Jännittää, kutkuttaa...

Meidän perheessä eletään jännittäviä aikoja.
Odotamme adoptiolupaa. Tai oikeastaan en tiedä, missä päin ja kenen pöydällä paperimme juuri nyt lojuvat. Tai ehkä ne seikkailevat postin lajitteluhässäkässä. Toivottavasti eivät häviä!
Kutkuttavaa on se, että ihan pian me pääsemme tapamaan meille erittäin tärkeää henkilöä. Hän on yksi niistä eteläafrikkalaisista upeista ihmisistä, jotka osaltaan vaikuttivat siihen, että tuo pieni, pippurinen ja kovaääninen neitokainen löysi kotiinsa. On hienoa saada jälleen nähdä hänen kasvonsa ja näyttää, että tässä nämä meidän lapsemme nyt ovat, kasvaneina ja iloisina.
Samalla mietin, missä on se yksi, joka vielä puuttuu. Ehkä hänen äitinsä kantaa häntä juuri nyt pitkin Soweton kujia, on epätoivoinen. Tai ehkä hän juuri nyt tuhisee pienenä käärönä nuhjuisessa peltihökkelissä Kiberassa, juuri siinä rautatien varrella. Tai ehkä joku hellästi letittää hänen hiuksiaan Addis Abeban laitamilla ja hän jokeltelee amharaa. Tai ehkä hän juoksentelee sisarustensa kanssa Bogotan kaduilla; yrittää pysyä isompien perässä ja ehtiä kotiin äidin luokse.
Hän ei vielä tiedä, että hän äitinsä onkin täällä.
Hiljalleen alan odottaa. Se tuntuu kummalliselta, väärältäkin. Toivoisin niin, että saisin hänet luokseni ja että hän saisi jäädä sinne. Että hänen äitinsä voisi aina silittää hänen nukkaista poskeaan ja että minä voisin jo sulkea hänet syliini. Toivoisin, että minä saisin, mutta hän ei menettäisi. Mahdotonta.