Odottajan mietteitä

Meillä on nyt virallista "paperit maassa" -adoptio-odotusta takana kuukausi. Siis todella vähän.
On lähes mahdotonta ennustaa, miten pitkään odotusta on vielä edessä. Itse arvelen, että ainakin reilu vuosi on vielä matkaa taivallettavana. Vähintään. Palveluntarjoajamme ennustaa paljon lyhyempää aikaa. Mutta kukaan ei siis tiedä.
En juurikaan välitä siitä, miten pitkä tai lyhyt matka on edessä. Luotan, että elämä kantaa.
Mietteeni odotuksen tässä vaiheessa ovat täynnä nöyrää kiitollisuutta ja kutkuttavaa jännitystä. Minun on vieläkin vaikeaa käsittää sitä, että saimme näin nopeaan lähettää paperimme kohdemaahan. Moni jäi vielä odottamaan omaa vuoroaan. En osaa pukea tunteitani sanoiksi. Tiedän vain, että tällä kaikella on jokin suurempi merkitys.
Kaikkein vaikeinta minun on kohdata heitä, jotka ovat jo vuosia, ehkä vuosikymmeniä, odottaneet esikoistaan ja odottavat yhä. Seisonko heidän edessään hiljaa, molemmat käteni tarttuneena pieniin kätösiin, suloiset lapset seisomassa molemmilla puolillani?
Otanko heidät iloisena vastaan elämän ääniä täynnä olevaan ja aina sotkuiseen kotiini. "Moikka, mitäs teille kuuluu? Me odotamme kolmatta lasta. Hän voi olla luonamme jo vuoden päästä. Eikös olekin mahtavaa?!"
Voi apua!
Adoption maailmassa ei ole mitään oikeudenmukaista, ei lasten eikä vanhempien kannalta. Moni odottava äiti ja isä yrittää rakentaa siltaa yli synkän ja pitkän dotuksen, ja aina se silta romahtaa. Lasta ei vain kuulu. Moni lapsi tarvitsisi vanhemmat, mutta hän ei niitä koskaan saa.

Odotan, alanko tavoittaa niitä samoja tunteita kuin Pikkusiskoa odottaessa. Malttamattomuutta sekoitettuna kouralliseen synkkää epätoivoa. Toivoa ja toivottomuutta vuorotellen. Jonkun saadessa lapsitiedon olen järjettömän onnellinen, mutta myös aavistuksen kateellinen.
Vielä en niitä tavoita. Olen pelkästään onnellinen ja nöyrän kiitollinen. Tiedän, että jonain päivänä puhelin soi ja koko perhe on yhdessä.