Adoptioneuvonta on melkoinen mysteeri niille, jotka eivät ole sitä läpi kahlanneet. Ja osalle niistäkin, jotka ovat tämän kahlausurakan läpikäyneet. Kahdesti, ehkä jopa kolmasti. Kun me aloitimme uuden neuvonnan toiveissa kolmas lapsi, jouduin usein kanssasisarteni tyrmistyneen kysymyksen eteen. "Mitä, tartteeko teidän käydä neuvonta uudelleen läpi??? Skitsoa, tehän olette sen jo kerran tehneet, mitä sitä nyt uudestaan?"
Tekisi mieli vastata kysymykseen kysymyksellä: "Mitä, kävitkö sinä neuvolassa tätä kuopustannekin odottaessa? Skitsoa, johan niitä sydänääniä tarkkailtiin ja painoarvioita tehtiin esikoista odottaessa, tartteeko sitä nyt uudestaankin?"
Minusta neuvonta on ihanaa, siitäkin huolimatta, että siinä minua ja kykyäni vanhempana arvioidaan ja punnitaan. Se kaikki tehdään minun tulevan lapseni puolesta, ja hän taatusti ansaitsee parasta mahdollista vanhemmuutta.
Kaikkea minäkään en neuvonnassa tajua. Kuten sitä kysymystä, joka on toistunut molemmilla kerroilla. "Mitä te odotatte tältä lapselta?". En käsitä, mitä siihen vastaisin. Odotan, että hän on kaunis ja kiltti. Että hän menestyy koulussa ja solmii sosiaalisia suhteita vain tiettyjen perheiden lapsiin. Että hän tottelee ja on aina iloinen. Että hän suorittaa akateemisen loppututkinnon ja hankkii omakotitalon, jossa on iso lasitettu terassi. Että hän mukisematta käyttää lakerikenkiä ja valitsemiani merkkivaatteita.
Höh. En mitä odota lapselta mitään. Tai ehkä sitä, että saisin olla hänen äitinsä.
Pitäisikö minun odottaa jotain?
3 kommenttia:
Ja mitä sitä lapselta odottaisikaan, kun jokainen lapsi on oma persoonansa, taatusti yllätyksiä täynnä :)
Tuo neuvonnan uudelleen läpikäymisen ihmettely on NIIN tuttua ja jaksaa ihmisiä hämmästyttää.
Minä nyt en voi väittää neuvonnoista kauheasti nauttineeni (mikä taas johtuu varmaan osittain niiden laadusta..) mutta en niitä ole minään pakkopullanakaan kokenut, vaan ihan normaalina osana adoptioprosessia.
Minusta neuvonta on ihanaa siksi, että se on vähän kuin jokin narsistisen terapian muoto: saa puhua itsestään ja joku joutuu kuuntelemaan. Mutta meillä onkin aivan taivaallisen ihana sosiaalityöntekijä! Tiukka ja lempeä samaan aikaan! Olen kuullut sellaisia kauhujuttuja, että oksat pois. Niistä on ihanuus kaukana...
Minäkin oikeastaan tykkään neuvonnasta ja kyllä, ihan narsistisista syistä. Itsestä puhuminen on kivaa ja odotapas kun pääsen alkuun lapseni edesottamuksista :) Meitäkin on siunattu sosiaalityöntekijällä, joka on mahdottoman hyvä tyyppi!
Mutta toki Pelan asiakkaana tökkii se, että neuvonta kestää ja kestää toisellakin kierroksella, kun henkilöstöresurssit eivät riitä tiuhaan tapaamiseen. Ja toki on vähän outoa tehdä toistamiseen samoja kotitehtäviä... Ensi kerralle sentään saimme uusiakin kysymyksiä!
Lähetä kommentti