Valovuosia

Minä, Pikkulilli, olen jossain valovuosien päässä miehestäni, jota tässä blogissa Peukuksi pitää kutsuttaman. Tämä tuli taas juuri äsken todistettua. Peukku yritti lukea päivän sanomalehdestä sarjakuvaa, jossa ihmismäinen sika haluaa sata kiloa naista päälleen. Minä sanoin hänelle, etten usko Jumalan olevan kaikkivaltias. Jos Jumala olisi kaikkivaltias, sehän tarkoittaisi sitä, että hän olisi vain vanha laiska paskiainen, joka ei välitä. Kukaan, joka on kaikkivaltias, ei pystyisi katsomaan välinpitämättömänä sitä kaikkea kärsimystä, jota maailmassa on. Jumala ei siis ole ihan kokonaan kaikkivaltias, vaikka kova heppu onkin.
Peukku ei vastannut mitään ja yritti salavihkaa siirtyä säätiedotuksiin, jotka näyttävät Kapkaupunkiin plus seitsemäntoista. Minä yritin jatkaa pohdintoja lähetyskäskystä, mutta Peukku ei piitannut raamatuntulkinnoistani eikä afrikkalaisen suurkaupungin lämpötiloista. Hän tarkisti, tuleeko yöllä sade, pitääkö pyykit hakea sisälle.
Eilen mietin koko päivän, millaista olisi elää Keniassa kolmen lapsen yksinhuoltajana puoli vuotta, jos Peukku ei voikaan olla siellä. Miltä Nairobin kadut tuoksuisivat sateen jälkeen, miltä maistuisivat katukauppiaalta ostetut pölyiset hedelmät? Saisiko auringon lämpö Kiberan peltikatot paukahtelemaan itsekseen?
Mies mietti, ostaisiko jauhelihaa vai tonnikalaa. Pitäisikö ottaa peräkärryt mukaan töihin, jospa hakisi Pikkusiskon uuden leikkimökin paluumatkalla? Täytyy muistaa tankata, jos lähdetään helatorstaina kiireessä liikkeelle.
Ihana Peukku, joka pitää minut elämässä kiinni. Valovuosien päässä minusta hän siivoaa keittiön nopemmin kuin kukaan muu, nostelee sohvatyynyt paikoilleen ripeämmin kuin yksikään tuntemani, hävittää sekunnissa epämääräiset vaatekasat tuolien selkämyksiltä ja parittomat sukat sänkyjen alta. Peukku laittaa pesukoneen käymään ja vaihtaa käsipyyhkeen puhtaaseen, ja sitten elämä on taas mallillaan.