Uutta kohti

Tätä kirjoitusta on vaikeampi kirjoittaa kuin yhtäkään aikaisempaa kirjoitustani. En tiedä, mitä kirjoittaisin, miten kirjoittaisin. Tämä on ensimmäinen kerta, kun moni minut tunteva on pyytänyt, että kirjoittaisin tästä asiasta. Siis siitä, miksi jätin taakseni ison osan minusta ja tein jotain, mikä hämmästyttää monia.
Syy hämmästykseen on se, että sanoin itseni irti työpaikastani. Työpaikasta, jossa viihdyn vallan mainiosti. Tai siis viihdyin, ennen kuin hyppäsin nykyiseen elämääni. Tässä nykyisessä elämässä minä olen minä, Pikkulilli, kotiäiti, ihme haaveilija.
Siinä entisessä elämässäni työ oli minulle kaikki kaikessa. Jotain, mistä olin ylpeä ja minkä halusin oppia aina vain paremmin. Jotain, johon uppouduin, josta nautin ja jota vieläkin joskus kaipaan.
Kaikki alkoi siitä, kun eräänä helmikuisena iltana yli puolitoista vuotta sitten suljin työpaikan oven takanani. Lähdin iltayhdeksältä, sammutin valot ja kannoin S-Marketin muovikassissa tärkeimmät paperini autoon. Ajattelin, että tulen takaisin niin pian kuin mahdollista. Seuraavana aamuna lensin Etelä-Afrikkaan.
Luulin palaavani mukanani pieni tyttäreni, mutta palasinkin mukanani myös jotain muuta. Minussa oli tapahtumassa jotain, jota en silloin vielä osannut selittää.
Muutama kuukausi kotona venyi vuodeksi, puoleksitoista. Aikasempi minäni uraäitinä hautautui jonnekin pyykkivuorten, Metsolan uusintojen ja sutsisatsisatsaan alle.
Muutokset seurasivat toisiaan. Pieni pöytälaatikkoyritykseni kasvoi mukaviin mittoihin, mutta lapsillekin jäi silti aikaa enemmän kuin ne taisivat toivokaan:) Yhtäkkiä huomasin, että Peukullakin on ihan oikea työ, jossa se on ihan pirun hyvä, oikeastaan korvaamaton. Että Peukku ei ehkä haluakaan aina olla se, joka hakee sairastuneet lapset pois päiväkodista ja koulusta kesken työpäivän ja joustaa kotona, kun minä venyn töissä. Huomasin, että vaikka fyysisesti palaisin töihin, niin henkisesti jäisin jonnekin muualle. Ja minun työssäni se ei vain käy, siellä tehdään parasta mahdollista jälkeä tai sitten ei tehdä lainkaan. Piste.
Tiesin, ettei minusta ihan kokonaan kotiäidiksikään olisi. Lopulta löydin työn, jossa saan olla vähän töissä ja aika paljon kotona. Syksyllä saatan esikoisen itse kouluun ja olen vastassa, kun hän tulee kotiin. Pikkusisko pääsee päiväkotiin kavereidensa luokse, mutta kaksi hoitopäivää viikossa riittää hänelle.
Joskus on rikottava koko palapeli ja koottava se uudelleen. On jätettävä taakseen jotain tärkeää ja uskottava siihen, että muutos tuo tullessaan jotain kestävämpää. Vaikka tekee vähän kipeää. Mutta nyt minusta on tulossa minä, Pikkulilli, kotiäiti, yrittäjä, ihan hiukan uraäiti. Ja ihme haaveilija.