Poika ja tyttö, tyttö ja poika

Minun lapseni eivät ole kaksi lasta. He ovat tyttö ja poika, poika ja tyttö. Päästä varpaisiin.
Kun lähes seitsemän vuotta sitten synnytin Isoveljen (tai tietenkään hän ei silloin vielä ollut isoveli), luulin saaneeni vauvan. Erehdyin pahasti. Minä olin saanut pojan, ja se on aivan eri asia se.
Kuvittelin, tai ehkä epätoivoisesti halusin, kasvattaa pientä lasta. Pian huomasin kasvattavani pientä poikaa. Poika ei ollut kovinkaan montaa kuukautta vanha, kun eräänä iltana hän kontatessaan tarttui keltaiseen etukuormaajaan, työnsi sitä pitkin lattiaa ja päristi huuliaan. Mistä hän sen oli oppinut?
En halunnut ahtaa lapsiparkaani mihinkään muottiin, joten jokaista sukulaisen ostamaa traktoria ja vasaraa kohden hankin vähintään yhtä monta nukkea ja mollamaijaa. Lapseni saisi itse valita, millä leikkii. Poika innostuikin nukkeleikeistä: nuket toimivat tömäystestiukkoina, liiskaantuivat Puuha Pete -jyrän alle ja lensivät elävinä ihmiskuulina Lego-kanuunasta. Siinä vaiheessa kun yllätin poikani sahaamasta muovisella moottorisahalla nuken raajoja irti, siirsin vaivihkaa kaikki nuket kaappien kätköihin.
Pian tajusin, mitä pojan äitinä eläminen tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että jonain aamuna kompastuu sisälle raahattuun oksaan, joka ei ole oksa, vaan miekka. Se tarkoittaa sitä, että keskelle lattiaa raahattu tuolirykelmä ei ole tuolirykelmä, vaan merirosvolaiva.
Poika saattaa milloin tahansa kesken rauhallisen ostoskeskuskävelyn ryhtyä varjonyrkkeilemään tai hän on ohimennen potkivinaan roskiksia, asianmukaisin äänitehostein höystettynä. Koska tahansa hänen taskustaan voi löytyä kuivunutta sammakonkutua ja eskarirepustaan onkimatoja.

Kun eräänä kuumana maaliskuun päivänä nuuhkin ensimmäisen kerran pienen tyttäreni hiuksia tunkkaisessa autossa keskellä eteläafrikkalaista iltapäiväruuhkaa, huumaannuin kiharaisten kutrien tuoksusta. Puoli vuotta myöhemmin tajusin, että tuoksu ei häviä. Eikä muutu mudan, ulkoilman ja puussakiipeilyn tuoksuksi. Se on prinsessan tuoksu.
Huomasin, että pienelle pullealle käsivarrelle voi vaivatta ripustaa viitisentoista erilaista, kimaltelevaa pientä käsilaukkua ja lähteä shoppailemaan vaaleanpunaisia nukenvaunuja työntäen. Ja tämä voidaan toistaa kaksikymmentäkahdeksan kertaa päivän aikana, eri vaatteet yllä tietenkin. Huomasin, että tyttö ihan oikeasti pysyy pystyssä äidin korkkareilla ja että rakkaus tyllihameisiin on universaali ilmiö.

Kyllä poikani ja tyttäreni leikkivät myös samanlaisia leikkejä. Viime viikollakin he rakensivat legopalikoista torneja, kumpikin omaansa. Kun tyttö sai torninsa valmiiksi, hän katseli sitä hetken pää tyytyväisenä kallellaan ja ripusti sitten torninsa koristeeksi sifonkihuivin ja helminauhan. Poikakin katseli omaa valmista torniaan, mutta vain hetken. Sitten hän haki leikkimopon ja syöksyi sillä karmeasti karjuen suoraan päin tornia. Me naiset väistelimme lenteleviä duploja.