Jutustelua automatkalla Pikkusiskon kanssa:
- Äiti, mä en tajua yhtä juttua...?
- No, mitä juttua?
- Miksei meillä koskaan käy oikeaa joulupukkia, vain joku setä pukeutuneena joulupukiksi! Käsittämätöntä!
Pikkusisko saunan jälkeen:
- Sä lupasit, että saunan jälkeen pelataan Afrikan tähteä.
- Pelataan pelataan, mutta ensin rasvataan sun iho ja laitetaan yökkäri päälle, sitten voidaan pelata.
- Ei käy! Miksi tässä perheessä lapset saa aina kärsiä???!!!! Byääääh!
Isoveli liikuttuu helposti:
- Mä voitin! JESSS! Vihdoinkin! (kyyneleet tulevat silmiin).
- Kattokaa, yks itkee onnesta voitettuaan Afrikan tähden!
- JEEEEE! (itkee ja vähän nauraakin omalle liikutukselleen, jolloin liikuttuu enemmän)
- Nyt mennään kyllä siivoamaan teidän huoneet ja lopetetaan tuuletukset.
- En mä voi, siivotkaa te, mun pitää nyt nyyhkiä tätä voittoa!
- Kato äiti mitä toi on tehnyt, se on avannu kaikki luukut sen Hello Kitty -joulukalenterista ja syönyt joka ikisen suklaan!
- Miksi sä kerroit sen äidille! Sä pilasit koko mun elämän!!
maanantai 13. joulukuuta 2010
tiistai 23. marraskuuta 2010
Ohje uusille äideille
Jos olet tuore äiti tai vasta tulossa äidiksi, haluan antaa sinulle yhden neuvon. Tämä neuvo koskee tilanteita, joissa joudut kosketuksiin muun maailman, etenkin muiden äitien, kanssa.
Tässä se tulee: Älä koskaan, missään olosuhteissa, paljasta, että teidän perheessä arkea pyörittävät tasavertaisina sekä äiti että isä. Sellainen on nimittäin karmeaa syntiä.
Tämä neuvo pätee tietenkin vain tilanteessa, jossa näin on. Ja minä oletan, että aika monessa perheessä tällainen tilanne vallitsee. Sitä ei kuitenkaan pidä koskaan paljastaa, muistathan sen?
Kun olet perhekerhossa muiden äitien seurassa, valita sujuvasti, että mies ei ole taaaaskaaan imuroinut, ei ainakaan ilman pyytämistä. Älä missään olosuhteissa kerro, että lähdit kaverin kanssa shoppailemaan ja miehesi imuroi ja lisäksi kuurasi sillä välin vessan, pyytämättä. Jos näin teet, olet kamala akka.
Jos aiot mennä pari päivää synnytyksen jälkeen kauppaan, naamioi itsesi huolella. Muuten joku tulee kysymään, mitä sinä siellä teet ja missä vauvasi on. Pari päivää vanha isä saa kaupassa selkääntaputuksia ja rehvakkaita onnitteluja, sinä et. Tai jos olet poissa kotoa kokonaisen illan, muista huokailla, että kotona oli kaaos ja vauvalla rytmi aivan sekaisin. Varokin ystävä rakas paljastamasta, että kotona odotti siivottu keittiö, pestyt pyykit ja puhtoisena uinuvat lapset.
Jos miehesi pitää vanhempainvapaata, näyttele, että se on pakon sanelema juttu. Älä edes kidutettuna paljasta, että halusitkin jo töihin ja iskä halusi jäädä kotiin.
Tai jos ystäväsi, puolivuotiaan vauvan äiti, sanoo olevansa edelleen äitiyslomalla, ei kannata oikaista häntä kertomalla, että hänen äitiyslomansa loppui jo neljä kuukautta sitten ja että hän on nyt oikeastaan vanhempainvapaalla, jota olisi saanut isäkin halutessaan pitää. Ole hiljaa ja hymyile sille, että hän piti vanhempainvapaan omana oikeutenaan ihan automaattisesti.
Parasta on, jos et juurikaan liiku kodin ulkopuolella ilman lapsia. Tai jos liikut, kerro kovaan ääneen, että kerrankin mies jäi nurisematta pitämään lapsia.
Tai jos työhösi kuuluu ulkomaanmatkoja, vastaa kärsivällisesti ja ystvällisesti, kun joku kysyy, miten lapset sillä aikaa pärjäävät. Älä ajattele, että tuota et varmaan kysy työmatkailevalta isältä.
Ja nyt tulee se karmein moka, jota sinun ei missään nimessä pidä tehdä: älä koskaan, ikinä, milloinkaan paljasta mitään sen suuntaista, että olet kuorsannut koko yön kuin pikkuinen possu etkä herännyt siihen, että lapsesi kitisi keskellä yötä vettä, pissi sänkyynsä tai peräti oksensi. Että sinä vain nukuit, mutta lapsesi isä heräsi, siivosi hiirenhiljaa yöllisen seikkailun jäljet, peitteli lapsesi hellästi kuivaan sänkyyn, antoi hänelle suukon otsalle ja hiipi hiljaa takaisin nukkuvan äidin viereen. Jos kerrot tämän väsyneelle äitilaumalle, he saattavat muuttua piraijoiksi ja repiä sinut kappaleiksi.
Ja Peukku, jos sinä satut lukemaan tätä, KIITOS RAKAS! Olet ollut juuri sellainen isä, että nyt voin jakaa tällaisia mukavia neuvoja:)
Tässä se tulee: Älä koskaan, missään olosuhteissa, paljasta, että teidän perheessä arkea pyörittävät tasavertaisina sekä äiti että isä. Sellainen on nimittäin karmeaa syntiä.
Tämä neuvo pätee tietenkin vain tilanteessa, jossa näin on. Ja minä oletan, että aika monessa perheessä tällainen tilanne vallitsee. Sitä ei kuitenkaan pidä koskaan paljastaa, muistathan sen?
Kun olet perhekerhossa muiden äitien seurassa, valita sujuvasti, että mies ei ole taaaaskaaan imuroinut, ei ainakaan ilman pyytämistä. Älä missään olosuhteissa kerro, että lähdit kaverin kanssa shoppailemaan ja miehesi imuroi ja lisäksi kuurasi sillä välin vessan, pyytämättä. Jos näin teet, olet kamala akka.
Jos aiot mennä pari päivää synnytyksen jälkeen kauppaan, naamioi itsesi huolella. Muuten joku tulee kysymään, mitä sinä siellä teet ja missä vauvasi on. Pari päivää vanha isä saa kaupassa selkääntaputuksia ja rehvakkaita onnitteluja, sinä et. Tai jos olet poissa kotoa kokonaisen illan, muista huokailla, että kotona oli kaaos ja vauvalla rytmi aivan sekaisin. Varokin ystävä rakas paljastamasta, että kotona odotti siivottu keittiö, pestyt pyykit ja puhtoisena uinuvat lapset.
Jos miehesi pitää vanhempainvapaata, näyttele, että se on pakon sanelema juttu. Älä edes kidutettuna paljasta, että halusitkin jo töihin ja iskä halusi jäädä kotiin.
Tai jos ystäväsi, puolivuotiaan vauvan äiti, sanoo olevansa edelleen äitiyslomalla, ei kannata oikaista häntä kertomalla, että hänen äitiyslomansa loppui jo neljä kuukautta sitten ja että hän on nyt oikeastaan vanhempainvapaalla, jota olisi saanut isäkin halutessaan pitää. Ole hiljaa ja hymyile sille, että hän piti vanhempainvapaan omana oikeutenaan ihan automaattisesti.
Parasta on, jos et juurikaan liiku kodin ulkopuolella ilman lapsia. Tai jos liikut, kerro kovaan ääneen, että kerrankin mies jäi nurisematta pitämään lapsia.
Tai jos työhösi kuuluu ulkomaanmatkoja, vastaa kärsivällisesti ja ystvällisesti, kun joku kysyy, miten lapset sillä aikaa pärjäävät. Älä ajattele, että tuota et varmaan kysy työmatkailevalta isältä.
Ja nyt tulee se karmein moka, jota sinun ei missään nimessä pidä tehdä: älä koskaan, ikinä, milloinkaan paljasta mitään sen suuntaista, että olet kuorsannut koko yön kuin pikkuinen possu etkä herännyt siihen, että lapsesi kitisi keskellä yötä vettä, pissi sänkyynsä tai peräti oksensi. Että sinä vain nukuit, mutta lapsesi isä heräsi, siivosi hiirenhiljaa yöllisen seikkailun jäljet, peitteli lapsesi hellästi kuivaan sänkyyn, antoi hänelle suukon otsalle ja hiipi hiljaa takaisin nukkuvan äidin viereen. Jos kerrot tämän väsyneelle äitilaumalle, he saattavat muuttua piraijoiksi ja repiä sinut kappaleiksi.
Ja Peukku, jos sinä satut lukemaan tätä, KIITOS RAKAS! Olet ollut juuri sellainen isä, että nyt voin jakaa tällaisia mukavia neuvoja:)
tiistai 16. marraskuuta 2010
Aika on harmaa massa
Sinä vuonna talvea ei tullut lainkaan. Vielä tammikuussakin metsä oli märkä, samea ja niljakas. Teiden pinnalla oli jäinen kansi. Kävelin pitkin metsäteitä ja yritin saada happea; henkeä oli vaikea vetää. Pystyin laskemaan takana olevat kuukaudet ja tunnit, mutta edessä oleva aika oli muodoton harmaa massa. Minuuteissa mittaamaton. Kukaan ei tiennyt, koska tämä loppuisi. Kukaan ei tiennyt, kävelisinkö vielä vuosienkin päästä samassa maisemassa, edessäni sama järjestäytymätön aika. Odotus oli muodostunut ympärilleni valtavaksi kuplaksi, jonka läpi katsoin kaikkea. Vaikka juoksisin, en pääsisi pakoon.
Alussa kaikki oli ihanaa. Kutkuttavan jännittävää. Hiljalleen kaikki muuttui. Mitä enemmän aikaa kerääntyi taakseni, sitä enemmän aikaa tuli myös eteeni.
Kun kaikki sitten vihdoin tapahtui, en käsittänyt yhtään mitään. Vain muutama viikko, ja seisoin suurkaupungin kadun kulmassa lapsi sylissäni. Mieleni oli edelleen jossain sumuisessa metsässä.
Nyt tuosta talvesta on kolme vuotta. Metsä tuntuu jälleen samalta. Silti kaikki on niin erilaista. Odotuksesta puuttuu toivottomuuden, huonommuuden ja kelpaamattomuuden tunteet. Olen innoissani! Tiedän, että joskus tämä päättyy. Malttamaton olen nytkin. Voi, ette tiedäkään miten malttamaton! Jos hairahdun roskalaatikolle ilman kännykkää, ryntään sisälle ja tuijotan mykkää puhelinta. Huomaan roskapussin jääneen jonnekin matkan varrelle.
En voi olla miettimättä, miksi kukaan psykologi ei ole tutkinut, miten ihmisen mieleen vaikuttaa odottaminen, jolla ei ole selkeää loppua. Tai ehkä on, mutta kukaan ei tiedä milloin. Esikoisesta oli laskettu aika. Esikoisen odottamista ei voi mitenkään verrata odottamiseen, jonka laskettua aikaa kukaan ei tiedä. Tai edes sitä, tuleeko lasta koskaan. Kuin olisit ulkomailla, etkä tiedä pääsetkö koskaan enää kotiin. Jos et pääse, olisi paras totuttautua asumaan jossain muualla.
Alussa kaikki oli ihanaa. Kutkuttavan jännittävää. Hiljalleen kaikki muuttui. Mitä enemmän aikaa kerääntyi taakseni, sitä enemmän aikaa tuli myös eteeni.
Kun kaikki sitten vihdoin tapahtui, en käsittänyt yhtään mitään. Vain muutama viikko, ja seisoin suurkaupungin kadun kulmassa lapsi sylissäni. Mieleni oli edelleen jossain sumuisessa metsässä.
Nyt tuosta talvesta on kolme vuotta. Metsä tuntuu jälleen samalta. Silti kaikki on niin erilaista. Odotuksesta puuttuu toivottomuuden, huonommuuden ja kelpaamattomuuden tunteet. Olen innoissani! Tiedän, että joskus tämä päättyy. Malttamaton olen nytkin. Voi, ette tiedäkään miten malttamaton! Jos hairahdun roskalaatikolle ilman kännykkää, ryntään sisälle ja tuijotan mykkää puhelinta. Huomaan roskapussin jääneen jonnekin matkan varrelle.
En voi olla miettimättä, miksi kukaan psykologi ei ole tutkinut, miten ihmisen mieleen vaikuttaa odottaminen, jolla ei ole selkeää loppua. Tai ehkä on, mutta kukaan ei tiedä milloin. Esikoisesta oli laskettu aika. Esikoisen odottamista ei voi mitenkään verrata odottamiseen, jonka laskettua aikaa kukaan ei tiedä. Tai edes sitä, tuleeko lasta koskaan. Kuin olisit ulkomailla, etkä tiedä pääsetkö koskaan enää kotiin. Jos et pääse, olisi paras totuttautua asumaan jossain muualla.
maanantai 8. marraskuuta 2010
Totuuksia 4-vuotiaan suusta
Joskus 4-vuotiaan suusta tulee ihmeellisiä totuuksia:
"Äiti, kyllä Mummi ymmärtää ja Ukki ymmärtää ja moni ymmärtää, mutta jotkut ei vaan ymmärrä. Ai mitä ei ymmärrä? No sitä, että minä puhun suomea. Miksi ihmeessä ne kaikki ei sitä ymmärrä? Onko niissä jotain vialla?"
"Äiti, minä näin sellaista unta, että isi jäi linja-auton alle ja kuoli. Se olisi kamalaa, jos isi kuolisi. Minä en voisi enää mennä isin syliin. Siitä vasta parku tulisi! Voisin mä tietenkin tulla sun syliin, mutta tiedätkö, että silloin jos haluaa kovasti isin syliin, ei äitin syli silloin kamalasti auta. Silloin auttaa vaan isin syli, vaan se tuntuu silloin lämpimältä. Ja jos haluaa äitin syliin, vaan äitin syli auttaa sillon. Niin se on kaikilla lapsilla."
"Aina kun sä äiti näet jotain kivaa, sä tilaat sen!"
"Äiti, kyllä Mummi ymmärtää ja Ukki ymmärtää ja moni ymmärtää, mutta jotkut ei vaan ymmärrä. Ai mitä ei ymmärrä? No sitä, että minä puhun suomea. Miksi ihmeessä ne kaikki ei sitä ymmärrä? Onko niissä jotain vialla?"
"Äiti, minä näin sellaista unta, että isi jäi linja-auton alle ja kuoli. Se olisi kamalaa, jos isi kuolisi. Minä en voisi enää mennä isin syliin. Siitä vasta parku tulisi! Voisin mä tietenkin tulla sun syliin, mutta tiedätkö, että silloin jos haluaa kovasti isin syliin, ei äitin syli silloin kamalasti auta. Silloin auttaa vaan isin syli, vaan se tuntuu silloin lämpimältä. Ja jos haluaa äitin syliin, vaan äitin syli auttaa sillon. Niin se on kaikilla lapsilla."
"Aina kun sä äiti näet jotain kivaa, sä tilaat sen!"
tiistai 26. lokakuuta 2010
Odottavan aika menee siivillä
Huomaan, että odotustunnelmat perheessämme alkavat tiivistyä. Tarkennan, ne alkavat tiivistyä minulla ja lapsilla. Peukulla on lehmän hermot ja ärsyttävän tyyni odotusfilosofia. Joskus kysynkin, ajatteleeko hän edes koko adoptio-odotustamme. Hän vastaa, että en edes anna hänen unohtaa. Hyvä niin.
Adoptiossa omat haasteensa odotukseen tuo se, että ei tarkalleen tiedä lapsen ikää. On vaikea luoda ajatuksissaan omaa mielikuvien lasta, kun ei tiedä, polkeeko hän polkupyörällä minua vastaan vai onko hän tuhiseva nyytti. Tiedättehän, kaksi ja puolivuotias on aivan erilainen kuin puolivuotias.
Myös käytännön järjestelyihin tämä tuo omat mausteensa. Nukkuuko hän vauvasängyssä vai ei? Tarvitsemmeko vaunut vai ei? Minkä kokoisia vaatteita kannattaisi hankkia?
Välillä pysähdyn ruokakaupassa vauvantarvikehyllyjen eteen. Yritän muistella, mikä ero on vellitutilla ja maitotutilla ja miksi tuonmallinen nokkamuki olikaan ihan huono. Hyvänen aika, siitähän on kohta kokonainen vuosikymmen, kun olen viimeksi näitä asioita todella miettinyt! Saadessamme tyttäremme tarjosimme hänelle maitoa pikkulasten mukista, mutta hän katsoi meitä halveksivasti ja tarttui päättäväisesti oikeaan lasiin. Yritin hampurilaisravintolassa tarjota hänelle Pilttiä, vaikka hän olisi itse osannut tilata Happymealinsä. Siis pieleen meni silloinkin, kun ikä oli jo tiedossa ja lapsikin peräti sylissä.
Koska mitään konkreettista lapseen liittyvää en oikein osaa tehdä, valmistaudun muulla tavoin. Siivoan maustehyllyä ja lusikkalaatikoita, jotta uskallan päästää anopin tänne kolmeksi viikoksi lemmikkivahdiksi. Patistan Peukkua vihdoinkin laittamaan katolle lumiesteet, jotta timanttituijani eivät ole katolta putoavan kuorman alla aivan nuupallaan, jos lähdemme parahiksi lumiaikaan. Kaivan joulukynttilät esille, jotta varmasti ehdin laittaa ne ikkunoihin ennen lähtöä. Olisi ihanaa palata yhdessä jouluksi kotiin.
Ehkä täksi jouluksi, ehkä ensi jouluksi. Ehkä ehdin siivota maustehyllyn neljästi. Joka tapauksessa tunnen, että minulla on vielä paljon voimia odottamiseen, vaikka mieli on joskus kovin malttamaton. Aikakin tuntuu menevän melkein siivillä.
Adoptiossa omat haasteensa odotukseen tuo se, että ei tarkalleen tiedä lapsen ikää. On vaikea luoda ajatuksissaan omaa mielikuvien lasta, kun ei tiedä, polkeeko hän polkupyörällä minua vastaan vai onko hän tuhiseva nyytti. Tiedättehän, kaksi ja puolivuotias on aivan erilainen kuin puolivuotias.
Myös käytännön järjestelyihin tämä tuo omat mausteensa. Nukkuuko hän vauvasängyssä vai ei? Tarvitsemmeko vaunut vai ei? Minkä kokoisia vaatteita kannattaisi hankkia?
Välillä pysähdyn ruokakaupassa vauvantarvikehyllyjen eteen. Yritän muistella, mikä ero on vellitutilla ja maitotutilla ja miksi tuonmallinen nokkamuki olikaan ihan huono. Hyvänen aika, siitähän on kohta kokonainen vuosikymmen, kun olen viimeksi näitä asioita todella miettinyt! Saadessamme tyttäremme tarjosimme hänelle maitoa pikkulasten mukista, mutta hän katsoi meitä halveksivasti ja tarttui päättäväisesti oikeaan lasiin. Yritin hampurilaisravintolassa tarjota hänelle Pilttiä, vaikka hän olisi itse osannut tilata Happymealinsä. Siis pieleen meni silloinkin, kun ikä oli jo tiedossa ja lapsikin peräti sylissä.
Koska mitään konkreettista lapseen liittyvää en oikein osaa tehdä, valmistaudun muulla tavoin. Siivoan maustehyllyä ja lusikkalaatikoita, jotta uskallan päästää anopin tänne kolmeksi viikoksi lemmikkivahdiksi. Patistan Peukkua vihdoinkin laittamaan katolle lumiesteet, jotta timanttituijani eivät ole katolta putoavan kuorman alla aivan nuupallaan, jos lähdemme parahiksi lumiaikaan. Kaivan joulukynttilät esille, jotta varmasti ehdin laittaa ne ikkunoihin ennen lähtöä. Olisi ihanaa palata yhdessä jouluksi kotiin.
Ehkä täksi jouluksi, ehkä ensi jouluksi. Ehkä ehdin siivota maustehyllyn neljästi. Joka tapauksessa tunnen, että minulla on vielä paljon voimia odottamiseen, vaikka mieli on joskus kovin malttamaton. Aikakin tuntuu menevän melkein siivillä.
lauantai 18. syyskuuta 2010
Hittoako se sulle kuuluu?
Kun tyttäreni oli ollut luonamme pari kuukautta, huokaisin helpottuneena: näinkö vähän rasismia kohtaamme? Suurimmalle osalle ihmisistä hän on vain ihan tavallinen tyttö, yksi meistä. Kukaan ei tuntunut tuijottavan meitä kaupassa: harva kysyi mitään henkilökohtaista.
Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen olen aivan toista mieltä. Rasismi hiipii osaksi arkea niin hitaan salakavalasti, ettei sitä huomaa, ennen kuin se on kipeän todellista.
Eräänä päivänä Pikkusisko kysyi minulta, eikö hän oikeastaan saisi olla täällä. Kysymys kolmevuotiaalta iski vasten kasvoja. Tajusin, että ne viattoman vilpittömät Mistäs sinä olet tänne tullut -kysymykset olivat tehneet tehtävänsä: pikkuinen ihminen alkoi vetää johtopäätöksiään: ehkä hänen kuuluisi olla jossain ihan muualla kuin täällä, koska sitä kerran vähän väliä udellaan. Kohtasin kipeän tosiasian: tämä maailmamme on niin rasistinen, että minun on opetettava jo kolmevuotiaalle pärjäämisen taitoja. Meillä se tarkoittaa verbaalin viidakon lakeja.
Ensin opetin hänelle automaattivastauksia. Nyt uteliaat alkuperää kyselevät tädit saavat useimmiten selväsanaisen vastauksen: "Hittoako se sulle kuuluu?"
Eivät ne tädit pahaa tarkoita. Emme mekään.
Jos joku erehtyy kysymään Pikkusiskolta, puhuukos hän suomea, napakka vastaus kuuluu: "En puhu, vaan tanskaa ja hollantia! Isoveli on opettanut vielä pahemman version: "En vaan ranskaa, näin: sunperseees lemuaaa!"
Tajuan myös sen, että useimmiten hän on yksi meistä, mutta ei läheskään aina. Ihmisten silmissä hän ei ole tyttö pienestä varsinaissuomalaisesta maalaiskylästä, hän on tulosta kiintiöpakolaisten tulvasta, hän on afrikkalainen, potentiaalinen juoksijatähti, hänellä on rytmi veressä, hän ei ole oikea tyttäreni. Reilun kymmenen vuoden päästä hän on edelleen tulosta kiintiöpakolaisten tulvasta, mutta hän on myös maahanmuuttaja, sosiaalipummi, eksoottinen kaunotar, viettelevä ja sensuelli.
Kahdenkymmenen vuoden päästä hän on ehkä maatalon emäntä ja Marttojen puheenjohtaja. Tai maastohiihdon piirimestari. Käsi rehellisesti pystyyn kaikki te, jotka arvelette, että ensikohtaamisella heti ajattelette, että onpas siinä riuska emäntä. Käsi pystyyn kaikki te, jotka olette varmoja, ettette hämmästy jos hän harppoo kauppaan Nokian Kontioissa tuoksahtaen lehmänpaskalta? Ettette salaa sisimmässämme ihmettele, jos kuulette hänen kysyvän mieheltään: "Tiäräksää, onk mulkukka soittanu?"
Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen olen aivan toista mieltä. Rasismi hiipii osaksi arkea niin hitaan salakavalasti, ettei sitä huomaa, ennen kuin se on kipeän todellista.
Eräänä päivänä Pikkusisko kysyi minulta, eikö hän oikeastaan saisi olla täällä. Kysymys kolmevuotiaalta iski vasten kasvoja. Tajusin, että ne viattoman vilpittömät Mistäs sinä olet tänne tullut -kysymykset olivat tehneet tehtävänsä: pikkuinen ihminen alkoi vetää johtopäätöksiään: ehkä hänen kuuluisi olla jossain ihan muualla kuin täällä, koska sitä kerran vähän väliä udellaan. Kohtasin kipeän tosiasian: tämä maailmamme on niin rasistinen, että minun on opetettava jo kolmevuotiaalle pärjäämisen taitoja. Meillä se tarkoittaa verbaalin viidakon lakeja.
Ensin opetin hänelle automaattivastauksia. Nyt uteliaat alkuperää kyselevät tädit saavat useimmiten selväsanaisen vastauksen: "Hittoako se sulle kuuluu?"
Eivät ne tädit pahaa tarkoita. Emme mekään.
Jos joku erehtyy kysymään Pikkusiskolta, puhuukos hän suomea, napakka vastaus kuuluu: "En puhu, vaan tanskaa ja hollantia! Isoveli on opettanut vielä pahemman version: "En vaan ranskaa, näin: sunperseees lemuaaa!"
Tajuan myös sen, että useimmiten hän on yksi meistä, mutta ei läheskään aina. Ihmisten silmissä hän ei ole tyttö pienestä varsinaissuomalaisesta maalaiskylästä, hän on tulosta kiintiöpakolaisten tulvasta, hän on afrikkalainen, potentiaalinen juoksijatähti, hänellä on rytmi veressä, hän ei ole oikea tyttäreni. Reilun kymmenen vuoden päästä hän on edelleen tulosta kiintiöpakolaisten tulvasta, mutta hän on myös maahanmuuttaja, sosiaalipummi, eksoottinen kaunotar, viettelevä ja sensuelli.
Kahdenkymmenen vuoden päästä hän on ehkä maatalon emäntä ja Marttojen puheenjohtaja. Tai maastohiihdon piirimestari. Käsi rehellisesti pystyyn kaikki te, jotka arvelette, että ensikohtaamisella heti ajattelette, että onpas siinä riuska emäntä. Käsi pystyyn kaikki te, jotka olette varmoja, ettette hämmästy jos hän harppoo kauppaan Nokian Kontioissa tuoksahtaen lehmänpaskalta? Ettette salaa sisimmässämme ihmettele, jos kuulette hänen kysyvän mieheltään: "Tiäräksää, onk mulkukka soittanu?"
tiistai 14. syyskuuta 2010
Kun Taivaan Isä soittaa...
Äiti, kuinka kauan menee vielä aikaa? Sittenkös se vauva tulee, kun Taivaan Isä soittaa ja sanoo onnee onnee, teillä on pieni tyttö. Ja kuinka monta yötä meidän pitää vielä sen leijonan näkemisen jälkeen odottaa, että se vauva saadaan. Ai kaksi? Enääkö kaksi yötä?!!?
Eikös se ollutkin Taivaan Isä, joka soittaa? Ai joku täti vai? Mistäs se täti muka tietää, koska meidän vauva tulee ja kuka se on?
Sillä ei ole sitten mitään asiaan MUN huoneeseen, jos se on poika!
Ai niin, me mennään sinne lentokoneella. Tullaanko me takaisinkin lentokoneella? Saanko mä sitten nukkua autossa, jos väsyttää? Se voi olla aika väsyttävää, sellainen lentokoneen ja leijonan tapaaminen.
Ja miten niin et tiedä? Kyllä sen ihan kohta täytyy tulla, mitä se vauva vitkuttelee? Rohkeasti vaan!
Nyt mä kyllä alan askartelemaan, ei tästä muuten tule mitään. Voitko tulostaa värityskuvia? Nytten mä piirrän joka kuvaan vauvan. Sillä on tämmöset hiukset. Tai varsinaisesti tämä ei taida olla vauva, koska tästä tuli näin pitkä...
Eikös se ollutkin Taivaan Isä, joka soittaa? Ai joku täti vai? Mistäs se täti muka tietää, koska meidän vauva tulee ja kuka se on?
Sillä ei ole sitten mitään asiaan MUN huoneeseen, jos se on poika!
Ai niin, me mennään sinne lentokoneella. Tullaanko me takaisinkin lentokoneella? Saanko mä sitten nukkua autossa, jos väsyttää? Se voi olla aika väsyttävää, sellainen lentokoneen ja leijonan tapaaminen.
Ja miten niin et tiedä? Kyllä sen ihan kohta täytyy tulla, mitä se vauva vitkuttelee? Rohkeasti vaan!
Nyt mä kyllä alan askartelemaan, ei tästä muuten tule mitään. Voitko tulostaa värityskuvia? Nytten mä piirrän joka kuvaan vauvan. Sillä on tämmöset hiukset. Tai varsinaisesti tämä ei taida olla vauva, koska tästä tuli näin pitkä...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)