Mitä äiti istuu pöydällä?

Se aamu alkoi niinkuin mikä tahansa muukin aamu. Isoveli vilahti sängyn ohitse katselemaan lastenohjelmia; Pikkusisko jäi vielä hetkeksi köllöttelemään kainalooni. Juttelimme niitä näitä, katselimme vielä pimeää aamua ikkunan takana ja nautimme peiton alla unen viimeisistä lämmöistä. Se oli silloin, kun kaikki oli vielä hyvin.
Maltoin jättää lämpöisen vuoteen ja vääntäydyin tupaan kuuma aamukahvi mielessäni. Silloin se tapahtui: roskiskaapista hyökkäsi kimppuuni hiiri!
Muistini on pyyhkinyt mielestäni hyökkäystä seuranneet traagiset hetket. Muistan ainoastaan unihaalarissa tupaan tassutelleen tytön, joka katsoi minua silmät teevadin kokoisina ja kysyi: "Mitä äiti istuu pöydällä?"
Leijonaemon tavoin kiskaisin tytön luokseni turvaan ja huusin television eteen liimautuneelle Isoveljelle ankaran käskyn: "Suojaudu, äkkiä!!!!!"
Poika ei selvästikään tajunnut tilanteen vakavuutta vaan könysi paljain jaloin salista tupaan.
"Siis mitä te touhuatte?"
Karjuin pojalle, että jos hänen henkensä on kallis, on parasta pysyä kaukana roskiskaapista, sillä siellä on HIIRI. Isoveli tuhahti, käänsi selkänsä ja painui jatkamaan Muumeja.
Keräsin rohkeuteni, kapusin alas pöydältä ja köytin roskiskaapin oven kiinni. Varmuuden vuoksi raahasin eteen pormestarintuolin, vanhan radion, röykkiön vanhoja sanomalehtiä ja keinustuolin. Soitin miehelle, saatoin Isoveljen eskariin ja tyttären evakkoon. Jälkimmäisenä mainittuun paikkaan vein myös järkyttyneen itseni.
Evakossa, joka siis tarkoitti sankkaa metsää talomme alapuolella, pohdin rauhassa tilannetta. Metsä on päivittäinen lenkkimetsämme, tosin sinne eivät uskalla juurikaan muut kuin minä, Pikkusisko ja koira, koska metsässä näkyy aika ajoin susia. Niitä minä en pelkää. Ne eivät ole koskaan hyökänneet roskiskaapista kimppuuni.
Metsälenkin jälkeiset tunnit kotona ennen miehen saapumista olivat kaaosmaiset. Karjuin lapsia pysymään kaukana kaapista. Harmikseni jääkaappi on ihan roskikaapin vieressä, joten sinne ei ollut mitään asiaa. Esikoisen lähetin surman suuhun, siis jääkaapille, jotta saimme edes jotain ruokaa. Lapset, jotka eivät vielä näyttäneet ymmärtävän elämän vaaroista mitään, tuhahtelivat barrikadeilleni.
Kun mies tuli kotiin, pakkasin tavarani ja kiitin Luojaani, että juuri täksi päiväksi oli tilattuna aika kynsistudiolta.
Kauneuden ja ylellisyyden maailmassa, keskellä kaupungin turvallisia valoja, unohdin tyystin päivän kauhut.
Kun palasin kotiin upeat pitkät kynnet lakattuina, glamour vielä leijuen ympärilläni, poika juoksi hernerokan tuoksuisessa eteisessä vastaan ja kertoi isän pamauttaneen hiirtä klapilla päähän. Lumous haihtui. Tilalle tuli arkinen, siunattu turvallisuus.
Kotini kuuluu taas minulle.