Vuosi on pitkä matka

Vuosi sitten eteläafrikkalaisessa lastenkodissa syliini ojennettiin ihmeellinen lahja, pieni tyttö, joka itki.
Itki.
Ja itki.
Kun itku ei auttanut, hän jätti meidät ja pakeni uneen. Herättyään hänen silmiensä eteen laskeutui sumuinen verho enkä kyennyt tavoittamaan hänen katsettaan. Kolme päivää myöhemmin, eräänä maagisena hetkenä kun puhaltelin hiljaa hänen jalkapohjiinsa, näin silmien takana häivähdyksen luottamusta elämään. Silloin minusta tuli hänen äitinsä.
Minun tyttäreni on aina ollut jollekin erityinen, jollekin rakas. Niinpä luotin siihen, että hän antaisi minunkin jonain päivänä rakastaa häntä ja pitää häntä aivan erityisenä, ihmeellisenä.
Tämän vuoden aikana olemme takertuneet toisiimme kuin kaksi hukkuvaa. Olen istunut lattialla ja yrittänyt lohduttaa raivoavaa, lastenkotiin ikävöivää tytärtäni. Iltaisin olen itkenyt omia mustelmiani, jotka olen saanut hänen kipeästä rakkaudestaan.
Olen sekoittanut jauhelihakastiketta, leiponut leipää, työntänyt ostosärryjä ja tuhertanut itsellesi huulipunaa pieni tyttö sylissäni roikkuen. Olen käynyt suihkussa, lukenut romaaneja, pyyhkinyt pölyjä ja tanssinut valssia pieni tyttö sylissäni roikkuen.
Olen istunut poikani sängyn laidalla ja yrittänyt selittää kuusivuotiaalle, miksi kauppojen tädit haluavat tietää kaiken, osata kaiken. Miksi he haluavat luokitella ja lokeroida. Olen yrittänyt kertoa, miksi tätien mielestä hänen oma pikkusiskonsa ei olekaan hänen oma pikkusiskonsa. Ja miksi tätien mielestä tyttäremme ei yksinkertaisesti voi olla kotoisin suomalaisesta pikkukylästä, vaan hänen on oikeasti oltava jostain muualta.
Olen yrittänyt paikata haavoja, joita ajattelemattomien ihmisten lauseet näihin kahteen lapseen, mustaan ja valkoiseen, ovat viiltäneet.

Tänä vuonna olemme nauraneet enemmän kuin koskaan. Olemme nauraneet tanssiessamme ripaskaa keskellä päivää, hakatessamme rumpuja auringon noustessa, hyppiessämme yöpuvut päällä nurmikolla. Olemme nauraneet, kun kengät ovat taas lipsahtaneet vääriin jalkoihin ja takataskut ovat muuttaneet etutaskuiksi. Olemme katselleet Metsolan uusintoja ja ahmineet vaniljajäätelöä. Olemme hihkuneet onnesta, kun pottaan on tullut pissaa. Olemme kuplinneet riemusta, kun isi on pudonnut sängystä pienen tytön tönäisystä ja isoveli on tömähtänyt pulkallaan päin puuta vilkuttaessaan rakkaalle siskolleen.

Vuoden aikana olen oppinut, miten pienen tytön remakka nauru voi viedä jalat alta. Miten onni piilee pienissä paloissa.
Olen oppinut, että rikkinäisenä, vajavaisena, puuttuvien palojenkin keskeltä voi vielä aloittaa ehjän elämän.
Vuosi on lyhyt aika, mutta vuosi on pitkä matka.