Uraäidin tunnustuksia, osa I

Kuten uskolliset lukijani tietävät, raivasin taannoin elämäni uuteen uskoon. Jätin vanhan rakkaan leipätyöni ja päätin elättää itseni yrittämisellä, joka ei tunnut työltä vaan silkalta huvilta. Ja siinä samalla hoidan lapset kotona, makailen syksyn lehtikasoissa (jotka joku muu on haravoinut) ja tuijottelen taivaalle. Ja teen ihan vaan pikkuisen palkkatyötäkin, harrastuksen vuoksi. Kyllä se onnistuu, armaat siskot, uskokaa pois. Vaan ihan vielä ei ole sen aika.
Ensin päätin tehdä oikein kunnon pyrähdyksen uraäidin elämään. Viimeiset kuusi viikkoa olen painanut töitä tukka tötteröllä, hiki päästä puskien. Sama kaava toistuu päivä toisensa jälkeen: aamulla kiskotaan kakarat ylös lämpimistä sängyistä, kuskataan Isoveli aamuhoidon kautta kouluun ja Pikkusisko päiväkotiin. Sitten vuorossa kiroilua aamuruuhkassa ja päälle räväkkä työpäivä teinejä kaitsien. Välissä lounas ja pikapalaveri, hiukan kirjallisia töitä ja illalla vetäistään toinen työpäivä oman yrityksen leivissä. Kun ehdin kotiin, lapset ovat jo nukkumassa ja minä hoipun jossai tajunnan rajamailla. Sen jälkeen - vielä vähän töitä - ja kaadun sänkyyn. Jos saan unta, herään viiden minuutin välein miettimään, mitä olen unohtanut.
Tämä on ollut huisia, mahtavaa, kutkuttavaa, ihanaa. Sata lasissa ja elämä tässä. Kaasu pohjaan ja kytkin ylös!
Entisenä työnarkomaanina, nykyisenä kotiäitinä ja yrittäjänä, olen suonut tämän kuuden viikon jakson itselleni. Ensi viikon jälkeen tämä loppuu. Siis ainakin melkein. Sitten makaan taas lehtikasoissa ja tuijottelen taivaalle. Yhdessä lasteni kanssa. Teen töitä vähemmän ja olen äiti enemmän.
Vaan vielä mennään. Aamuisin kun raahaan lapsia autoon ja kiire takoo takaraivossa, tunnen olevani olemassa. Jostain tajunnan taustalta hiipii ajatus: Miksi tunnen itseni tärkeäksi ja hyödylliseksi vain tällaisena, pakertaessani pitkät päivät? Eikö kaikkein tuottavinta ja kiitollisinta työtä ole hoitaa omia lapsiaan, olla heidän kanssaan?