Sain juuri äsken valmiiksi viimeisen raporttimme Etelä-Afrikkaan. Pikkuinen on ollut meillä jo kaksi kokonaista vuotta ja olemme ahkerasti lähetelleet hänen syntymämaahansa monisivuisia kuvallisia tarinoita elämästämme täällä. Yksi on mennyt lastenkotiin, toinen adoptiojärjestölle, kolmas hyllyyn odottamaan, jospa joku biologisesta suvusta haluaisi lukea jotain hänestä. Tietää, että hän on elossa ja häntä rakastetaan.
Olo on jotenkin turta: joku yhteys nyt katkeaa. Toisaalta olen helpottunut: välillä on vaikea vääntää tekstiä sivukaupalla. Mitä he haluavat kuulla? Mitä eivät?
Raporteista minuun katsoo suloinen tyttö, jonka silmissä on naurua ja iloa. Hän rakentaa palapeliä, halaa Isoveljeä, leikkii koiran kanssa.
Pian saamme tietää, onko hänen entisestä perheestään joku käynyt kyselemässä kirjeidemme perään. En oikeastaan haluaisi tietää vastausta. Haluan vaalia niitä tiedon murusia, jotka saimme syntymämaassa. Ne todistavat, että hänestä välitettiin ja häntä rakastettiin.
Entä jos kukaan ei olekaan käynyt lukemassa kirjeitämme? Mitä heille on saattunut?
Eivätkö he olekaan nähneet, miten kaunis pieni neiti hänestä on kasvanut?
2 kommenttia:
Oh, me raportoimme vuosittain siihen asti, kunnes poika on 18v. Siinä tulee jokunen sana kirjoitettua... :D
HUH! No, poika voi sitten itse myöhemmin kirjoittaa raporttinsa
Lähetä kommentti