Edistysaskelia

Yhtäkkiä, ihan tavallisena päivänä, sitä on aivan tajuttoman iloinen asioista, joita joskus piti itsestäänselvyyksinä.
Pari päivää sitten katselin poikaani Ruotsinlaivan lastenhuoneessa. Terhakkaana hän tepsutteli ympäriinsä, ihan itsekseen, omin pikku jaloin. Välillä hän tarkisti, että äiti on samassa tutussa paikassa ja jatkoi taas touhukkaana tutkimusretkiään. Rekka-auto rullasi pitkin lattiaa pärinän saattelemana ja kippasi pehmotikkarikuorman nurkkaan. Pienen kuskin silmät loistivat!
"Äitääää!" Vaativa huuto kaikui, jos äiti ei muistanut kehua ja kommentoida pienen veijarin touhuja.
Tällaisina hetkinä en voi olla muistelematta sitä talvista iltapäivää, kun kuulin ensimmäisen kerran tästä pienestä miehestä. Häntä olivat arvioineet ja tutkineet kymmenet silmät, häntä olivat väännelleet ja käännelleet lääkärit, fysioterapeutit ja toimintaterapeutit. Totinen, heiveröinen poika. Isot, ihmettelevät silmät. Pikkuruinen rääpäle, joka ei osannut vielä juuri mitään.
Ja täällä kaukana pelokas äiti, jolle vakuutettiin, että on ihan oikein sanoa ei tälle pojalle, jos tuntuu, etteivät omat voimavarat riitä. Kukaan ei voinut luvata tälle pelokkaalle äidille, että kaikki menisi hyvin tai että kaikki menisi edes siedettävästi. Minulla ja Peukulla oli vain kasa papereita ja muutama ilmeetön valokuva, jotka eivät antaneet paljonkaan uskoa.
Mitä jos olisin sanonut ei? Mistä kaikesta olisinkaan jäänyt paitsi! En pysty itkemättä enää edes ajattelemaan sitä vaihtoehtoa.
Tänä syksynä hän täyttää kaksi vuotta. Pikkuruinen ihmeemme, joka nauraa, tepsuttelee ympäriinsä, rakastaa autojaan, rummuttaa alituiseen, tanssii aina kuullessaan musiikkia. Hän, joka ei vielä viime talvena osannut juuri mitään.