Maaliskuussa 2008 eteläafrikkalaisessa lastenkodissa syliini nostettiin hikinen, lohduttomasti itkevä lapsi. Peloissaan hän tarrasi minuun kuin hukkuva. Hän kietoi kätensä kaulaani ja jalkansa vyötärölleni ja piti kiinni voimilla, jollaisia en uskonut puolitoistavuotiaalta löytyvän.
Jos tuore isä yritti lähestyä, pieniin nappisilmiin syttyi kauhu, joka oli saada minut suunniltaan. Halusin suojella lastani kaikelta, mitä hän osasikaan pelätä. Jopa hänen omalta isältään.
Lokakuussa 2009 isä on ensimmäisen kerran viisi päivää erossa tyttärestään. Urheana pieni nainen vilkuttaa. Hän jaksaa tasan kahdeksan tuntia, sitten kaipaus hiipii jostain mielen sopukoista. Joka kerran kun ulkona rapsahtaa, pikkuinen tyttömme riemastuu: "Isiii! Isi tuli kotiin!!"
Hän juoksee eteiseen, mutta isiä ei näy.
Yöllä hän herättää minut kahdesti ja kysyy, nukkuuko isi vieressäni. Ei nuku, isä tulee viiden päivän päästä, kuiskaan hänelle hämärässä.
"Mitä isi tekee juuri nyt? Mitä isi syö? Koska hän oikein tulee?"
Urheana hän odottaa. Enää neljä päivää.
2 kommenttia:
Ihana kirjoitus! :)
Näin meilläkin, tosin tähän mennessä isin pisin työmatka on ollut kolme päivää. Ja oli se kyllä sydäntä raastavaa!
Lähetä kommentti