Duudsonigeeni

Olemme lasten ja naapurin tädin kanssa kotiutuneet paikasta, jota lapset kutsuvat huvipuistoksi ja minä helvetin esikartanoksi. Paahtavassa helteessä päivän saldoksi kirjattiin yksi rattaisiin sulanut mangomelonitötterö, pari lämpöhalvauksen ryydyttämää äitiä sekä yksi poika, jonka hattaran tahmaamaan poskeen takertui neljä servettiä .
Minä istuin kaiken maailman kieputtimissa samanlaisissa tunnelmissa kuin Juicen biisin iskä jouluaattona: kärsivin ilmein ja vellovin vatsoin. Vaan lapsilla oli hävettävän hauskaa!
Oikeastaan minullakin, kun katsoin poikaani, joka oikeasti huumaantuu vauhdista. Lähetin Peukulle tekstarina tilannekatsauksen, joka kuvasi arkisen karusti tilannetta eilen iltapäivällä. Se meni jotenkin näin: "naapurin poika oksentaa. Sinun poikasi roikkuu jossain pää alaspäin ja huutaa AAAAAAH! Eli hyvin menee, terkkuja kotiin."
Meidän rauhallinen, harkitseva ja filosofinen poikamme muuttuu toiseksi ihmiseksi, kun kyse on vauhdista ja vaaran tunnusta. Hänellä on kummallinen duudsonigeeni. Älkää kysykö, keneltä peritty.
Korkkiruuvi on hänelle vain alkulämmittelyä. Hän ei voi ymmärtää, miksi seitsenvuotiaita ei päästetän benzi-torniin ja miksei laskuvarjolla mukamas voi hypätä jo ennen kouluikää. Äitien keksintöä moiset rajoitukset.
Duudsonigeenin omaavat pikkupojat ja -tytöt, joita on lopulta suhteellisen harvassa, on varustettu seuraavilla ominaisuuksilla: totaalinen vauhtisokeus, lähes rajaton kipukynnys, itsesuojeluvaiston täydellinen puuttuminen ja kuolemattomuus.
Ensimmäisen aavistuksen duudsonigeenistä sain pojan ollessa parivuotias. Hän oli varovainen, rauhallinen kaveri, joka ei koskaan koheltanut eikä pudonnut edes tuolilta. Hän harkitsi tarkkaan, uskalsiko mennä yksin rappusista tai miten korkealta voi hypätä. Mutta annapa tällaiselle lapselle pulkka ja vie hänet jumalattoman korkean ja jyrkän mäen harjalle. Ilmekään värähtämättä kaveri istuu pulkkaan ja syöksyy hihkuen surmanlaskuun.
Juuri tämä duudsonigeenin epäloogisuus tekee siitä vaarallisen: sen kantajaa ei helposti pysty heti tunnistamaan. Ne rajuimmat poika- ja tyttöviikarit ovat usein tosipaikan tullen varovaisia.
Toista maata ovat nämä arvaamattomat geenivirhelapset. He ovat niitä, jotka päätyvät keskussairaalaan tutkimuksiin, koska heillä epäillään ongelmia syvyysnäössä holtittoman ja luonteeseen sopimattoman mäenlaskun takia. He saavat diagnoosiksi "hurjapää."
Enää en raahaa rauhallista poikaani tohtorille, vaikka hän kieppuu kolmatta kertaa Tyrskyssä ja vaikka naapurin poika yrittää vakuuttaa minulle, että poikani täytyy olla jotenkin tärähtänyt, koska haluaa vatkata itseään ylösalaisin. Nyt tiedän, että vakaasta luonteesta huolimatta hänellä on duudsonigeeni. Siis lisää vauhtia vaan!