muutenkin niin paljon ongelmia taustansa takia, että niitä erityisiä tarpeita riittää siis joka tapauksessa". Itse en vaan ymmärrä, miten jokin kampurajalka tai kuulokone liittyy siihen, että lasta ei ole hellitty ja pidetty sylissä hänen ensimmäisenä elinvuotenaan. Kertokaa minulle, jos tiedätte...?
En halua yhtään hurskastella, sillä uppoan itsekin syvälle suohon joka kerta, kun mietin näitä juttuja. Viime viikolla ajattelin, etten ehkä sittenkään haluaisi huulihalkiolasta. Ajattelin, että jos korjausleikkaus ei onnistukaan ihan hyvin ja arvesta jää turhan näkyvä. Miten lapsi, joka jo muutenkin on eri näköinen (lue: eri värinen) kuin valtaväestö, selviää tässä yhteiskunnassa, jos hän on "tuplasti" eri näköinen. Ei ole kivaa erottua liiaksi.
Siis hetkinen? Enhän minä näin voi ajatella. Rajaamalla pois halkiolapset toivelistaltani en poista halkiolapsia sieltä jostain kaukaa Afrikasta, siellä he ovat olemassa. He ovat eläviä, nauravia, leikkiviä ja itkeviä lapsia. Jos minä en sellaista lasta halua, hän päätyy johonkin muuhun perheeseen. Perhettä tuskin löytyy lapsen kotimaasta, joten hän päätyy Tanskaan, Norjaan tai ehkä Ruotsiin. Jonkun muun perheen lapseksi. Hän erottuu sielläkin.
Perusteluni on siis täysin kestämätön. Jos en halua halkiolasta, en voi perustella sitä itselleni sillä, että ei ole kenestäkään kiva erottua liiaksi. Hän on olemassa ja hän erottuu. Joko minun perheessäni tai jonkun muun perheessä.
Kyse on siis minun omahyväisestä ajattelustani ja siitä, mitä minä olen valmis sietämään.
Maitokaupassa törmään taas tätiin joka ihastelee lastani ja antaa minun ymmärtää, että olen tosi hieno ja pyyteetön ihminen. Eikö hän näe, että adoptiovanhemman sädekehäni on aikoja sitten valahtanut jonnekin polvien alapuolelle?
Tajuan, miten hassulta kommenttini puhelimen toisessa päässä kuuntelevan ystäväni korviin kuulostaa. Ystäväni lapset ovat hänen vatsastaan syntyneet, eikä hänen tarvinnut heitä odottaessaan rastitella, onko sydänvika OK vai ei tai mihin ruutuun laitan rastin kohdassa fyysiset kehitysviivästymät.
Me adoptiovanhemmat saamme (tai joudumme) oikeasti ottamaan kantaa siihen, minkälaisen lapsen olemme valmiit omaksi lapseksemme ottamaan.
Muinoin adoptiovalmennuskurssilla eräs tulevista äideistä totesi näin: "Tottakai toivon tervettä lasta, niinhän jokainen raskaanakin oleva nainen toivoo itselleen tervettä lasta." Kommentti sai minut raivon valtaan, mutta pidin suuni tiukasti kiinni. Jälkeenpäin saamattomuuteni sanallisen arkkuni avaamisen suhteen kadutti.
Tottakai jokainen meistä toivoo, että vielä syntymätön lapsi olisi terve, mutta adoptiossa puhutaankin jo olemassaolevista lapsista erilaisine sairauksineen.
Myös adoptiovanhempi voi toivoa tervettä lasta, mutta se on tehtävä tietoisena siitä, että kyse ei ole viattomasta toiveesta, vaan todellisesta teosta, joka vaikuttaa monen ihmisen elämään. Toivomalla tervettä lasta sulkee sylistään pois ison joukon lapsia ja osoittaa heille, että he eivät kelpaa minulle. Siksi tuo viaton toive on tehtävä tietoisena sen vaikutuksista. Edes sen me olemme velkaa näille lapsille.
Meille adoptiovanhemmille kerrotaan, että adoptoiduilla lapsilla on usein monenlaisia psyykkisiä häiriöitä johtuen heidän rankasta taustastaan. Olenkin kuullut monen tulevan adoptiovanhemman vetoavan tähän taustaan ja toteavan: "Emme olleet valmiit erityistarpeisen lapsen adoptioon, koska ajattelimme, että lapsella on jo muutenkin niin paljon ongelmia taustansa takia, että niitä erityisiä tarpeita riittää siis joka tapauksessa". Itse en vaan ymmärrä, miten jokin kampurajalka tai kuulokone liittyy siihen, että lasta ei ole hellitty ja pidetty sylissä hänen ensimmäisenä elinvuotenaan. Kertokaa minulle, jos tiedätte...?
En halua yhtään hurskastella, sillä uppoan itsekin syvälle suohon joka kerta, kun mietin näitä juttuja. Viime viikolla ajattelin, etten ehkä sittenkään haluaisi huulihalkiolasta. Ajattelin, että jos korjausleikkaus ei onnistukaan ihan hyvin ja arvesta jää turhan näkyvä. Miten lapsi, joka jo muutenkin on eri näköinen (lue: eri värinen) kuin valtaväestö, selviää tässä yhteiskunnassa, jos hän on "tuplasti" eri näköinen. Ei ole kivaa erottua liiaksi.
Siis hetkinen? Enhän minä näin voi ajatella. Rajaamalla pois halkiolapset toivelistaltani en poista halkiolapsia sieltä jostain kaukaa Afrikasta, siellä he ovat olemassa. He ovat eläviä, nauravia, leikkiviä ja itkeviä lapsia. Jos minä en sellaista lasta halua, hän päätyy johonkin muuhun perheeseen. Perhettä tuskin löytyy lapsen kotimaasta, joten hän päätyy Tanskaan, Norjaan tai ehkä Ruotsiin. Jonkun muun perheen lapseksi. Hän erottuu sielläkin.
Perusteluni on siis täysin kestämätön. Jos en halua halkiolasta, en voi perustella sitä itselleni sillä, että ei ole kenestäkään kiva erottua liiaksi. Hän on olemassa ja hän erottuu. Joko minun perheessäni tai jonkun muun perheessä.
Kyse on siis minun omahyväisestä ajattelustani ja siitä, mitä minä olen valmis sietämään.
Maitokaupassa törmään taas tätiin joka ihastelee lastani ja antaa minun ymmärtää, että olen tosi hieno ja pyyteetön ihminen. Eikö hän näe, että adoptiovanhemman sädekehäni on aikoja sitten valahtanut jonnekin polvien alapuolelle?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)