Soitinko pahaan aikaan, oletko huonossa paikassa? En ole, jutellaan vaan, tässä minä kirjoittelen ruutupaperille listaa sairauksista ja vammoista, joita meidän tulevalla lapsella saa olla.
Tajuan, miten hassulta kommenttini puhelimen toisessa päässä kuuntelevan ystäväni korviin kuulostaa. Ystäväni lapset ovat hänen vatsastaan syntyneet, eikä hänen tarvinnut heitä odottaessaan rastitella, onko sydänvika OK vai ei tai mihin ruutuun laitan rastin kohdassa fyysiset kehitysviivästymät.
Me adoptiovanhemmat saamme (tai joudumme) oikeasti ottamaan kantaa siihen, minkälaisen lapsen olemme valmiit omaksi lapseksemme ottamaan.
Muinoin adoptiovalmennuskurssilla eräs tulevista äideistä totesi näin: "Tottakai toivon tervettä lasta, niinhän jokainen raskaanakin oleva nainen toivoo itselleen tervettä lasta." Kommentti sai minut raivon valtaan, mutta pidin suuni tiukasti kiinni. Jälkeenpäin saamattomuuteni sanallisen arkkuni avaamisen suhteen kadutti.
Tottakai jokainen meistä toivoo, että vielä syntymätön lapsi olisi terve, mutta adoptiossa puhutaankin jo olemassaolevista lapsista erilaisine sairauksineen.
Myös adoptiovanhempi voi toivoa tervettä lasta, mutta se on tehtävä tietoisena siitä, että kyse ei ole viattomasta toiveesta, vaan todellisesta teosta, joka vaikuttaa monen ihmisen elämään. Toivomalla tervettä lasta sulkee sylistään pois ison joukon lapsia ja osoittaa heille, että he eivät kelpaa minulle. Siksi tuo viaton toive on tehtävä tietoisena sen vaikutuksista. Edes sen me olemme velkaa näille lapsille.
Meille adoptiovanhemmille kerrotaan, että adoptoiduilla lapsilla on usein monenlaisia psyykkisiä häiriöitä johtuen heidän rankasta taustastaan. Olenkin kuullut monen tulevan adoptiovanhemman vetoavan tähän taustaan ja toteavan: "Emme olleet valmiit erityistarpeisen lapsen adoptioon, koska ajattelimme, että lapsella on jo muutenkin niin paljon ongelmia taustansa takia, että niitä erityisiä tarpeita riittää siis joka tapauksessa". Itse en vaan ymmärrä, miten jokin kampurajalka tai kuulokone liittyy siihen, että lasta ei ole hellitty ja pidetty sylissä hänen ensimmäisenä elinvuotenaan. Kertokaa minulle, jos tiedätte...?
En halua yhtään hurskastella, sillä uppoan itsekin syvälle suohon joka kerta, kun mietin näitä juttuja. Viime viikolla ajattelin, etten ehkä sittenkään haluaisi huulihalkiolasta. Ajattelin, että jos korjausleikkaus ei onnistukaan ihan hyvin ja arvesta jää turhan näkyvä. Miten lapsi, joka jo muutenkin on eri näköinen (lue: eri värinen) kuin valtaväestö, selviää tässä yhteiskunnassa, jos hän on "tuplasti" eri näköinen. Ei ole kivaa erottua liiaksi.
Siis hetkinen? Enhän minä näin voi ajatella. Rajaamalla pois halkiolapset toivelistaltani en poista halkiolapsia sieltä jostain kaukaa Afrikasta, siellä he ovat olemassa. He ovat eläviä, nauravia, leikkiviä ja itkeviä lapsia. Jos minä en sellaista lasta halua, hän päätyy johonkin muuhun perheeseen. Perhettä tuskin löytyy lapsen kotimaasta, joten hän päätyy Tanskaan, Norjaan tai ehkä Ruotsiin. Jonkun muun perheen lapseksi. Hän erottuu sielläkin.
Perusteluni on siis täysin kestämätön. Jos en halua halkiolasta, en voi perustella sitä itselleni sillä, että ei ole kenestäkään kiva erottua liiaksi. Hän on olemassa ja hän erottuu. Joko minun perheessäni tai jonkun muun perheessä.
Kyse on siis minun omahyväisestä ajattelustani ja siitä, mitä minä olen valmis sietämään.
Maitokaupassa törmään taas tätiin joka ihastelee lastani ja antaa minun ymmärtää, että olen tosi hieno ja pyyteetön ihminen. Eikö hän näe, että adoptiovanhemman sädekehäni on aikoja sitten valahtanut jonnekin polvien alapuolelle?
9 kommenttia:
Hieno kirjoitus, Pikkulilli!
Me olemme vasta aloittelemassa adoptioneuvontaa, monenlaisia pohdintoja olemme jo vuoden jonotuksen aikana tehneet, mutta emme oikeastaan vielä yhtään ole puhuneet tuosta tulevan lapsen sairausasiasta.
Kirjoituksestasi tuli mieleen, että monet tuollaiset sairaudet tai poikkeavuudet, ja niiden merkityksellisyys /merkityksettömyys riippuvat varrmaankin myös siitä, minkä verran itsellä on näistä ominaisuuksista tietoa tai aikaisempaa kokemusta.
Itse olen syntynyt huulisuulakihalkiolapsena 70-luvulla. Siihen aikaan korjausleikkaukset eivät aina menneet ihan nappiin, ja minullekin aiheutettiin monella leikkauksella enemmän hallaa kuin hyötyä. Olen käynyt läpi 21 halkioon liittyvää leikkausta,joista monet epäonnistuivat, ja halkion olemassaolo näkyy ja kuuluu edelleen.
Nykypäivänä halkiot saadaan korjattua todella hienosti. Niitä tuskin huomaa päällepäin, tai edes kuulee halkiolapsen puheesta. En olisi huolissani siitä puolesta. Omalla kohdallani olen ajatellut että vietettyäni elämässäni niin paljon aikaa sairaalassa erossa vanhemmistani, kipujen ja pelon keskellä, ei minulla välttämättä olisi resursseja käydä läpi näitä asioita uudelleen oman lapsen kanssa. Myös vanhemmille lapsen vieminen ja jättäminen yksin sairaalaan ovat kova pala, ja olivat erityisesti 70-luvulla, jolloin vanhemmat eivät itse päässeet hoitamaan lastaan osastolle. Tosin, nykypäivänä halkiolapset pääsevätkin paljon vähemmällä kuin tuohon aikaan, vain muutamalla leikkauksella. Myös vanhempien hoitovastuuta osastolla ollaan kehitetty hienosti.
Mitä tarkoitin tällä sanoa on, että kun jokin poikkeavuus tulee itseä lähelle, se ei tunnukaan niin pelottavalta tai erilaiselta. Minulle esimerkiksi kampurajalka olisi paljon näkyvämmältä ja vieraammalta tuntuva ominaisuus kuin huulihalkio.
Pahinta on ylipäätään joutua "valitsemaan" näitä ominaisuuksia omalle, tulevalle lapselleen. Kirjoitit siitä puolesta niin hienosti ja tyhjentävästi etten käy sitä tässä enempää ruotimaan.
Hyvää alkanutta vuotta ja tsemppiä raskaiden päätösten kanssa!
Loistava kirjoitus tosiaan, kiitos Pikkulilli!
Aika paljon olen viime aikoina miettinyt hiv-positiivisten, omaa perhettä odotavien lasten kohtaloa. Hiv+ lapsiahan adoptoidaan moniin maihin, mutta tiettävästi ei Suomeen, korjatkaa jos olen väärässä. Mikä kaikki siinä on takana, kirjoitamattomissa ja ääneen lausumattomissa 'säännöissä', ennakkoluuloissa, asenteissa.
Asenteita on tosin täällä BWssakin, vaikka hiv on niin yleinen: terveet pienet vauvat sijoittuvat perheiseen, mutta hiv-epäillyt (tai muulla tavoin ns. SN-lapset) eivät.
Mutta katse niistä "kaikista muista" peiliin: Olisinko itse valmis?! Kling klong, onko se oma olematon sädekehä, joka kolisee jossain nilkkojen ympärillä...
Niinhän se on Sylvia, että kaikkea tuntematonta pelkää. Ja esimerkiksi kampurajalka tuntuu monesta vieraalta, koska emme nää kampurajalkaisia ihmisiä enää nykyään missään: vaiva voidaan korjata, mikä on huippujuttu! Ja onneksi myös halkiohoito on kehittynyt huimasti. Joten sekin on päätymässä listallemme:)
Samoin tuo HIV+ ei ihan oikeasti olisi mikään ihme juttu, sehän on kykyään fyysisesti hyvin hoidettavissa oleva sairaus. Ongelma onkin enemmän psyykkinen, ja nimenomaan täysin ulkopuolisten ihmisten ongelma. Tarkoitan siis niitä asenteita, joista Savukin puhui.Jos asenteet eivät olisi niin ikäviä, olisin heti valmis adoptoimaan hiv+ lapsen!
Hyvä kirjoitus tärkeästä aiheesta!
Mä olen monet kerrat perustellut tuota sn-lapsen adoptoimattomuutta juuri noilla kertomillasi "adoptiolapsi on erityislapsi muutenkin" jne. kommenteilla. Olen istuttanut sen mantran jo omaankin päähäni niin tiukkaan ja on minua kyllä myös sen avulla "peloteltu" jo adoptoineiden ihmisten taholta(-kin) niin, etten ole uskaltanut luottaa siihen, mikä itsestä tuntuu oikealta..
Nyt kuitenkin on tuokin "vääryys" onneksi meidän kohdalla korjaantumassa - tosin juuri tuo listaaminen ja rastittelu oli se kamalin paikka - toisaalta pitää miettiä omat tuntemukset ja voimavarat ja kaikki realistisesti, toisaalta ei halua sulkea pois mitään sellaista, joka tuntuu itsestä sellaiselta asialta, minkä kanssa pystyy perheenä elämään.
Toisaalta olen voimakkaasti sitä mieltä, että jos haluaa terveen lapsen, on syytä myös sellaista toivoa, mutta pitää mielessä se tosiasia, että toive ei ole lupaus mistään ja omat haaveet ja mielikuvat ja todellisuus on kaksi eri asiaa. Lapsi pitää voida hyväksyä sellaisena, kuin hän on ja on oltava valmis opettelemaan sitä oman haaveen avartamista, jos todellisuus ja haaveet ei osu kohdalleen.
Adoptiossa on hankala asia se, että kun lasta odotetaan ja toivotaan vuositolkulla, niin väistämättäkin odotuksen aikana ehtii kehittyä hyvinkin voimakkaita mielikuvia ja ajatuksia siitä, millainen lapsi meitä jossain odottaa. Siinä ei ole mitään vikaa niin kauan, kun vaan tajuaa sen, että ne eivät ole tosia, vaikka odotuksen yli auttoivatkin kantamaan.
Hiv-positiivisiin lapsiin ja aikuisiin suhtaudutaan luvattoman ahdasmielisesti ja se sama ahdasmielisyys ja tietämättömyys tappaa näitä ihmisiä päivittäin.
Asennemuutosta tarvitaan, samaa mieltä!
Arvaapa vaan Salanimi, olenko itse noin 127 kertaa käyttänyt tuota samaista perustelua? Se on minusta ihan täysin kestämätön peruste, mutta niin se vaan suustani tulee ulos vähän väliä...
Heippa ja terveisiä tunisiasta!
Klikkailin tänne Savun kommenttilootasta.
Todella hieno ja ajatuksia avaava kirjoitus. Kiitos siitä.
Kiitos tästä todella hyvästä ja ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Löysin tänne Suvin blogin kautta. Savun blogissakin olen sinuun törmännyt.
Kiitoksia Anu, Marita ja muut! Onpa kiva saada uusia lukijoita ja kommentteja:)
Tästä kirjoituksesta vaan jotenkin tuli mieleeni hetki jolloin odotin ensimmäistä lastani. Istuimme sukulaisten kesken kahvipöydässä. Mummelit ja muut yhteistuumin päivittelivät vain, että voi kun lapsi olisi vain terve jne. Jotenkin suutahdin siitä asiasta. Mitä sitten jos ei olisi...minun se kumminkin olisi eikä heidän (tätä en kumminkaan heille sanonut).Pikkuveljeni istui samassa kahvi pöydässä. Hän on CP vammainen joka pärjää elämässään suurinpiirtein siinä missä minäkin. Jotenkin vain näin että keskustelu koski myös häntä. Ihmiset eivät ajattele mitä suustaan päästää. En usko, että äitini tai edes minä olisin häntä yhtään sen enempää rakastunut olisi hän ollut ns.terve tai sellainen kun hän syntyessään oli. Ehkä hänen kanssaan on ollut enemmän töitä, mutta mitä siitä kuinkamoni äiti haluaisi omaansa vaihtaa? Mietin mitä mahtoikaan veljeni mielessä liikkua siinä toisten siunaillessa...Toivottavsti ei mielessä käynyt, että hän olisi sen huonompi lapsi ollut kuin me muutkaan.
Lähetä kommentti